Histo­rian­tut­ki­ja, yhteis­kun­ta­tie­tei­li­jä Sandra Hagman tar­kas­te­lee suo­ma­lai­sen mies­ho­mo­sek­su­aa­li­suu­den his­to­ri­aa maa­kun­ta-arkis­tois­ta löy­tä­mien­sä oikeu­den­käyn­ti­pöy­tä­kir­jo­jen sekä kun­kin ajan tie­de- ja leh­ti­kir­joi­tus­ten perus­teel­la. Seitsemän kum­maa vel­jestä on jäsen­net­ty tie­to­kir­jal­le epä­ta­val­li­seen, fik­tion puo­lel­ta napat­tuun vii­te­ke­hyk­seen. Hagman ver­taa homo­sek­su­aa­lis­ten mies­ten his­to­ri­aa Aleksis Kiven Seitsemän vel­jestä -romaa­nin tari­naan, jos­sa vel­jek­set jou­tu­vat koh­taa­maan moder­nin maa­il­man haas­teet.

Hagmanin kir­jas­sa ”vel­jeys” syn­tyy koe­tus­ta vas­tak­kai­na­set­te­lus­ta yhteis­kun­nan nor­mien kans­sa, rikos­ni­mik­kees­tä. Homoseksi, jota kuvail­tiin sanal­la ”hau­reus”, oli Suomessa rikos vuo­des­ta 1894 vuo­teen 1971. Hagman käy läpi noin kah­dek­san vuo­si­kym­me­nen mit­tai­sen aika­jak­son, 1900-luvun alus­ta 1970-luvul­le. Tarina kul­kee agraa­ris­ta kau­pun­gis­tu­mi­seen, käsi­tel­len tapause­si­mer­kein muun muas­sa kastraa­tio­lain aikaa, sota-aikaa, hel­sin­ki­läis­ten puis­to­jen homo­kult­tuu­ria, ilta­päi­vä­leh­dis­tön asen­tei­ta ja sek­su­aa­li­val­lan­ku­mouk­sen sekä jär­jes­tö­jen syn­ty­mi­sen vuo­sia. Kunkin tapauk­sen ja sen aikai­set yhteis­kun­nal­li­set olo­suh­teet hän ker­too käyt­täen arkis­tois­ta kai­va­mi­aan hen­ki­löi­tä pää­hen­ki­löi­nä ja nime­ten hei­dät Kiven vel­jes­ten mukaan.

Kaunokirjallisen muo­tin varaan jäsen­net­ty vel­jes­ta­ri­na ei aluk­si tun­nu aivan vakuut­ta­vas­ti onnis­tu­neel­ta vii­te­ke­hyk­sel­tä. Päälleliimatun raken­teen tun­tua ei voi täy­sin vält­tää. Toisaalta sen käy­töl­le on hyviä­kin perus­tei­ta. Fiktiosta tun­ne­tun hen­ki­lön­ni­men käyt­tö sekä ano­ny­mi­soi käsi­tel­tä­vän hen­ki­lön että saman­ai­kai­ses­ti antaa hänel­le eri­tyis­mer­ki­tyk­sen. Myös van­him­mas­ta vel­jek­ses­tä nuo­rim­paan ete­ne­mi­nen toi­mii kir­jas­sa kro­no­lo­gi­se­na raken­tee­na hyvin.

Ongelmallista on se, että luki­ja ei oikein tie­dä, miten syväs­ti Hagmanin kir­jaa tuli­si tul­ki­ta Kiven kir­jaa vas­ten. Kiven kir­jas­sa vel­jek­sil­lä on kai­kil­la omat per­soo­nal­li­set omi­tui­suu­ten­sa. Samoin Hagmanin esit­te­le­mil­lä ”vel­jek­sil­lä”. Sen syvem­pää tul­kin­nal­lis­ta yhteyt­tä Kiven hen­ki­lö­hah­moi­hin Hagman ei vai­ku­ta teke­vän. Kummat vel­jek­set ovat oman­lai­si­aan tapauk­sia kukin, ja jokai­sel­le on lät­käis­ty Kiven vel­jek­sen nimi­lap­pu. Ainoastaan 1960 – 70-luku­jen muu­tok­sen tuu­lia Hagmanin kir­jas­sa edus­ta­va ”Eeron tari­na” on sel­väs­ti mie­li­ku­va­na yhdis­tet­tä­vis­sä Kiven Eeroon, joka oli vel­jek­sis­tä nuo­rin ja uudis­tuk­sel­li­sin.

