Kritiikki

Suomalaisia miesihanteita

Pirjo Markkola, Ann-Catrin Östman & Marko Lamberg (toim.): Näkymätön suku­puo­li. Mieheyden pit­kä his­to­ria. Vastapaino 2014. 405 s.

Artik­ke­li­ko­koel­man Näkymätön suku­puo­li – Mieheyden pit­kä his­to­ria aihee­na on suo­ma­lai­nen mies. Teoksen kro­no­lo­gi­ses­ti jär­jes­te­tyis­sä artik­ke­leis­sa ker­ro­taan eri­lai­sis­ta mie­his­tä 1400-luvul­ta 1900-luvun puo­leen­vä­liin. Tarkastelussa ovat muun muas­sa itse­tut­kis­ke­lua har­ras­ta­neet kes­kia­jan luos­ta­ri­vel­jet, tais­te­lu­haa­voil­la ylpeil­leet karo­lii­niup­see­rit ja suo­ra­sel­käi­syyt­tä arvos­ta­neet suo­je­lus­kun­ta­lai­set.

Nimi Näkymätön suku­puo­li vii­tan­nee sii­hen, että vaik­ka his­to­ri­aa on yleen­sä kir­joi­tet­tu mie­hen näkö­kul­mas­ta, tätä ole­tus­ta ei ole kir­joi­tet­tu auki – mies on suku­puo­le­na jää­nyt his­to­rian­tut­ki­muk­ses­sa näky­mät­tö­miin. Mieheyden kriit­ti­sel­le tar­kas­te­lul­le on tar­vet­ta: suku­puo­len­tut­ki­mus ja suku­puol­ta proble­ma­ti­soi­va his­to­rian­tut­ki­mus ovat yleen­sä kes­kit­ty­neet nais­ten his­to­ri­aan, sil­lä tut­ki­musa­lat ovat syn­ty­neet femi­nis­ti­liik­keen kehit­ty­mi­sen myö­tä.

Kokoelman läh­tö­koh­ta mie­hiin liit­ty­vien käsi­tys­ten ja mie­si­han­tei­den erit­te­lyyn on moni­puo­li­nen. Artikkelit eivät kui­ten­kaan “pura myyt­tiä suo­ma­lai­ses­ta mie­hes­tä”, vaik­ka taka­kan­si­teks­ti näin lupaa­kin. Syynä on se, että kir­joit­ta­jat kes­kit­ty­vät pää­asias­sa hah­mot­te­le­maan tar­kas­te­lun koh­tee­na ole­van aika­kau­den hege­mo­nis­ta mas­ku­lii­ni­suut­ta. R.W. Connellin 1980-luvul­la kes­kus­te­luun tuo­maa käsi­tet­tä käy­te­tään kuvaa­maan tie­tys­sä his­to­rial­li­ses­sa kon­teks­tis­sa val­ta-ase­mas­sa ole­vaa mie­si­han­net­ta.

Näkymättömän suku­puo­len joh­dan­nos­sa mai­ni­taan, että tosia­sias­sa kaik­ki­na aikoi­na on kil­pai­le­via ihan­tei­ta ja usei­ta ryh­miä, jot­ka tavoit­te­le­vat hege­mo­nis­ta ase­maa. Teoksessa on kui­ten­kin vähän­lai­ses­ti tut­ki­muk­sia mie­his­tä, jot­ka eivät tie­toi­ses­ti pyri täyt­tä­mään val­lit­se­vaa ihan­net­ta tai eivät pys­ty sii­hen.

Valitun näkö­kul­man vuok­si suo­ma­lai­sis­ta mie­his­tä muo­dos­tu­va kuva vah­vis­taa ste­reo­ty­pioi­ta: monis­sa artik­ke­leis­sa mie­heys raken­tuu aggres­sii­vi­suu­den varaan, ja par­haim­mil­laan­kin suo­ma­lai­nen mies on tun­teen­sa pii­lot­ta­va, per­het­tään tiu­kas­ti joh­ta­va pat­riark­ka tai kak­si­nais­mo­ra­lis­ti­nen sivis­ty­neis­tön edus­ta­ja. Oikeasti “näky­mät­tö­miä mie­hiä”, hege­mo­ni­sen mas­ku­lii­ni­suu­den ulko­puo­lel­le jää­viä yksi­löi­tä ei juu­ri tuo­da esiin.

