Maaria Päivinen vaih­taa nel­jän­nen romaa­nin­sa myö­tä kus­tan­ta­jaa. Leevi Lehdon nta­mon kor­vaa vasem­mis­to­lai­sek­si tie­to­kir­ja­kus­tan­ta­mok­si pro­fi­loi­tu­nut, mut­ta ala­ti enem­män myös kau­no­kir­jal­li­suut­ta jul­kai­se­va Into. Loikkaus ei Päivisen uutu­kai­sen puit­teis­sa vai­ku­ta eri­tyi­sen radi­kaa­lil­ta rat­kai­sul­ta; On näl­kä, on jano istuu kriit­ti­ses­sä, pro­vo­ka­tii­vi­ses­sa ärhäk­kyy­des­sään Innon kata­lo­giin muki­se­mat­ta.

Teoksessa kes­ki-ikää lähes­ty­vä hel­sin­ki­läis­lu­kion mate­ma­tii­kan­leh­to­ri ryh­tyy pari­suh­de­krii­sin jäl­ki­mai­nin­geis­sa maa­il­maa kier­tä­väk­si parit­ta­jak­si, mie­hiä niin fyy­si­ses­ti, hen­ki­ses­ti kuin talou­del­li­ses­ti­kin riis­tä­väk­si ihmis­kaup­pi­aak­si. Itse tari­nas­ta ei ole syy­tä eikä oikeas­taan edes tar­vet­ta sanoa tämän enem­pää; suju­van juo­nen­kul­je­tuk­sen sijaan teok­sen kes­kiös­sä vai­kut­taa jouk­ko raken­teel­li­sia ja ker­ron­nal­li­sia rat­kai­su­ja, joi­den varaan luen­tan­sa muo­dos­taa.

Teoskokonaisuus raken­tuu kol­men eri­lai­sen ker­ron­nal­li­sen tason ympä­ril­le. Yhtäällä ovat romaa­nin juon­ta eteen­päin kul­jet­ta­vat, tari­nan pää­hen­ki­lön Emilien ala­ti epä­va­kaam­mak­si käy­vää hen­kis­tä tilaa luo­taa­vat epi­so­di­mai­set luvut. Toisen teks­ti­jou­kon muo­dos­ta­vat Emilien ikä­vöi­mäl­leen rakas­te­tul­le suun­taa­mat kir­je­muo­toi­set mono­lo­git. Kolmas ker­ron­nal­li­nen koko­nai­suus tar­jo­aa puis­tat­ta­via por­no­gra­fi­sia väläh­dyk­siä Emilien kaup­paa­mien mies­pros­ti­tuoi­tu­jen ja näi­den asiak­kai­den väli­ses­tä kans­sa­käy­mi­ses­tä.

Kerronnan hajaut­ta­mi­nen on peri­aat­tees­sa ihan toi­mi­va ja sisäl­löl­li­ses­ti perus­tel­tu rat­kai­su. Kerronnallisten taso­jen mekaa­ni­nen, samas­sa jär­jes­tyk­ses­sä tois­tu­va kier­rät­tä­mi­nen tekee romaa­nin koko­nais­ra­ken­tees­ta kui­ten­kin tur­han ras­kaan. Kirjemonologit ja tym­peät väki­val­tai­set por­no­jak­sot ovat lisäk­si sisäl­löl­li­ses­ti puu­dut­ta­van tois­tei­sia.

Täytemateriaalilla til­kit­se­mi­sen vai­ku­tel­mal­ta onkin ajoit­tain vai­kea vält­tyä. Tuntuu sil­tä, kuin sisäl­tön­sä puit­teis­sa ehkä noin sata­si­vui­se­na tari­na­na hah­mot­tu­vaa pie­nois­ro­maa­nia oli­si väen vän­gäl­lä laa­jen­net­tu täyt­tä­mään kir­jal­li­suus­mark­ki­noi­den sane­le­mat ”oikean” romaa­nin fyy­si­set mini­mi­mi­tat. Rakenteellisen tois­ton voi toki laveas­ti ottaen tul­ki­ta sisäl­löl­li­ses­ti moti­voi­duk­si, eri­tyi­ses­ti romaa­nin por­no­gra­fis­ten jak­so­jen tapauk­ses­sa; luki­ja tur­tuu romaa­nin syn­nyt­tä­miin impuls­sei­hin por­no­har­ras­ta­jan tavoin. Esteettisesti ase­tel­ma ei sil­ti oikein ota tul­ta alleen: kriit­ti­nen eetos uppo­aa huo­nos­ti, jos luke­mi­ses­ta on teh­ty itse­tar­koi­tuk­sel­li­sen vai­val­lois­ta.

