Jos haluam­me huma­nis­tis­ten arvo­jen säi­ly­vän yhteis­kun­nas­sam­me, on mei­dän huma­nis­tien olta­va val­mii­ta tais­te­le­maan nii­den puo­les­ta, kir­joit­taa filo­so­fi Frank Martela huma­nis­min mani­fes­tis­saan.

—

Huma­nis­mi elää haas­ta­vaa aikaa – sekä ulkoi­ses­ti että sisäi­ses­ti. Ulkoisesti vii­me­ai­kai­nen poliit­ti­nen lii­keh­din­tä on ollut uhma­kas­ta ja jopa ohjel­mal­lis­ta anti­hu­ma­nis­min nousua.

Valtaan ja val­ta­vir­taan on nous­sut ajat­te­lu­ta­pa, joka suo­ras­taan hal­vek­sii sivis­tys­tä ja luke­nei­suut­ta, on epäi­le­vän tor­ju­va kaik­kea vie­ras­ta sekä poik­kea­vaa koh­taan, ja suh­tau­tuu nui­vas­ti myös oman kult­tuu­rin kehi­tyk­seen. Konservatiivisesta, tunk­kai­ses­ta, ahdas­mie­li­ses­tä ja jopa aggres­sii­vi­ses­ta pysäh­ty­nei­syy­den vaa­li­mi­ses­ta on tul­lut mer­kit­tä­vä poliit­ti­nen voi­ma.

Humanismin sisäi­nen krii­si on vuo­ros­taan sii­nä, että se on kadot­ta­nut suun­tan­sa ja sitä myö­ten terä­vim­män kär­ken­sä. Elämän yle­vöit­tä­mi­sen sijas­ta sii­tä on aivan lii­an usein tul­lut kei­no kiel­tää elä­mä, pae­ta sitä eri­lai­siin teo­rioi­hin, opin­kap­pa­lei­siin ja kapei­siin tut­ki­mus- ja ajat­te­lut­ra­di­tioi­hin. Kieltäytyessään post­mo­der­nis­min hen­ges­sä otta­mas­ta kan­taa mihin­kään todel­li­sen elä­män kysy­myk­siin ja lin­noit­tau­tues­saan nor­sun­luu­tor­nei­hin kir­joit­ta­maan teok­sia, joi­ta vain toi­nen vih­kiy­ty­nyt voi ymmär­tää, on huma­nis­ti teh­nyt itses­tään tar­peet­to­man yhteis­kun­nal­le. Humanismi on kadot­ta­nut tar­koi­tuk­sen­sa; sii­tä on tul­lut tyh­jää puu­has­te­lua, jol­la tie­tyt yksi­löt pyr­ki­vät bour­dieu­lai­sit­tain erot­tau­tu­maan muis­ta.

Löytääksemme rat­kai­sun näi­hin ongel­miin on huma­nis­min aika pala­ta juu­ril­leen. Paras luke­ma­ni mää­ri­tel­mä huma­nis­min perim­mäi­ses­tä ole­muk­ses­ta löy­tyy Thomas Mannin romaa­nis­ta Taikavuori, jos­sa pää­hen­ki­lön ita­lia­lai­nen men­to­ri Lodovico Settembrini aset­taa asian­sa seu­raa­vas­ti:

”Mitä oli huma­nis­mi? Pelkkää ihmis­rak­kaut­ta, mut­ta sii­hen sisäl­tyi­kin jo poli­tiik­ka ja kapi­noin­ti kaik­kea sitä vas­taan, mikä tah­ra­si ihmi­syyt­tä ja alen­si sen arvoa.”

Hänelle huma­nis­mi oli ihan­ne, pyr­ki­mys vie­dä ihmis­kun­taa eteen­päin. Valistuksen hen­ges­sä hän uskoi elä­mää eteen­päin vie­vään jär­keen, jon­ka vaa­li­mi­sen kaut­ta ihmis­kun­nan oli­si mah­dol­lis­ta pääs­tä tilaan, jos­sa demo­kra­tia ja oikeu­den­mu­kai­suus val­lit­si­si­vat. Taivas oli paras­ta luo­vut­taa var­pusil­le ja kes­kit­tyä tais­te­le­maan ”ihmi­sen, hänen maal­lis­ten etu­jen­sa, aja­tuk­sen vapau­den ja elä­mä­ni­lon puo­les­ta”.