Artikkelit osoit­ta­vat kui­ten­kin kiin­nos­ta­val­la taval­la, kuin­ka poli­tii­kan val­ta­suh­tei­den ja kult­tuu­rin muu­tok­set ovat muo­kan­neet käsi­tyk­siä mie­hen teh­tä­väs­tä per­hees­sä, eri­lai­sis­sa yhtei­söis­sä ja yhteis­kun­nas­sa. Esimerkiksi Mats Hallenberg tar­kas­te­lee teks­tis­sään Psykopaattien aika­kausi? Valtion muo­dos­tu­mi­nen ja mas­ku­lii­ni­suus Ruotsissa ja Suomessa 1450 – 1650, miten val­tion kehit­ty­mi­nen var­hais­mo­der­nis­sa Ruotsissa vai­kut­ti yksi­löi­den käyt­täy­ty­mi­seen. Kirjoittaja käyt­tää esi­merk­ki­nä Bengt Nilsson -nimis­tä vuo­krai­sän­tää, joka koh­te­li talon­poi­kia ja hei­dän vai­mo­jaan sai­raal­loi­sen väki­val­tai­ses­ti sekä kehus­ke­li raa­kuuk­sil­laan.

Nilssonin toi­min­taa seli­te­tään yhteis­kun­nan voi­ma­suh­tei­den muu­tok­sel­la: Kustaa Vaasan perus­ta­man palk­ka-armei­jan vuok­si talon­po­jis­ta tuli mer­kit­tä­vä soti­laal­li­nen ja poliit­ti­nen voi­ma. Aateliston val­taa puo­les­taan rajoi­tet­tiin. Muutoksen myö­tä armei­jan sotu­ri-ihan­teet levi­si­vät myös val­tion­hal­lin­toon. Kartanonherrojen oli pak­ko vas­ta­ta näin syn­ty­nee­seen aggres­sii­vi­suut­ta koros­ta­vaan mas­ku­lii­ni­suu­den ihan­tee­seen väki­val­lal­la – hei­dän oli “vas­tat­ta­va samal­la mital­la”. Nilsson siis alis­ti talon­po­jat tah­toon­sa hal­li­tak­seen ja puo­lus­taak­seen omaa talout­taan.

Hallenberg tuo havain­nol­li­ses­ti esiin, että väki­val­ta on luon­nol­li­nen val­lan­käy­tön tapa kult­tuu­reis­sa, jois­sa hal­lin­toins­ti­tuu­tiot ovat heik­ko­ja ja oikeus­is­tui­met vai­keas­ti tavoi­tet­ta­vis­sa. Mietin kui­ten­kin, oli­si­ko Nilssonin tapauk­ses­sa pakon sijaan kyse ennem­min­kin sii­tä, että mur­rok­ses­sa olleet val­ta­ra­ken­teet ja aggres­sii­vi­set mie­si­han­teet mah­dol­lis­ti­vat Nilssonin kal­tais­ten psy­ko­paat­tien hir­mu­val­lan.

Koska Näkymättömässä suku­puo­les­sa käsi­tel­lään pal­jon sotaa ja väki­val­taa, syn­tyy vai­ku­tel­ma, että suo­ma­lai­sen mie­hey­den his­to­ria on aggres­sii­vi­sen mas­ku­lii­ni­suu­den värit­tä­mää. Kokoelmassa on kui­ten­kin muu­ta­mia teks­te­jä, jois­ta välit­tyy myös toi­sen­lai­sia käsi­tyk­siä. Esimerkiksi Anders Ahlbäckin kiin­nos­ta­va artik­ke­li Taistelu mie­hey­den mili­ta­ri­soin­nis­ta itse­näi­syy­den alku­vuo­si­na näyt­tää, ettei mie­heyt­tä ole suin­kaan aina lii­tet­ty mah­tiar­voi­hin, kuten voi­maan, val­taan ja sotaan. Kun itse­näis­ty­mi­sen vuo­si­na kes­kus­tel­tiin ase­vel­vol­li­suus­lain sää­tä­mi­ses­tä, armei­jaan suh­tau­dut­tiin var­sin kriit­ti­ses­ti. Sitä pidet­tiin raa­is­ta­va­na, moraa­li­ses­ti rap­peut­ta­va­na ja tyh­men­tä­vä­nä.

Miesihanteet muut­tu­vat vähi­tel­len. Viehättävimmin tämän tuo esiin Ann-Catrin Östmanin artik­ke­li Rakkaus ja pat­riar­kaa­li­suus ahtaas­sa yhtei­sös­sä: mie­heys kan­san­omai­ses­sa kehi­tys­ker­to­muk­ses­sa. Se tar­kas­te­lee poh­ja­lais­vil­je­li­jä Johan Inborrin jul­kai­se­mat­to­mas­ta elä­mä­ker­ras­ta ilme­ne­viä käsi­tyk­siä mie­hen roo­lis­ta. Johan arvos­te­lee kir­joi­tuk­sis­saan jäy­hää isään­sä, joka ei miten­kään osoit­ta­nut rakas­ta­via tun­tei­ta vai­mo­aan koh­taan, vaik­ka nii­tä epäi­lyk­set­tä oli.

