Taide on aja­tus­ten­siir­toa, väit­tää kir­jai­li­ja ja bio­lo­gi Tiina Raevaara ja ker­too, mitä aivois­sam­me tapah­tuu tai­teen koke­mi­sen het­kel­lä.

–

Ihmi­nen on tai­tei­li­ja. Millään muul­la tun­ne­tul­la eliö­la­jil­la ei ole niin pit­käl­le vie­tyä kult­tuu­ria, niin moni­mut­kais­ta ja mah­dol­lis­ta­vaa kom­mu­ni­kaa­tio­jär­jes­tel­mää tai tapo­ja säi­lyt­tää tie­toa kuin ihmi­sel­lä. Kognitiiviset tai­tom­me ovat ver­taan­sa vail­la.

Mielen tut­ki­mi­nen on han­ka­laa, kos­ka emme kyke­ne kuvaa­maan mie­len toi­min­taa niil­lä fysi­kaa­li­sil­la mal­leil­la, joil­la kuvaam­me esi­mer­kik­si sydä­men tai gee­nien toi­min­taa. Kokemusten mit­taa­mi­seen ei ole löy­det­ty sopi­via meto­de­ja. Mielen tut­ki­mi­nen on jaka tunut her­mos­ton fyy­si­seen tut­ki­mi­seen (fysio­lo­gia, mole­kyy­li­bio­lo­gia, neu­ro­lo­gia) sekä mie­len “abstrak­tiin” kuvai­le­mi­seen (psy­ko­lo­gia, kog­ni­tio­tie­de, psy­koa­na­lyy­si). Vaikka aivom­me toi­mi­vat koko ajan ja aja­tuk­set kuhi­se­vat pääs­säm­me, vaik­kem­me mitään tie­toi­ses­ti ajat­te­li­si­kaan, emme pys­ty kuvai­le­maan ajat­te­lum­me meka­nis­me­ja. Ovatko aja­tuk­sem­me ääne­tön­tä, sisäis­tä puhet­ta vai ken­ties video­ku­vaa? Miten me rekis­te­röim­me aja­tuk­sem­me?

Antropologit puhu­vat ihmis­la­jin “moder­nin mie­len” syn­ty­mi­sen het­kes­tä. Sillä tar­koi­te­taan ihmi­sen evo­luu­tion hypäh­dys­tä, jos­sa ihmi­nen alkoi sel­väs­ti poi­ke­ta edel­tä­jis­tään ja rin­nal­laan elä­neis­tä eliö­la­jeis­ta kog­ni­tii­vis­ten kyky­jen suh­teen.

“Modernin mie­len” ehkä olen­nai­sim­pia omi­nai­suuk­sia on kyky säi­lyt­tää tie­toa aivo­jen ulko­puo­lel­la. Sitähän me ihmi­set nimit­täin teem­me: kir­joi­tam­me säh­kö­pos­tia, kir­jo­ja, ostos­lis­to­ja ja teks­ti­vies­te­jä, piir­räm­me kart­to­ja ja kaa­vioi­ta, otam­me valo­ku­via, maa­laam­me tau­lu­ja, sävel­läm­me, suun­nit­te­lem­me koreo­gra­fioi­ta ja tai­de­museoi­ta. Säilömme aja­tuk­siam­me, jot­ta joku muu tai me itse voi­sim­me ottaa ne myö­hem­min taas käyt­töön. Me olem­me aja­tuk­sen­siir­tä­jiä!

I Ihmisen ja taiteen kielestä

Vaikka ana­to­mi­ses­ti nykyi­sen kal­tai­nen ihmi­nen syn­tyi jo 150 000 – 200 000 vuot­ta sit­ten, ” moder­nin mie­len” on aja­tel­tu kehit­ty­neen vas­ta noin 50 000 vuot­ta sit­ten. Arvio on kui­ten­kin jat­ku­vas­ti aikais­tu­mas­sa. Myös nean­dert­ha­lin ihmi­sel­lä oli kult­tuu­ris­ta käy­tös­tä, kuten hau­taa­mi­seen ja ruu­mii­den hävit­tä­mi­seen liit­ty­viä ritu­aa­le­ja. Alkoiko moder­ni mie­li syn­tyä jo ennen kuin evo­luu­tio erot­ti homo sapien­siin ja homo nean­dert­ha­lik­seen joh­ta­vat kehi­tys­lin­jat toi­sis­taan noin 700 000 vuot­ta sit­ten vai syn­tyi­kö se ihmi­sen evo­luu­tios­sa kah­des­ti?