Tuon ajan huma­nis­miin, jon­ka Mann tii­vis­tää Settembrinin hah­moon, sisäl­tyi siis sekä kei­no että pää­mää­rä. Päämääränä oli parem­pien elä­mä­ne­del­ly­tys­ten luo­mi­nen ihmis­kun­nan kai­kil­le jäse­nil­le. Ja kei­no­na oli ihmis­hen­gen yle­vöit­tä­mi­nen, hänen par­hai­den puo­lien­sa kul­ti­voi­mi­nen. Settembrini tote­aa, että vaik­ka huma­nis­mia onkin moi­tit­tu lii­al­li­ses­ta muo­don pal­von­nas­ta, käyt­tää se par­haim­mil­laan ”kau­nis­ta muo­toa­kin yksi­no­maan ihmi­sen arvon kohot­ta­mi­seen”. Humanismi ei ole pelk­kää sanoil­la lei­kit­te­lyä, itsei­sar­vois­ta sivis­tyk­sen, eri­koi­suu­den ja muo­to­kie­len uudis­ta­mi­sen tavoit­te­lua. Se on ennen kaik­kea ja poh­jim­mil­taan tais­te­lua ja työ­tä, ”maal­lis­ta työ­tä, maan­pääl­li­sen elä­män hyväk­si, ihmis­kun­nan kun­niak­si ja eduk­si”. Se on kon­kreet­tis­ta työs­ken­te­lyä ihmis­kun­nan joh­dat­ta­mi­sek­si koh­ti parem­pia elä­mä­ne­del­ly­tyk­siä.

Thomas Mannin Settembrinin suu­hun lait­ta­mien näke­mys­ten jul­kai­se­mi­ses­ta on 89 vuot­ta. Demokratia on saa­vut­ta­nut mer­kit­tä­viä voit­to­ja, ihmis­kun­ta on otta­nut iso­ja aske­lia koh­ti tasa-arvoi­sem­paa, oikeu­den­mu­kai­sem­paa ja hyvin­voi­vem­paa yhteis­kun­taa. Länsimaisilla ihmi­sil­lä ei kos­kaan ole ollut niin pal­jon mah­dol­li­suuk­sia toteut­taa omia elä­mä­ni­han­tei­ta kuin nyky­ään. Ehkä juu­ri sik­si huma­nis­mi on lakan­nut tais­te­le­mas­ta. Liian usein sii­tä on tul­lut kesy ja har­mi­ton koti­kis­sa, joka keh­rää tyy­ty­väi­se­nä edel­lis­ten suku­pol­vien tais­te­le­mien etu­jen huu­maa­ma­na. Tai puu­has­te­lee nur­kas­sa jotain omaan­sa ja suo­ras­taan ärsyyn­tyy, jos joku sivis­ty­mä­tön tulee kysy­mään, mihin toi­min­ta oikeas­taan liit­tyy. Niinpä yhä useam­pi on alka­nut oikeu­te­tus­ti kysyä, mik­si mei­dän tuli­si tuol­lais­ta lais­kaa tyh­jän­toi­mit­ta­jaa yli­pään­sä ruok­kia. Miksi mei­dän on rahoi­tet­ta­va sel­lais­ten ihmis­ten pyr­ki­myk­siä, jot­ka eivät itse­kään tun­nu osaa­van selit­tää, miten hei­dän toi­min­tan­sa pal­ve­lee ihmis­kun­taa?

