Hyytävä mat­ka­ker­to­mus kul­jet­taa luki­jan hal­ki Neuvostoliiton van­ki­lei­rien his­to­rian. 

*

Vanki­lei­rien saa­ris­to kaap­pa­si 1900-luvun aika­na mil­joo­nia ihmi­siä käsit­tä­mät­tö­mään kuri­muk­seen­sa. Gulagissa ei kaa­su­kam­mioi­ta tar­vit­tu, kun rank­ka työ, anka­ra ilmas­to ja niuk­ka ravin­to niit­ti­vät uhre­ja.

Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen seu­raa­vat kir­jas­saan Gulagin jäl­kiä ympä­ri enti­sen Neuvostoliiton Karjalan met­sis­tä Siperian tun­dral­le ja Kaukoidän aroil­le. Matkoilla koh­da­tut muis­to­mer­kit, hau­taus­maat ja museot ker­to­vat hil­jais­ta muis­ta­mi­sen tari­naa.

Ropponen ja Sutinen aloit­ta­vat teok­sel­laan uuden luvun Gulagista ker­to­van suo­mek­si jul­kais­tun tie­to­kir­jal­li­suu­den saral­la. Vaikka Suomessa on ilmes­ty­nyt aihet­ta käsit­te­le­viä muis­tel­mia ja tut­ki­muk­sia, Neuvostoliiton van­ki­lei­rien käsit­te­ly on ollut yllät­tä­vän niuk­kaa suh­tees­sa ilmiön laa­juu­teen. Aleksandr Solženitsynin teok­sen Gulag – van­ki­lei­rien saa­ris­to (suo­men­ta­nut Esa Adrian) uudis­te­tun lai­tok­sen jul­kai­se­mi­nen on ollut 2000-luvun merk­ki­ta­paus, joka ravis­te­li suo­met­tu­mi­sen ajan pöly­jä ja pel­ko­ja aiheen ympä­ril­tä. Kaikkea ei ole kui­ten­kaan vie­lä sanot­tu.

Ropposen ja Sutisen kir­jal­le on ollut tilaus­ta Neuvostoliiton hajoa­mi­sen jäl­keen. Tekijöiden yhteis­työ on kan­nat­ta­nut, sil­lä lop­pu­tu­lok­ses­sa yhdis­ty­vät mat­ka­ker­to­muk­sen, poh­dis­ke­le­van esseen ja his­to­rial­li­sen kat­sauk­sen piir­teet taval­la, joka välit­tää luki­jal­le tun­nel­maa ja tie­toa luon­te­vas­ti. Teoksen lopus­sa ole­vas­ta läh­de­luet­te­los­ta käy ilmi, että kir­joit­ta­jat ovat teh­neet perin­poh­jais­ta taus­ta­työ­tä käy­mäl­lä laa­jas­ti läpi Gulagia käsit­te­le­vää tie­to- ja kau­no­kir­jal­li­suut­ta.

Teos käsit­te­lee eri­tyi­sen ansiok­kaas­ti muis­ta­mi­sen tema­tiik­kaa. Anekdoottien kaut­ta pää­se­vät ääneen niin asian­tun­ti­jat, taval­li­set kan­sa­lai­set kuin lei­rit oma­koh­tai­ses­ti koke­neet uhrit­kin. Gulag ei ole vain mies­ten his­to­ri­aa, sil­lä lei­reil­le jou­tui­vat myös nai­set ja lap­set. Muistomerkit ovat pie­niä tie­don­mu­rusia, jot­ka piir­tä­vät kuvaa sor­ron käy­tän­teis­tä, lei­rien arjes­ta ja ihmis­koh­ta­loi­den moni­nai­suu­des­ta.

Kirjoittajat havait­se­vat, että hei­dän löy­tä­män­sä muis­to­mer­kit on suun­nat­tu ensi­si­jai­ses­ti niil­le, jot­ka muis­ta­vat jo val­miik­si, esi­mer­kik­si uhrien omai­sil­le: “Tuntuu kuin oli­sim­me raa­hau­tu­neet tuhan­sia kilo­met­re­jä läpi myk­kien mai­se­mien vain tul­lak­sem­me tän­ne ja näh­däk­sem­me tuon paa­den. Ja joku tääl­lä­kin muis­taa: kiven vie­reen on tuo­tu värik­käi­tä teko­kuk­kia.”

Gulagin sel­vit­te­ly on läpi­leik­kaus edel­leen vuo­ta­vaan haa­vaan, jon­ka moni haluai­si unoh­taa. Ropponen ja Sutinen tuo­vat esiin nyky-Venäjän kak­si­ja­koi­sen suh­teen Gulagiin. Menneisyyden trau­mo­ja ei ole Venäjällä pys­tyt­ty käsit­te­le­mään riit­tä­vän laa­jas­ti, kos­ka suur­val­lan pat­rioot­ti­set myy­tit ovat hämär­tä­neet ymmär­rys­tä tapah­tu­mis­ta. Venäjä ei ole unoh­ta­nut, mut­ta sil­lä on vain vali­koi­va muis­ti.

Brittiläinen his­to­rioit­si­ja Eric Hobsbawm on osu­vas­ti kuvan­nut vuo­sien 1914 – 1991 muo­dos­ta­maa maa­il­man­his­to­rian ajan­jak­soa “äärim­mäi­syyk­sien ajak­si”. Gulagin muo­dos­ta­ma jul­ma sor­to­ko­neis­to oli yksi Neuvostoliiton har­joit­ta­mis­ta äärim­mäi­syyk­sien muo­dois­ta.

Luiden tie ­­– Gulagin jäl­jil­lä havain­nol­lis­taa, miten Gulag on edel­leen osa venä­läis­tä todel­li­suut­ta. Vainoissa kadon­neet suku­lai­set ovat läs­nä per­he­pot­re­teis­sa pala­si­na, jot­ka on lei­kat­tu pois. Leirit vai­kut­ta­vat edel­leen monin tavoin van­ki­lei­reil­lä ollei­den ja hei­dän jäl­ke­läis­ten­sä elä­mään. Leiriltä vapau­tu­nut on esi­mer­kik­si saat­ta­nut jää­dä asu­maan ja työs­ken­te­le­mään Gulagin sijoil­le, kos­ka hänel­lä ei ole ollut muu­ta­kaan paik­kaa. Hätkähdyttävää on, että lei­ri­pai­koil­la saat­taa sijai­ta edel­leen ran­gais­tus­lai­tok­sia.

Ropponen ja Sutinen kir­kas­ta­vat kuvaa 1900-luvun jär­jet­tö­män sor­to­jär­jes­tel­män jäl­keen­sä jät­tä­mis­tä ker­ros­tu­mis­ta. Teos ker­too yhtä lail­la Neuvostoliiton van­ki­lei­rien his­to­rias­ta kuin nyky-Venäjästäkin. Vankileirit ovat lait­ta­neet ihmi­syy­den koe­tuk­sel­le, mut­ta kir­ja ei sil­ti pieh­ta­roi kyy­ne­lis­sä. Gulagin muis­to tulee näky­väk­si junan jys­kyt­täes­sä koh­ti tun­te­ma­ton­ta seu­tua his­to­rian syr­jäi­sel­lä kar­tal­la.