Taide on poh­jim­mil­taan aja­tus­ten ja infor­maa­tion säi­ly­tys­tä aivo­jen ulko­puo­lel­la. Mutta niin on ostos­lis­ta­kin. Taiteen ja ostos­lis­tan erot ovat mones­sa suh­tees­sa vain mää­räl­li­siä, eivät laa­dul­li­sia. Taiteessa pyri­tään siir­tä­mään eri­to­ten tun­tei­ta, pii­lo­te­taan vies­te­jä rivien väliin eikä pyri­tä eksak­tiin tie­don­vä­li­tyk­seen vaan levi­te­tään tun­te­muk­sia, vai­ku­tel­mia, vih­jauk­sia. Ostoslistan voi lukea näkö­ais­til­la pape­ris­ta tai vaik­ka­pa kuun­nel­la kuu­loais­til­la puhe­lin­vas­taa­jas­ta, mut­ta tai­tees­sa pyri­tään usein synes­te­si­aan, useam­pien ais­tien yhtä­ai­kai­seen käyt­töön. Taiteen aja­tel­laan myös ole­van esteet­tis­tä: ais­te­ja miel­lyt­tä­vää ja kii­hot­ta­vaa. Tekijän hyväs­tä yri­tyk­ses­tä huo­li­mat­ta tai­de syn­tyy vas­ta koki­jan tajun­nas­sa.

Ihmisen vies­tin­tä – tai­de ja ostos­lis­tat – perus­tuu sym­bo­leil­le. Ajatusten ulko­puo­lel­le siir­ret­tä­vä infor­maa­tio muu­te­taan kir­joi­tus­mer­keik­si, kehon liik­keik­si, kas­vo­jen ilmeik­si, sanoik­si, musii­kik­si, kova­le­vyl­le tal­len­net­ta­vak­si nau­hoi­tuk­sek­si tapah­tu­mis­ta. Kuvakin on sym­bo­li: valo­ku­va appel­sii­nis­ta ei ole appel­sii­ni, se vain edus­taa appel­sii­nia. Sana “appel­sii­ni” ei ole todel­li­nen appel­sii­ni.

Ihmisen iso­jen aivo­jen kuo­ri­ker­rok­ses­ta 90 pro­sent­tia on niin kut­sut­tua neo­kor­tek­sia, joka vas­taa moni­mut­kai­ses­ta sosi­aa­li­ses­ta käyt­täy­ty­mi­ses­täm­me. Ihmisyhteisössä sel­viy­ty­mi­nen vaa­tii kykyä luo­da ver­kos­to­ja, ystä­vys­tyä ja pitää suh­tei­ta yllä, juo­ni­tel­la, pet­tää, suo­sia, anel­la, tukea. Kaikkien nii­den lopul­li­se­na bio­lo­gi­se­na tar­koi­tuk­se­na on lisään­ty­mi­sen tur­vaa­mi­nen.

Monimutkainen sosi­aa­li­suus alkaa tuot­taa kult­tuu­ria: yhtei­siä merk­ke­jä. Muilla ihmi­sa­pi­noil­la, sim­pans­seil­la, bono­boil­la, oran­geil­la ja goril­loil­la, sosi­aa­li­sia suh­tei­ta yllä­pi­de­tään eni­ten fyy­si­sel­lä kon­tak­til­la, kuten suku­lais­ten turk­kien suki­mi­sel­la. Simpanssit voi­vat käyt­tää tähän val­veil­lao­loa­jas­taan noin 20 pro­sent­tia. Ihmisellä sosi­aa­li­nen yhtei­sö on sim­pans­se­ja suu­rem­pi, ja jos tur­vau­tui­sim­me suki­mi­seen, jou­tui­sim­me käyt­tä­mään 40 pro­sent­tia val­veil­lao­loa­jas­tam­me tut­ta­vien silit­te­lyyn. Symbolinen kie­li nopeut­taa sosi­aa­lis­ta elä­mää. Varhaisen sym­bo­li­sen ajat­te­lun ole­te­taan saa­neen alkun­sa noin 195 000 vuot­ta sit­ten.