Artikkelista hah­mot­tuu mur­ros­vai­he, jos­sa 1800-luvun lopun agraa­ri­kult­tuu­rin pat­riar­kaa­li­set käsi­tyk­set mie­hey­des­tä ja myös nai­seu­des­ta saa­vat pik­ku hil­jaa rin­nal­leen uusia asen­tei­ta. Ne alka­vat vai­kut­taa ihmi­siin toi­sin ajat­te­le­vien yksi­löi­den tie­tois­ten rat­kai­su­jen myö­tä. Vaikkei Johan kri­ti­soi­kaan yhtei­sön suku­puo­lit­tu­nut­ta hie­rar­ki­aa, hän oival­taa ja arvos­te­lee val­ta­ra­ken­tei­siin sisäl­ty­viä arvo­ja ja toi­min­ta­ta­po­ja ja pyr­kii itse käyt­täy­ty­mään toi­sin.

Östmanin teks­tiä on kii­tet­tä­vä myös sen havain­nol­li­ses­ta raken­tees­ta: heti alus­sa sitee­ra­taan Johanin elä­mä­ker­taa ja ker­ro­taan lyhyes­ti kir­joit­ta­jan vai­heis­ta. Teoria ja aiem­man tut­ki­muk­sen näkö­kul­mat sido­taan läpi teks­tin Johanin elä­män­ta­ri­naan ja hänen kir­joi­tuk­ses­taan poi­mit­tui­hin lai­nauk­siin.

Monissa muis­sa kokoel­man teks­teis­sä on perin­tei­nen aka­tee­mi­sen artik­ke­lin raken­ne, jos­sa taus­toi­tuk­sen ja käy­te­tyn teo­rian esit­te­lyn jäl­keen siir­ry­tään aineis­ton ana­lyy­siin. Tällainen jäsen­nys voi olla maal­lik­ko­lu­ki­jal­le han­ka­la, sil­lä alun käsit­teet ja teo­ria eivät yhdis­ty mihin­kään ennal­ta tut­tuun. Teos pal­ve­li­si laa­jem­paa mies­his­to­rias­ta kiin­nos­tu­nut­ta ylei­söä, jos teks­teis­sä edet­täi­siin tut­kit­ta­vas­ta aineis­tos­ta nouse­vien esi­merk­kien ja havain­to­jen kaut­ta pää­tel­miin ja yleis­tyk­siin.

Toinen erin­omai­ses­ti kir­joi­tet­tu artik­ke­li on Ville Kivimäen Sotamies Riitaojan poi­kauh­ri: Sota suo­ma­lai­sen mie­hey­den myyt­ti­se­nä läh­tee­nä, jos­sa Väinö Linnan Tuntematonta soti­las­ta ja sen eri elo­ku­va­ver­sioi­ta tar­kas­tel­laan mie­hi­sen siir­ty­mä­rii­tin kuvauk­si­na. Kivimäki pitää lap­sel­lis­ta Riitaojaa romaa­nin avain­hen­ki­lö­nä, sil­lä hänen kaut­taan pei­la­taan kaik­kien soti­lai­den yhteis­tä pel­koa. Kivimäen mukaan Riitaojan on romaa­nis­sa kuol­ta­va, kos­ka hänen pel­kon­sa uhkaa pal­jas­taa sodan väki­val­lan lii­an suo­raan ja “vie­dä poh­jan pois sodan mie­hi­syy­teen ini­tioi­val­ta mer­ki­tyk­sel­tä”.

Kivimäen artik­ke­lis­sa mie­ti­tyt­tää kui­ten­kin yksi sanan­va­lin­ta. Kirjoittaja väit­tää, että Riitaoja ei “suos­tu” kas­va­maan mie­hek­si. Tämä on ehkä hän­tä ympä­röi­vien sota­mies­ten aja­tus, mut­ta eikö kyse ole ennem­min­kin sii­tä, ettei hän pys­ty mie­his­ty­mään? Sodan olo­suh­tei­ta kun ei kaik­kien mie­li kes­tä. Kivimäen tul­kin­ta on sikä­li eri­koi­nen, että hän on väi­tel­lyt suo­ma­lais­so­ti­lai­den psyyk­ki­sis­tä vam­mois­ta jat­ko­so­das­sa.

Joka tapauk­ses­sa oli­si ollut mie­len­kiin­tois­ta lukea enem­män­kin mie­his­tä, jot­ka eivät ole halun­neet, suos­tu­neet tai kyen­neet täyt­tä­mään oman aikan­sa mie­hey­si­han­tei­ta. Nyt täl­lai­sia teks­te­jä on kak­si, ja niis­tä­kin toi­nen käsit­te­lee fik­tii­vis­tä hah­moa.

