Kirjoi­tan itse­ni rik­ki, kir­joi­tan sinut, kir­joi­tan onnel­li­sen lopun.

Ja: joku on kir­joit­ta­nut elä­vän minut rik­ki, minul­le koh­ta­lon, enkä tie­dä mikä on lop­pu, onko se hyvä, huo­no, hyy­tä­vä, herk­kä. Onko se sel­lai­nen että sel­viän ehjä­nä.

Usein ajat­te­len, että elä­mä on val­miik­si kir­joi­tet­tu; joku päät­tää, mil­loin eteen tup­sah­taa ylit­tä­mä­tön este ja mil­loin saa taas hen­gäh­tää. Tai että mei­dät on ase­tet­tu näyt­tä­möl­le ja joku lii­kut­taa mei­tä mut­ta tyrk­kää kui­ten­kin vas­tuun valin­nois­ta itsel­lem­me ja ran­kai­see jos valin­ta on vää­rä.

Kun kir­joi­tan, olen juma­laa ylem­pä­nä – minä ohjaan kaik­kea luo­mas­sa­ni maa­il­mas­sa. Tosin jos­kus hen­ki­lö­hah­mot läh­te­vät elä­mään omaa elä­mään­sä. Saatan ärsyyn­tyä hei­dän oma­päi­syy­des­tään ja ajaa hei­dät nurk­kaan tai sit­ten ihas­tel­la hei­dän toi­mi­aan, työn­tää hei­tä vie­lä pidem­mäl­le ja kan­taa estei­den yli.

Ja kun elän arkea­ni, saa­tan luul­la ole­va­ni oman elä­mä­ni ja onne­ni sep­pä. Mutta karu tosia­sia lie­nee se, että kukaan ei pys­ty mää­rää­mään elä­mäs­tään täy­sin auto­no­mi­ses­ti. Aina on jota­kin tai joku, joka vai­kut­taa. Eikä oikeas­taan kir­jai­li­ja­kaan ole juma­laa ylem­pä­nä – teks­tiin­hän vai­kut­taa lopul­ta moni asia, kuten kir­jai­li­jan yksi­tyi­se­lä­mä.

Olen oppi­nut vii­mei­sen vuo­den aika­na, että kir­jai­li­jan työ­tä ja ihan taval­lis­ta arkie­lä­mää ohjaa­vat kaik­ki muut pait­si me itse. Minut on sysät­ty val­ta­vaan talou­del­li­seen ja hen­ki­seen ahdin­koon, sil­lä vuo­si sit­ten lap­se­ni isä syyt­ti minua lap­si­kaap­pauk­ses­ta. Lapseni palau­tet­tiin syn­nyin­maa­han­sa vii­me elo­kuus­sa huol­to­rii­taa var­ten, ja sii­tä läh­tien olen asu­nut lap­sen kans­sa vie­raas­sa maas­sa tur­va­ko­dis­sa pelä­ten pahin­ta. Sitä, että jou­tui­sin palaa­maan kotiin yksin ja tap­pa­maan sydä­me­ni syk­keet. Luultavasti menet­täi­sin työ­ky­ky­ni kuu­kausik­si eteen­päin, sil­lä jo aja­tus lap­sen menet­tä­mi­ses­tä lamaut­taa niin, että päi­vä­ni ovat kulu­neet lähin­nä sel­viy­ty­mi­ses­sä het­kes­tä toi­seen.

Koko kau­his­tut­ta­va tilan­ne on aja­nut minut poh­ti­maan suh­det­ta­ni kir­joit­ta­mi­seen ja oman elä­mä­ni hal­lin­taan aivan eri taval­la kuin ennen. Olen pyr­ki­nyt pake­ne­maan fik­tii­vi­seen maa­il­maan ja koet­ta­nut hal­li­ta edes sitä mitä jos­kus osa­sin: luo­maa­ni ympä­ris­töä, luo­mia­ni hen­ki­lö­hah­mo­ja.

Järkytyksekseni olen huo­man­nut, että kir­joit­ta­mi­nen ei luon­nis­tu kuten ennen. Tulee tuk­ko­ja, tak­ku­ja, luk­ko­ja. Saatan pys­tyä kes­kit­ty­mään vain pari­kym­men­tä minuut­tia, tai jos pää­sen hyvään alkuun, mene­tän otteen vii­meis­tään paria päi­vää myö­hem­min ja jou­dun aloit­ta­maan alus­ta tai eri koh­das­ta. Yritykseni räpel­tää romaa­ni­kä­si­kir­joi­tus­ta eheäk­si koko­nai­suu­dek­si ovat sää­lit­tä­viä. Yksityiselämän ahdis­tus, mur­he, pai­no – kaik­ki han­ka­la ja minus­ta riip­pu­ma­ton on tun­keu­tu­nut ase­maa­ni juma­laa ylem­pä­nä.

En osaa enää. Mitään.

Ja sit­ten tulee päi­viä, jol­loin yhtäk­kiä lävit­se­ni puhal­taa ihmeel­li­nen voi­ma­tuu­li. Osaan, sit­ten­kin. Osaaminen vain on pii­los­sa, nuk­ku­mas­sa, kerää­mäs­sä voi­mia. Ja toi­voa­kin on; sit­ten kun kaik­ki on ohi – sit­ten minä taas osaan luo­da, mää­rä­tä, hah­mo­tel­la ja ker­toa. Niin kuin ennen­kin tai ehkä jopa parem­min, ehkä elä­mä­ni traa­gi­set tapah­tu­mat ja pii­naa­va, kaf­ka­mai­nen kau­hu siir­ty­vät voi­ma­va­roik­si kir­joit­ta­mi­sen saral­le. Ehkä kir­jai­li­ja­mi­näl­le tämä kaik­ki on ollut vält­tä­mä­tön­tä ja mää­rät­tyä. Ehkä kaik­ki on tapah­tu­nut juu­ri sik­si, että aloin olla kir­jai­li­ja­na itseä­ni tois­ta­va, raa­pai­sin vain pin­to­ja.

Se aina­kin on sel­vää, että me kuvit­te­lem­me pys­ty­väm­me hal­lit­se­maan elä­mää – ja käsi­kir­joi­tus­tam­me – mut­ta emme kui­ten­kaan hal­lit­se. Se voi olla pelk­kä jomot­ta­va tun­ne tai fyy­si­nen kipu, se voi olla pysäyt­tä­vä puhe­lin­soit­to tai kama­la muis­to, joka pysäh­dyt­tää het­kek­si tai useak­si, ja jos oma elä­mä jumit­taa, jumit­taa mel­ko var­mas­ti myös kir­joi­tusar­ki.

Yksi asia saat­taa kui­ten­kin aut­taa sekä teks­ti­vii­da­kos­sa että arjes­sa: elä­mi­nen het­kes­sä. Se on pirun vai­ke­aa, mut­ta jos yrit­tää kes­kit­tyä vaik­ka hen­git­tä­mi­seen, voi pääs­tä pit­käl­le, olkoon­kin että saat­taa jou­tua otta­maan hap­pea koh­tuut­to­man kau­an. Hengittäminen kun ei ole vie­lä tap­pa­nut ketään, teks­tiä­kään, ja hen­gi­tys­tä voi lähes aina hal­li­ta. Joten hen­git­te­le­mi­siin.