Symbolit voi­daan jakaa kon­ven­tio­naa­li­siin, sat­tu­man­va­rai­siin sekä uni­ver­saa­lei­hin. Näistä kon­ven­tio­naa­li­set ovat ahke­ras­sa käy­tös­sä: esi­mer­kik­si tätä teks­tiä kir­joi­tan mus­tan­ho­peal­la, lit­teäl­lä, säh­köä tar­vit­se­val­la esi­neel­lä, jon­ka kon­ven­tio­naa­li­nen sym­bo­li on “tie­to­ko­ne”. Symbolin yhteys sen edus­ta­maan asi­aan on sovit­tu; mitään sen syvem­pää yhteyt­tä ei “tie­to­ko­neen” tai sen sym­bo­loi­man esi­neen välil­lä ole.

Sattumanvaraiset sym­bo­lit ovat usein hyvin hen­ki­lö­koh­tai­sia. Kahdesta luok­ka­ka­ve­ruk­ses­ta toi­sel­le kou­lu­pi­han takim­mai­nen nurk­ka voi sym­bo­loi­da nöy­ryy­tyk­siä ja kiusa­tuk­si tule­mis­ta, toi­sel­le taas ensim­mäi­seen teini­iän suu­del­maan liit­ty­vää jän­ni­tys­tä ja kiih­koa. Sattumanvarainen sym­bo­li yhdis­tyy edus­ta­maan­sa asi­aan sat­tu­man ja koke­muk­sen kaut­ta, ja nii­den mer­ki­tys­tä on vai­kea ava­ta muil­le ihmi­sil­le. Universaaleilla sym­bo­leil­la on sitä vas­toin sisäi­nen yhteys edus­ta­maan­sa asi­aan. Esimerkiksi tuli sym­bo­loi ihmi­sil­le (asuin­pai­kas­ta tai kult­tuu­ris­ta riip­pu­mat­ta) läm­pöä ja kotia sekä toi­saal­ta tuhoa ja voi­maa. Tulen tuhoa edus­ta­va mer­ki­tys voi hyvin­kin riip­pua ympä­ris­tös­tä: alueil­la, joil­la on kui­vuu­den vuok­si suu­ri ris­ki ruo­hik­ko­pa­loi­hin, tul­ta pelä­tään enem­män kuin kos­teil­la alueil­la veden äärel­lä tai run­sas­sa­tei­sis­sa ympä­ris­töis­sä.

Ensimmäiset sym­bo­lit, jot­ka ihmis­lap­si oppii ymmär­tä­mään, ovat juu­ri kuvia. Me aikui­set emme enää oikein edes ymmär­rä kuvia sym­bo­leik­si: appel­sii­nis­ta ote­tus­sa valo­ku­vas­sa­han näkyy, no, se oikea appel­sii­ni. Valokuvalla on kui­ten­kin kah­ta­lai­nen luon­ne: se viit­taa esi­nee­seen, joka se itse ei ole, mut­ta saman­ai­kai­ses­ti se on itse­kin todel­li­nen esi­ne. Lasten täy­tyy oppia ymmär­tä­mään tämä kah­ta­lai­suus. Noin 18 kuu­kau­den ikään men­nes­sä he teke­vät­kin niin. Mutta sitä ennen he yrit­tä­vät poi­mia kuvas­ta kark­ke­ja ja mais­taa kuvan kak­kua. Mikä tahan­sa kuva ei kel­paa: tyy­li­tel­ty piir­ros­ku­va ei herä­tä vää­rää tul­kin­taa niin hel­pos­ti kuin rea­lis­ti­nen valo­ku­va. Lapsen ylit­täes­sä yhdek­sän kuu­kau­den iän kyse ei vält­tä­mät­tä ole enää sii­tä, ettei­kö lap­si ymmär­täi­si todel­li­sen esi­neen ja kuvan eroa, vaan enem­män­kin sii­tä, että lap­si ei vie­lä kun­nol­la hal­lit­se impuls­se­jaan. Valokuvan ker­ma­kak­ku herät­tää halun nuo­lais­ta, vaik­ka lap­si jo ymmär­täi­si, että kysees­sä on pelk­kä kuva. Ja niin hän nuo­lai­see.

Askel aske­lei­ta ihmi­syk­si­lö oppii hal­lit­se­maan moni­mut­kai­sem­pia sym­bo­lei­ta: kir­jai­mia ja sano­ja. Hän kat­soo elo­ku­via ja naut­tii kult­tuu­rim­me sym­bo­li­suu­des­ta monel­la tasol­la. Taidehan hyö­dyn­tää sym­bo­lia­jat­te­lua lukui­sil­la tavoil­la. Perusviestinnän kon­ven­tio­naa­lis­ten ja uni­ver­saa­lien sym­bo­lien lisäk­si tai­teel­la on omat sym­bo­li­set perin­teen­sä, joi­ta se myös uudis­taa jat­ku­vas­ti. Taide on yllä­pi­tä­nyt ja luo­nut sym­bo­liik­kaa alus­ta, kal­lio­piir­rok­sis­ta ja suul­li­ses­ta ker­to­ma­pe­rin­tees­tä, saak­ka.