Artikkeleissa eri­tel­lään lähin­nä käsi­tyk­siä ihan­teel­li­ses­ta mie­hey­des­tä, ja monet kir­joit­ta­jat tun­tu­vat olet­ta­van, ettei mies­tä ja mie­heyt­tä sinän­sä tar­vit­se mää­ri­tel­lä. Johdannossa tuo­daan kyl­lä esiin, että käsi­tyk­set suku­puo­les­ta saa­vat mer­ki­tyk­sen­sä tois­ten­sa kaut­ta, mut­ta vain osa artik­ke­leis­ta yli­pään­sä mai­nit­see nai­sen ase­man mie­heyt­tä tar­kas­tel­les­saan.

Jotkut kir­joit­ta­jis­ta kyl­lä pyr­ki­vät mää­rit­te­lyi­hin, mut­ta teke­vät ne epä­mää­räi­ses­ti. Esimerkiksi suo­ma­lais­mies­ten juo­ma­kult­tuu­ria käsit­te­le­vä Kustaa H. J. Vilkuna käyt­tää ilmai­sua “kan­san­omai­nen käsi­tys mie­hek­kyy­des­tä”. Tämän käsi­tyk­sen mukaan “mies oli kun­nial­li­nen, kun käyt­täy­tyi mie­hek­kääs­ti”, kun taas kun­nian mie­hen nor­mit rik­ko­va ei “enää ollut kun­non mies”. Vaikka kan­san käsi­tys mie­hey­des­tä raken­tui­si yksin­ker­tai­siin tau­to­lo­gioi­hin, tut­ki­jal­ta kai­pai­si kriit­ti­sem­pää käsit­teel­lis­tä­mis­tä.

Pirjo Markkola puo­les­taan mää­rit­te­lee suku­puo­len lii­an abstrak­tis­ti sinän­sä kiin­nos­ta­vas­sa pros­ti­tuu­tion sään­te­lyä 1800-luvun lopul­la käsit­te­le­väs­sä artik­ke­lis­saan. Hän kir­joit­taa, että se “viit­taa hie­rar­ki­soi­vaan eron­te­koon perus­tu­vaan ero­jen raken­ta­mi­sen pro­ses­siin”. Tällaisen löy­sän kie­len edi­toin­tiin oli­si toi­vo­nut tiu­kem­paa otet­ta. Kapulakielisiä fraa­se­ja ja rek­tio­vir­hei­tä­kin on mel­kein jokai­ses­sa artik­ke­lis­sa.

Yllättäen myös sek­su­aa­li­suu­den käsit­te­ly jää kokoel­mas­sa ole­mat­to­mak­si. Lähes kaik­ki kir­joit­ta­jat olet­ta­vat hete­ro­sek­su­aa­li­suu­den ilmi­sel­väk­si osak­si käsi­tel­tä­vän ajan­jak­son mas­ku­lii­ni­suut­ta. Tämä ole­tus oli­si hyvä aina­kin kir­joit­taa auki, vaik­kei sii­hen var­si­nai­ses­ti kes­ki­tyt­täi­si­kään. Tekstien käsi­tys suku­puo­les­ta ja sek­su­aa­li­suu­des­ta on hete­ro­nor­ma­tii­vi­nen, mikä on ris­ti­rii­das­sa sen kans­sa, että teos pyr­kii mie­hey­den kriit­ti­seen tar­kas­te­luun.

On tie­tys­ti muis­tet­ta­va, että Näkymätön suku­puo­li ei ole suku­puo­len­tut­ki­mus­ta vaan suku­puo­len his­to­rian tut­ki­mus­ta. Silti oli­sin kai­van­nut artik­ke­lei­hin kriit­ti­sen mies­tut­ki­muk­sen tai queer-teo­rian lähes­ty­mis­ta­po­ja. Ne oli­si­vat voi­neet tuo­da toi­sen­lais­ta näkö­kul­maa suo­ma­lai­sen mie­hen vai­hei­siin. Teos on moni­puo­li­nen tar­kas­tel­les­saan mie­si­han­tei­ta ja näis­tä ihan­teis­ta käy­ty­jä neu­vot­te­lu­ja eri kon­teks­teis­sa. Se kui­ten­kin käsit­te­lee hyvin vähän sel­lai­sia asioi­ta mies­ten elä­mäs­tä, jot­ka eivät sovi val­lit­se­vaan kult­tuu­ri­seen käsi­tyk­seen mie­hi­syy­des­tä.


Kritiikki on jul­kais­tu Särön nume­ros­sa Luomisen mene­tel­mät (nro 29). Osta nume­ro tääl­tä.