Teoksen juo­ni­ve­toi­set luvut toi­mi­vat onnek­si mai­nios­ti. Kerronnan näkö­kul­ma häi­lyy her­kul­li­ses­ti jos­sa­kin minä­ker­to­jan ja kaik­ki­tie­tä­väi­sem­män pers­pek­tii­vin raja­mail­la. Emilie-pro­ta­go­nis­tin sisäi­sen epä­va­kau­den ja romaa­nin tari­na­maa­il­mas­ta kum­pua­vien ulkois­ten ärsyk­kei­den väli­nen jän­ni­te kir­joit­tuu teok­ses­sa erin­omai­ses­ti esil­le. Emilie tun­tuu pai­koin aivan kir­jai­mel­li­ses­ti kie­mur­te­le­van kirjan rivil­tä toi­sel­le, hal­lit­se­mat­to­mien ruu­miil­lis­ten halu­jen­sa vie­tä­vä­nä.

Päivisen rons­ki, fyy­si­ses­ti latau­tu­nut lause tukee kirjan moni­syis­tä ruu­miil­li­suus­te­ma­tiik­kaa. Tarinassa fyy­sis­ten tar­pei­den­sa pau­loi­hin pakah­tu­vat hen­ki­lö­hah­mot kek­si­vät toi­nen tois­taan ratio­naa­li­sem­pia perus­tei­ta vas­ten­mie­li­sil­le, kans­sae­lä­jiä väki­val­tai­ses­ti riis­tä­vil­le teoil­leen. Samalla romaa­nin pää­hen­ki­löön, mate­ma­tii­kan­leh­to­riin, tii­vis­tyy yksi kom­po­si­tion kes­kei­sis­tä vas­tak­kai­na­set­te­luis­ta; logii­kan ja nume­roi­den maa­il­ma edus­taa teok­sen todel­li­suu­des­sa ruu­miil­lis­ten halu­jen ja tar­pei­den vas­ta­poo­lia. Järjen ääni jää kyy­ni­ses­sä, psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ti virit­ty­nees­sä kat­san­nos­sa arvat­ta­vas­ti lopul­ta tap­piol­le, halun tuho­voi­ma on tari­na­maa­il­mas­sa ent­roop­pi­sen tra­ge­dian sie­men.

Kiinnostavaa Päivisen teok­ses­sa on eri­tyi­ses­ti se, miten teks­ti tun­tuu tar­joa­van otol­li­set läh­tö­koh­dat kes­ke­nään hyvin­kin eri­lai­sil­le luen­noil­le. Kirjaa voi tar­kas­tel­la yhtä hyvin niin rai­vok­kaa­na pros­ti­tuu­tio­pamflet­ti­na, kapi­ta­lis­min mes­ta­ri­koo­dia ihmis­kaup­pa­ky­sy­myk­sen kaut­ta kriit­ti­ses­ti pur­ka­va­na teks­ti­nä kuin jäl­ki­mo­der­nin jäl­ki­läm­mös­sä pais­tat­te­le­va­na epä­luo­tet­ta­va­na meta­fik­tio­na­kin. Ahkera luki­ja voi toki yrit­tää huo­mioi­da kaik­ki mai­ni­tut tul­kin­ta­ta­sot, mut­ta romaa­nin suo­ra­su­kai­sen levo­ton tyy­li pakot­ti aina­kin alle­kir­joit­ta­neen kes­kit­ty­mään vain yhteen temaat­ti­seen juon­ne­kimp­puun ker­ral­laan.

Yhteisenä läh­tö­koh­ta­na eri tul­kin­ta­vaih­toeh­doil­le on teok­sen yti­mes­sä vai­kut­ta­va näke­mys yksi­lös­tä sisäis­ten ja ulkois­ten voi­mien väli­se­nä ruu­miil­lis-mate­ri­aa­li­se­na tais­te­lu­kent­tä­nä. Logiikkaan ja nume­roi­hin tar­rau­tu­nut kau­no­kir­jal­li­nen mie­li repey­tyy romaa­nis­sa hajal­le eri suun­tiin tem­po­vien mate­ri­aa­lis­ten voi­mien vai­ku­tuk­ses­ta. Päivisen myö­häis­mo­der­nis­ti­ses­sa tra­ge­dias­sa moraa­lin kal­tai­set hyveet nouse­vat esil­le vain ei-tah­do­na­lais­ten ruu­miin­toi­min­to­jen sivu­tuot­tee­na: ”Joskus hän­tä okset­ti se kaik­ki. Kuten tuhoa­mi­nen ja eten­kin asen­teet. Kuin kaik­ki oli­si ollut taval­lis­ta, hyväk­syt­tä­vää ja nor­maa­lia toi­min­taa, vaik­ka nor­maa­lia on vain se että hen­git­ti, nor­maa­lia sekin, että jos­sa­kin koh­taa lak­ka­si.”

—

Kritiikki on jul­kais­tu Särön nume­ros­sa Kevätjumala (nro 28). Osta nume­ro tääl­tä.