Kun ihmi­nen kat­soo mai­nio­ta elo­ku­vaa There will be blood hän näkee tele­vi­sio­ruu­dul­la liik­ku­vaa kuvaa näyt­te­li­jä Daniel Day-Lewisista; hän näkee Day-­Lewisin sym­bo­lin. Elokuvassa Day-­Lewis esit­tää ris­ti­rii­tais­ta öljy­mies­tä Daniel Plainviewta, siis esiin­tyy hänen sym­bo­li­naan. Fiktiivinen elo­ku­va sym­bo­loi juo­nel­taan aivan saman­kal­tai­sia, todel­la tapah­tu­nei­ta tapah­tu­mia; tee­mo­jen tasol­la There will be blood sym­bo­loi ahneu­den ja yksi­näi­syy­den otet­ta ihmi­ses­tä. Day-­Lewis puhuu sanoil­la, sym­bo­leil­la, jot­ka edus­ta­vat mei­dän tun­te­miam­me asioi­ta, mut­ta joi­ta kat­so­ja ei ehkä ymmär­rä, jos hän ei osaa englan­tia. Sen sijaan hän voi lukea vies­tin kuvan ala­lai­taan kir­ja­tuis­ta oman kie­len­sä sanois­ta. Ja entä elo­ku­van musiik­ki, ahdis­ta­va, välil­lä vapaut­ta­va ja rie­mu­kas? Ja valais­tus: pimeäs­sä sei­so­va Plainview, jon­ka kas­vot on öljy mus­tan­nut, mut­ta sil­mis­sä ja pos­kis­sa hei­jas­tuu pala­van öljy­läh­teen kajo? Niin monen­lai­sia mer­ki­tyk­siä, niin mones­sa tasos­sa, eksak­tei­na ja epäek­sak­tei­na. Ajatuksensiirtoa.

II Muistista

Muihin nisäk­käi­siin ver­rat­tu­na ihmi­nen on mel­ko suu­riai­voi­nen, mut­ta syn­tyy poik­keuk­sel­li­sen avut­to­ma­na. Mitä kaik­kea me jou­dum­me­kaan oppi­maan: käve­le­mi­sen, puhu­mi­sen, luke­mi­sen, virt­sa­ra­kon hal­lit­se­mi­sen, pures­ke­le­mi­sen, kii­pei­le­mi­sen, piir­tä­mi­sen, autol­la aja­mi­sen, tie­to­ko­neen käyt­tä­mi­sen, yksin ole­mi­sen, las­ke­mi­sen, sali­ban­dyn pelaa­mi­sen. Oppiminen ja muis­ta­mi­nen ovat kai­ken perus­ta, myös tai­teen teke­mi­sen ja koke­mi­sen. Oppiminen edel­lyt­tää muis­ta­mis­ta.

Muisti on jous­ta­vuu­den mes­ta­ri. Eräät asiat me muis­tam­me ikui­ses­ti, eräät unohdam­me vuo­des­sa tai vii­kos­sa, toi­set minuu­tis­sa. Ihmisen työ­muis­ti toi­mii koko ajan: kir­joit­taes­sa­ni tätä vir­ket­tä kyke­nen sen lop­pua koh­den ede­tes­sä­ni muis­ta­maan, mitä kir­joi­tin sen alku­pää­hän ja mil­lai­sen vies­tin ajat­te­lin koko­nai­suu­del­la sanoa. Mutta jo tämän seu­raa­van virk­keen koh­dal­la alan aktii­vi­ses­ti unoh­taa edel­li­sen tark­kaa sana­muo­toa. Jollain tasol­la, aina­kin toi­vot­ta­vas­ti, koko kap­pa­lee­seen ja lukuun tar­koi­tet­tu sisäl­tö pysyy muis­tis­sa­ni vii­mei­seen pis­tee­seen saak­ka. Kuolemaani saak­ka minun ei kan­na­ta sitä muis­taa. Muistilla vai­kut­taa ole­van rajal­li­nen kapa­si­teet­ti.