Humanismin oikeu­tus löy­tyy sen mis­sios­ta. Ihmiskunnan sie­lua ympä­röi usva, jota valis­tuk­sen ja kou­lu­tuk­sen kaut­ta ollaan onnis­tut­tu osit­tain häl­ven­tä­mään, mut­ta ”kamp­pai­lu jat­kuu yhä”. Eittämättömistä edis­ty­sas­ke­lis­ta huo­li­mat­ta olem­me Settembrinin julis­tus­ten jäl­keen jou­tu­neet todis­ta­maan ihmis­kun­nan mus­tan puo­len suo­rem­pia ja raken­teel­li­sem­pia hir­mu­te­ko­ja. Sadan vuo­den takai­nen naii­vi usko vää­jää­mät­tö­mään edis­tyk­seen on kadon­nut. On käy­nyt sel­väk­si, että tuo alhai­sem­pien halu­jen täyt­tä­mä usva tulee aina kas­va­maan sie­lu­jem­me koti­kul­mil­la, jos emme käy jat­ku­vaa ja aktii­vis­ta kamp­pai­lua sitä vas­taan.

Sivistys, demo­kra­tia, tasa-arvo, suvait­se­vai­suus, ihmi­sar­von kun­nioit­ta­mi­nen, yhtei­nen hyvä. Siinä muu­ta­mia huma­nis­min kes­kei­siä arvo­ja. Ja kaik­ki ovat arvo­ja, joi­den puo­les­ta on jat­ku­vas­ti tais­tel­ta­va, muu­ten ne menet­tä­vät otteen­sa ihmis­kun­nas­ta. Juuri näin on vii­me aikoi­na alka­nut käy­mään. Kun huma­nis­mi on menet­tä­nyt jalan­si­jaan­sa niil­lä aree­noil­la, jois­sa kult­tuu­rim­me mää­ri­te­tään, ovat toi­set, hal­vek­sut­ta­vam­mat ja pin­nal­li­sem­mat arvot val­lan­neet itsel­leen tilaa.

Humanismin ja jokai­sen itsen­sä huma­nis­tik­si miel­tä­vän on aika rii­sua vilt­ti jal­ko­jen pääl­tä ja nous­ta lepo­tuo­lis­ta. On aika kai­vaa se terä­väm­pi kynä kaa­pis­ta ja pala­ta tais­te­lu­tan­te­reel­le, niil­le ken­til­le, joil­la alka­van vuo­si­sa­dan suo­ma­lai­suus, euroop­pa­lai­suus ja maa­il­man­kan­sa­lai­suus mää­ri­tel­lään. Jos haluam­me huma­nis­tis­ten arvo­jen säi­ly­vän yhteis­kun­nas­sam­me, on mei­dän huma­nis­tien olta­va val­mii­ta tais­te­le­maan nii­den puo­les­ta. Valon ja pimey­den tais­te­lu ei ole päät­ty­nyt. Siinä on saa­vu­tet­tu monia voit­to­ja, mut­ta vii­me­ai­kai­nen vel­tos­tu­mi­nen on anta­nut tilaa pimey­den voi­mien nous­ta. Humanismin on aika jat­kaa tais­te­lu­aan ihmis­kun­nan joh­dat­ta­mi­sek­si ”edis­tyk­sen ja sivis­tyk­sen tie­tä yhä kirk­kaam­paan, lep­peäm­pään ja puh­taam­paan valoon”.

***

Lainaukset sivuil­ta 116, 184 ja 185 Thomas Mannin teok­ses­ta Taikavuori, Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1957. Suomennos Kai Kaila.

Frank Martela, FT, on inhi­mil­li­sen koke­mus­maa­il­man ja hyvin­voin­nin tut­ki­ja. Hänen pyr­ki­myk­se­nään on luo­da uusia oival­luk­sia, jot­ka vah­vis­ta­vat ihmis­ten kykyä elää hyvä elä­mä. Hän lähes­tyy kysy­mys­tä sekä filo­so­fian laa­jan perin­teen että moder­nin psy­ko­lo­gian empii­ris­ten mene­tel­mien kaut­ta. Hän toi­mii täl­lä het­kel­lä kou­lut­ta­ja­na Filosofian Akatemia Oy:ssä sekä tut­ki­ja­na Helsingin yli­opis­ton teo­lo­gian lai­tok­sel­la.