Vaikutelmaksi jää, että Hagman käyt­tää Kiven romaa­nia jok­seen­kin pin­nal­li­ses­ti, pelk­kä­nä suo­ma­lai­sen mie­hey­den vakiin­tu­nee­na tari­na­na, jota hänen kir­jan­sa ker­too homo­mies­ten elä­män­vai­hei­den kaut­ta toi­sin. Idea on kyl­lä hyvä, ja tari­noi­den luet­ta­vuus erin­omai­nen – kir­jas­sa on siis monin tavoin toi­mi­va toteu­tus – mut­ta jokin ase­tel­mas­sa jää hier­tä­mään. Vahvana ja tun­net­tu­na tari­na­na Seitsemän vel­jestä ei vain täy­sin sulau­du sii­hen työ­ka­lu- ja sabluu­na­tar­koi­tuk­seen, johon se on Seitsemän kum­man vel­jek­sen yhteis­kun­nal­li­ses­sa kas­vu­ta­ri­nas­sa val­jas­tet­tu. Olisin mie­lui­ten luke­nut kiin­nos­ta­vat tapause­si­mer­kit ilman kau­no­kir­jal­lis­ta vii­te­ke­hys­tä.

Hagmanin tut­ki­mus­me­ne­tel­mää kut­su­taan mik­ro­his­to­riak­si. Siinä uut­ta tie­toa kai­ve­taan esiin kes­kit­ty­mäl­lä pie­niin ja mar­gi­naa­li­siin asioi­hin, ”his­to­rian vink­sah­ta­mi­siin” eli tilan­tei­siin, jois­sa kaik­ki ei mene­kään ole­te­tus­ti. Hagman käsit­te­lee aihet­taan queer-tut­ki­muk­sen kei­noin, ottaen huo­mioon sek­su­aa­li­suuk­sien kir­jon. Hän mää­rit­te­lee ajat­te­le­van­sa homo- ja hete­ro­sek­su­aa­li­suu­den his­to­rial­li­si­na ja sat­tu­man­va­rai­si­na kate­go­rioi­na, joi­ta ei pyri­tä etsi­mään his­to­rias­ta val­lit­se­vien kate­go­rioi­den mukai­si­na. Tarkastellessaan poik­kea­mia Hagman käyt­tää sanaa ’kum­ma’. Ratkaisu on hyvä ja nyky­ai­kai­nen. Enää sek­su­aa­li­nor­miin kuu­lu­mat­to­muu­des­ta ei tar­vit­se queer-tut­ki­muk­ses­sa käyt­tää sanaa ’per­vo’, jon­ka Hagman tote­aa olleen monien mie­les­tä kiel­tei­nen ja tuo­mit­se­va ilmaus. Tuntuu, että queer-tut­ki­mus on vas­ta nyt alka­mas­sa löy­tää luon­te­van suo­men­kie­li­sen käsit­teis­tön.

Hagman ei kar­ta vai­kei­ta­kaan aihei­ta. Seksuaalinen val­lan­käyt­tö liit­tyi vie­lä 1900-luvun alus­sa hyvin vah­vas­ti luok­ka-ase­maan. Ongelmallisimpia lain­sää­dän­nös­sä oli­vat mies­ten­vä­li­set hyväk­si­käyt­tö­ta­pauk­set. Laki kun ei miel­tä­nyt alis­tei­ses­sa ase­mas­sa ollei­ta poi­kia tai mie­hiä uhreik­si, vaan rikos­to­ve­reik­si. Kirjassa koros­te­taan­kin luok­ka-ase­man ja sek­su­aa­li­suu­den yhteyt­tä: oikeus­ta­pauk­sis­sa kont­rol­li on kos­ke­nut ennen kaik­kea työ­väen­luok­kais­ten ihmis­ten halua. Yläluokkaisten her­ro­jen väli­sis­tä suh­teis­ta ei kärä­jöi­ty, vaik­ka skan­daa­li­leh­ti­kir­joit­te­lua saat­toi olla.

Vaikka kir­ja ei tar­joa eri­tyi­sen suu­ria yllä­tyk­siä tie­to­si­säl­löis­sään, se koko­aa ansiok­kaas­ti yhteen nii­tä mik­ro­his­to­rian lan­gan­päi­tä, jois­ta vuo­si­kym­men­ten ero­ja ja kehi­tys­kul­ku­ja tar­kas­te­le­va koko­nai­suus raken­tuu. Siten se aut­taa luki­jaa jäsen­tä­mään his­to­rian kum­miin het­kiin pirs­tou­tu­nut­ta aihet­ta, jos­sa monen­lai­set mer­ki­tyk­set ja tari­nat ris­teä­vät.