Asioiden siir­tä­mis­tä pit­kä­kes­toi­seen muis­tiin sää­te­lee hip­po­kam­pus, sar­vi­mai­nen, aivo­jen kuo­ri­ker­rok­ses­ta aivo­puo­lis­ko­jen väliin kurot­tu­nut osa. Lääketieteen his­to­ri­aan on säi­löt­ty mie­len­kiin­toi­nen poti­las­ker­to­mus, erään H.M.:n tari­na. H.M. kär­si epi­lep­sias­ta, ja rajut koh­tauk­set vau­rioit­ti­vat aivo­ja. Jotta sai­raus lop­pui­si, H.M:n aivois­ta pois­tet­tiin leik­kauk­ses­sa osia hip­po­kam­puk­ses­ta. Kohtaukset lop­pui­vat, mut­ta H.M:n muis­ti muut­tui. Hän kyke­ni muis­ta­maan ennen leik­kaus­ta tapah­tu­neet asiat samoin kuin ennen­kin, mut­ta uusia asioi­ta hänen pit­kä­kes­toi­seen muis­tiin­sa ei enää siir­ty­nyt. Hänen työ­muis­tin­sa toi­mi, ja arki­päi­vien rutii­nit sujui­vat, mut­ta esi­mer­kik­si lää­kä­ri­ään hän ei muis­ta­nut, vaik­ka tapa­si tämän kuu­kausit­tain. Jokaisella käyn­nil­lä hän käyt­täy­tyi kuin tapai­si lää­kä­rin ensim­mäis­tä ker­taa.

Kaikki aja­tuk­set, opit ja muis­tot ovat aivo­jen her­mo­so­lu­jen eli neu­ro­nien väli­siä sig­naa­le­ja. Kun säh­köi­nen her­mo­sig­naa­li kul­kee neu­ro­nis­ta toi­seen, se siir­tyy ensim­mäi­sen neu­ro­nin viejä­haarakkeesta eli akso­nis­ta seu­raa­van neu­ro­nin vas­taa­not­ta­vaan haa­rak­kee­seen eli dendriit­tiin. Aksonin ja dendrii­tin lii­tos­koh­taa kut­su­taan synap­sik­si. Muisti perus­tuu sii­hen, että synap­siin jää sen käyt­tä­mi­ses­tä eri­tyi­nen “lei­ma”. Lyhytkestoisen muis­tin synap­sien lei­mat häviä­vät, pit­kä­kes­toi­sen kes­tä­vät.

Kuinka synap­si lei­ma­taan? Ja mis­tä her­mo­so­lu tie­tää, lei­ma­taan­ko – tai mit­kä sen mui­den neu­ro­nien kans­sa muo­dos­ta­mis­ta ehkä tuhan­sis­ta synap­seis­ta ovat nii­tä lei­mat­ta­via? Jo 1960­luvulla sel­vi­si, että synap­sien lei­maa­mi­ses­ta huo­leh­ti­vat neu­ro­nin tumas­sa val­mis­te­tut pro­teii­nit. Jotta ihmi­nen oppi­si, neu­ro­nin tiet­ty­jen gee­nien tulee akti­voi­tua ja ryh­tyä val­mis­ta­maan lei­mauk­ses­ta huo­leh­ti­vaa pro­teii­nia vain minuut­tien sisäl­lä sii­tä, kun sen synap­sit ovat akti­voi­tu­neet. Muuten tie­to hävi­ää. Kuva meka­nis­mis­ta alkoi tar­ken­tua 1990­luvulla: Synapsissa pysyy jäl­ki akti­vaa­tios­ta sii­hen asti, kun­nes var­si­nai­sen lei­mauk­sen hoi­ta­vat pro­teii­nit ovat val­mis­tu­neet ja hoi­ta­vat työn­sä. Tämä väliai­kai­nen mer­kin­tä myös ohjaa lei­maa­ja­pro­teii­nit neu­ro­ni­so­lun oike­aan synap­siin. Yksi lenk­ki ket­jus­sa on pro­teii­ni nimel­tä CREB. Se on trans­krip­tio­fak­to­ri – sen teh­tä­vä­nä on siis käyn­nis­tää tai sam­mut­taa koh­de­gee­nien­sä toi­min­ta solun tumas­sa. Kun synap­si on akti­voi­tu­nut, CREB käyn­nis­tää lei­maa­ja­pro­teii­nien tuot­ta­mi­sen. Mutta sitä teki­jää, joka välit­tää tie­don synap­sin akti­vaa­tios­ta CREB:ille, ei tois­tai­sek­si tun­ne­ta.

Kun kak­si asi­aa tois­tuu yhdes­sä tar­peek­si mon­ta ker­taa, muis­tiin syn­tyy yhteys nii­den välil­le. Pavlovin koi­rat oppi­vat yhdis­tä­mään kel­lon kili­nän ruu­an saa­mi­seen. Kahdeksan ker­taa kah­dek­san on kuusi­kym­men­tä­nel­jä. An, auf, hin­ter, in, neben, uber, unter, vor, zwischen.

Muistaminen syn­nyt­tää ihmi­sel­le kie­len ja minuu­den, mah­dol­li­suu­den tuot­taa ja vas­taa­not­taa tai­det­ta.

III Minästä, eläytymisestä

“Ajattelen, siis olen.” Miksi juu­ri minä? Miksei: “Ajattelen, siis olet.” Tai: “Hän ajat­te­lee, siis olet­te.”

Tajunnan tär­kein kyky on ymmär­rys itses­tä. Näen ja tun­nen kädet kir­joit­ta­mas­sa. Tiedän, että ne ovat oma­ni. Tiedän, että nämä aja­tuk­set ovat omia­ni eikä kukaan ulko­puo­li­nen jut­te­le aivois­sa­ni. Muistotkin uskon omik­se­ni; tie­dän, ettei­vät aivo­ni imu­roi naa­pu­rin muis­to­ja, vaik­ka lan­ga­ton­ta verk­ko­yh­teyt­tä jos­kus tulee­kin lai­nat­tua.

Tieto minuu­des­ta on muis­tois­ta syvim­piä ja toi­saal­ta pal­jon syvem­pää kuin pel­kät muis­tot: se sisäl­tää oman ruu­miin rajo­jen tun­nun, ohjat­ta­vuu­den, jat­ku­van tasa­pai­non aivo­jen lähet­tä­mien käs­ky­jen ja ympä­ris­tös­tä saa­ta­vien tie­to­jen välil­lä, käsi­tyk­sen omas­ta per­soo­nal­li­suu­des­ta, muis­tot men­nees­tä, haa­veet ja unel­mat, fak­ta­tie­dot elä­män­ti­lan­tees­ta, sijain­nis­ta ja välit­tö­mis­tä aikeis­ta. Minuus ei ole sama kuin tie­toi­suus: ihmi­sen tun­ne minuu­des­ta voi vahin­goit­tua, vaik­ka tie­toi­suu­des­sa ei muu­tok­sia tapah­tui­si­kaan.

Vuonna 2002 kali­for­nia­lai­set lää­kä­rit ker­toi­vat 75­-vuo­ti­aas­ta mie­hes­tä, joka kär­si sydän­koh­tauk­sen jäl­kei­ses­tä muis­tin­me­ne­tyk­ses­tä. Hän ei muis­ta­nut nime­ään, lähei­si­ään eikä men­nei­tä tapah­tu­mia. Kun psy­ko­lo­git pyy­si­vät hän­tä mer­kit­se­mään 60:n luon­teen­piir­teen lis­taan, sopi­vat­ko omi­nai­suu­det häneen hyvin, mel­ko hyvin vai huo­nos­ti, vas­tauk­set eivät juu­ri­kaan eron­neet mie­hen per­heen­jä­sen­ten vas­tauk­sis­ta. Hänen käsi­tyk­sen­sä itses­tään oli ilmei­ses­ti säi­ly­nyt.

Kun kir­joi­tan tätä tie­to­ko­neel­la­ni, aivo­ni lähet­tä­vät sor­mil­le­ni liik­ku­mis­käs­ky­jä. Samalla aivot lähet­tä­vät tie­don käs­kyis­tä aivo­jen alu­eel­le, joka tark­kai­lee kehon toi­min­taa. Tämä kak­si­vai­hei­nen vies­tin­tä takaa sen, etten yllä­ty omis­ta liik­keis­tä­ni. Hypnoosilla voi häi­ri­tä aivo­jen tie­toi­suut­ta “itsen” toi­min­nas­ta. Kun hyp­no­ti­soi­tu hen­ki­lö nos­taa käs­kys­tä kät­tään, käsi nousee, mut­ta aivois­sa syn­tyy vai­ku­tel­ma sii­tä, että jokin ulko­puo­li­nen voi­ma lii­kut­taa kät­tä. Samoin skit­so­fre­nias­sa aivot eivät vält­tä­mät­tä tun­nis­ta kehon omia liik­kei­tä itse aiheu­te­tuik­si. Omat aja­tuk­set­kaan eivät ehkä vai­ku­ta omil­ta.

Vahvasta minuu­des­ta huo­li­mat­ta ihmis­mie­li pyr­kii tun­keu­tu­maan tois­ten minuuk­siin. Mitä toi­set ajat­te­le­vat? Miltä se heis­tä tun­tuu?

Taide ohjaa pois minuu­des­ta. Neurologit ovat tun­nis­ta­neet aivois­ta niin kut­sut­tu­ja pei­li­neu­ro­nei­ta, aivo­so­lu­ja, jot­ka jäl­jit­te­le­vät tois­ten koke­muk­sia. Kun elo­ku­van There will be blood alus­sa pää­hen­ki­lö Daniel Plainview puto­aa kai­vos­kui­luun, pei­li­neu­ro­ni­ni akti­voi­tu­vat aivo­je­ni kipua rekis­te­röi­väl­lä alu­eel­la. Kun öljy­läh­de räjäh­tää suo­raan Plainview’n pojan ala­puo­lel­la, hätään­nyn. Aivojen pei­li­neu­ro­nit anta­vat meil­le mah­dol­li­suu­den eläy­tyä, astua het­kek­si toi­siin minuuk­siin.

Taide on pait­si aja­tus­ten siir­toa myös minuu­den rajo­jen pois­ta­mis­ta.

IV Musiikista

Musiikki on tai­teen­la­jeis­ta moni­mut­kai­sim­pia. Sen teke­mi­nen ja koke­mi­nen vaa­tii mon­ta askel­maa. Ensin sävel­tä­jä kek­sii musii­kin: ehkä kuu­lee sen pääs­sään, tapai­lee välil­lä sävel­kul­ku­ja pia­non kos­ket­ti­mis­ta. Sitten hän siir­tää sen kai­ken taas yhdek­si sym­bo­li­sek­si kie­lek­si eli nuo­teik­si. Muusikot luke­vat nuo­tit, tuot­ta­vat ne äänik­si lau­laen tai soit­taen. Heidän tulee sekä osa­ta tul­ki­ta nuo­tit oikeik­si säve­lik­si että hal­li­ta soit­ti­men­sa moto­ri­ses­ti. Kuulija voi kes­kit­tyä kuun­te­le­maan, ja hänen aivon­sa rekis­te­röi­vät melo­dian, ryt­min ja sävel­ten har­mo­nian, huo­maa­vat äänen­voi­mak­kuu­den ja tem­pon vaih­te­lut. Musiikki syn­nyt­tää tun­tei­ta: tut­ki­muk­sis­sa noin 80 pro­sent­tia ihmi­sis­tä sanoo musii­kin aiheut­ta­van heis­sä eri­lai­sia tun­te­muk­sia, rie­mua, jän­ni­tys­tä, surua. Näille tun­te­muk­sil­le löy­tyy fysio­lo­gi­sia­kin todis­tei­ta: kuun­te­li­jat hikoi­le­vat, hei­dän veren­pai­neen­sa ja syk­keen­sä vaih­te­le­vat musii­kin mukaan. Miellyttävä musiik­ki akti­voi samo­ja aivo­jen osia kuin suklaa, sek­si ja kokaii­ni.

Musiikin voi­si aja­tel­la ole­van jon­kin­lai­nen muun­nos tai vaih­toeh­to puhu­tus­ta kie­les­tä, mut­ta aivo­jen kan­nal­ta näin ei ole. Aiheeseen liit­ty­vä lää­ke­tie­teel­li­nen kurio­si­teet­ti on nai­nen nimel­tä I.R., jon­ka aivo­jen molem­mat ohi­mo­loh­kot oli­vat vau­rioi­tu­neet. Hänen älyk­kyy­ten­sä, muis­tin­sa ja kie­lel­li­set kykyn­sä oli­vat nor­maa­le­ja, mut­ta hän ei kyen­nyt tun­nis­ta­maan min­kään­lais­ta musiik­kia – hyräi­le­mään kuu­le­maan­sa melo­di­aa, tun­nis­ta­maan onko hän kuul­lut jon­kin kap­pa­leen aiem­min vai ei, tai sano­maan kah­des­ta peräk­käi­ses­tä melo­dias­ta ovat­ko ne eri­lai­sia. Musiikki herät­ti hänes­sä sil­ti tun­tei­ta nor­maa­liin tapaan, ja hän myös itse tun­nis­ti musii­kin herät­tä­mät tun­teet.

Ihmiset ovat alka­neet tuot­taa musiik­kia samoi­hin aikoi­hin “moder­nin mie­len” kehit­ty­mi­sen kans­sa. Arkeologit ovat löy­tä­neet 30 000 vuo­den ikäi­siä lyö­mä­soit­ti­mia, lui­sia hui­lu­ja ja harp­pu­ja. Musiikki on osa kaik­kia tun­net­tu­ja kult­tuu­re­ja.

Ihmislapsesta on jo kah­den kuu­kau­den iäs­sä näh­tä­vis­sä kiin­nos­tus musiik­kiin. Vauva kään­tyy har­mo­ni­sia, miel­lyt­tä­viä säve­liä koh­ti, mut­ta pyr­kii pois­päin rii­ta­soin­nuis­ta. Miksi ihmi­sel­le on evo­luu­tios­sa kehit­ty­nyt vieh­ty­mys musiik­kiin? Ehkä se on lisän­nyt yhteen­kuu­lu­vuu­den tun­net­ta tai kehit­ty­nyt vain erään­lai­se­na vies­tin­nän ja tunne­elämän sivu­tuot­tee­na.

Aivoista ei löy­dy yksit­täis­tä musiik­kiin eri­kois­tu­nut­ta “kes­kus­ta”. Musiikin tuot­ta­mi­seen ja kuun­te­luun liit­tyy usei­ta koh­tia ympä­ri aivo­ja. Niiden laa­juus myös vaih­te­lee yksi­löi­den välil­lä ja nii­hin voi vai­kut­taa har­joit­te­le­mal­la. Kun muusi­kot kuun­te­le­vat pia­non­soit­toa tai muu­ta musiik­kia, hei­dän vasem­man aivo­puo­lis­kon­sa kuu­loa­lu­ees­ta akti­voi­tuu nel­jän­nes enem­män kuin taval­li­sil­la, musiik­kia har­ras­ta­mat­to­mil­la koe­hen­ki­löil­lä. Tulos pätee vain musiik­kia kuun­nel­taes­sa, ei mitä tahan­sa ääniä. Mitä nuo­rem­pa­na muusik­ko on har­joit­te­lun aloit­ta­nut, sitä suu­rem­pi on kuu­loa­lu­een akti­voi­tu­va osa. Myös aivo­jen kuu­loa­lu­een kuo­rio­sa on fyy­si­ses­ti suu­rem­pi muusi­koil­la kuin muil­la. Pianistilla laa­jen­tuu aivo­kur­kiai­nen eli aivo­puo­lis­ko­ja yhdis­tä­vä her­mo­syy­kimp­pu: kos­ka käsiä ohja­taan eri aivo­puo­lis­kois­ta, on nii­den yhteis­työ pia­non­soi­tos­sa eri­tyi­sen tär­ke­ää.

V Lopuksi

“Nothing in bio­lo­gy makes sen­se except in the light of evo­lu­tion” (Theodosius Dobzhansky, 1973). Entä tai­teen ja bio­lo­gian suh­de: kum­pi valai­see kum­paa?

***

Lähteet:

• Judy S. DeLoache: Mindful of sym­bols. Scientific American, August 2005.
• Douglas Fields: Making memo­ries stick. Scientific American, February 2005.
• Erich Fromm: Unohdettu kie­li. Johdatus unien, satu­jen ja myyt­tien ymmär­tä­mi­seen (suom. Mika Pekkola). Vastapaino, 2007.
• Göte Nyman: Tunnetaanko tule­vai­suu­den ihmi­nen? teok­ses­sa Nappaako tek­no­lo­gia ihmi­sen? Helsingin yli­opis­ton Vapaan sivis­tys­työn toi­mi­kun­ta, 2008.
• Giacomo Rizzolatti ym: Mirrors in the mind. Scientific American, November 2006.
• Joe Z. Tsien: The memo­ry code. Scientific American, July 2007.
• Seppo Turunen: Paviaaneja, puna­vii­niä ja puu­tar­han­hoi­toa. Tammi, 2007.
• Carl Zimmer: The neu­ro­bio­lo­gy of the self. Scientific American, November 2005.
• Norman M. Weinberger: Music and the brain. Scientific American, November 2004.
• Kate Wong: The mor­ning of the modern mind. Scientific American, June 2005.