Millaista on tšek­ki­läi­nen kir­jal­li­suus? Kirjallisuuskriitikko Eva Klíčová esit­te­lee koti­maan­sa kir­jal­lis­ten vir­taus­ten suun­nat 1800-luvul­ta nyky­päi­vään. Essee on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön suu­res­sa Tšekki-tee­ma­nu­me­ros­sa Milé Česko / Rakas Tšekki (35−36). Esseen on suo­men­ta­nut Sampo Saari.

*

Tšek­ki­läi­sen kir­jal­li­suu­den tari­na on tari­na tšek­ki­läi­ses­tä yhteis­kun­nas­ta. Samalla se on hyvin kes­kieu­roop­pa­lai­nen tari­na. 1800-luvul­la tše­kit perus­ti­vat kan­sal­li­sen herää­mi­sen­sä tše­kin kie­leen ja sil­lä kir­joi­tet­tuun kir­jal­li­suu­teen yhte­nä monis­ta kan­sois­ta Habsburgien val­ta­kun­nas­sa, myö­hem­mäs­sä Itävalta-Unkarissa, jos­sa val­ta­kie­le­nä oli sak­sa. Samoin kuin roman­tii­kan kek­si­neet sak­sa­lai­set, jot­ka löy­si­vät itsen­sä kan­san­kult­tuu­rin ja ‑myto­lo­gian kaut­ta ilme­ne­väs­tä ”kan­san hen­ges­tä” ja irtaan­tui­vat sen avul­la romaa­ni­ses­ta kult­tuu­ris­ta, myös tše­kit erot­tau­tui­vat kan­sal­li­sen herää­mi­sen myö­tä hal­lit­se­vas­ta sak­san­kie­li­ses­tä väes­tön­osas­ta. Ensimmäinen maa­il­man­so­ta joh­ti val­ta­kun­nan hajoa­mi­seen ja monien val­tioi­den syn­tyyn sen rau­niois­ta ja piir­si Keski-Euroopan kar­tan uusik­si: nyt sen pit­ku­lai­sen akse­lin län­nes­tä itään muo­dos­ti moni­kan­sal­li­nen Tšekkoslovakia, joka ulot­tui nykyi­sen Ukrainan alu­eel­le asti Užhorodiakin pitem­mäl­le.

“Tšekkien ja slo­vak­kien val­tios­sa” eli mil­joo­nia sak­sa­lai­sia ja mää­ri­läi­siä sekä unka­ri­lai­sia, puo­la­lai­sia, rutee­ne­ja ja monia mui­ta, ja tämän sekoi­tuk­sen amal­gaa­mi­na oli­vat toi­seen maa­il­man­so­taan asti juu­ta­lai­set. 1900-luvun aika­na tämä kult­tuu­ri­ses­ti, kie­lel­li­ses­ti ja kan­sal­li­ses­ti monen­kir­ja­va muo­dos­tel­ma jou­tui his­to­rial­lis­ten myl­ler­rys­ten vie­tä­väk­si ja tota­li­taa­ris­ten jär­jes­tel­mien kuri­muk­seen (ensin nat­si- ja sit­ten kom­mu­nis­ti­val­lan alle), hajo­si välil­lä ja sit­ten taas osit­tain yhdis­tyi, kun­nes lopul­ta muu­ta­ma vuo­si rau­tae­si­ri­pun mur­tu­mi­sen ja itä­blo­kin hajoa­mi­sen jäl­keen tše­keil­lä oli täy­sin itse­näi­nen val­tion­sa, Tšekin tasa­val­ta – pie­nin alu­eel­lis-hal­lin­nol­li­nen koko­nai­suus, jos­sa kan­sam­me on elä­nyt sit­ten sydän­kes­kia­jan.

Kaivatun kaaoksen 1990-luku

Avainasemassa Tšekin kir­jal­li­suu­den nyky­ti­lan kan­nal­ta on edel­leen 1990-luku ja sil­loi­nen reak­tio perin­töön, jos­sa kir­jal­li­suu­den roo­li oli vah­vas­ti poli­ti­soi­tu­nut ja kir­jai­li­jal­la oli kor­kea yhteis­kun­nal­li­nen ase­ma: Tšekissä oli aina joten­kin auto­maat­ti­ses­ti kir­joi­tet­tu myös kan­san puo­les­ta sak­sa­lai­sia vas­taan, kir­jai­li­jois­ta oli tul­lut ”kan­san oma­tun­to”, he oli­vat kuu­lu­neet äänek­käi­siin akti­vis­tei­hin Tšekkoslovakian syn­tyes­sä 1918, hei­dän kan­sal­li­ses­ti val­veu­tu­neet tee­man­sa ja eleen­sä oli­vat vala­neet uskoa kan­saan vuo­sien 1939 – 45 sak­sa­lais­mie­hi­tyk­sen aika­na, heis­tä tuli nat­sien ja myö­hem­min myös kom­mu­nis­tien näky­vim­piä uhre­ja. Monet kir­jai­li­jat oli­vat toi­saal­ta kom­mu­nis­tiai­ka­na samas­tu­neet val­tion poli­tiik­kaan ja auliis­ti mukaut­ta­neet teks­tin­sä val­tiol­li­siin vaa­ti­muk­siin. Aina vuo­teen 1989 asti kir­jal­li­suu­tem­me oli jakau­tu­nut kol­meen osa-alu­ee­seen: viral­li­seen koti­mai­seen kir­jal­li­suu­teen, samiz­dat-kir­jal­li­suu­teen (teok­siin, joi­ta lait­to­mas­ti pai­net­tiin ja jäl­jen­net­tiin oma­toi­mi­ses­ti) sekä maan­pa­ko­lais­kir­jal­li­suu­teen – ja tuo­hon aikaan poliit­tis­ta oli oikeas­taan kaik­ki, joko avoi­mes­ti tai pei­tel­lym­min.

Rautaesiripun sor­tu­mi­nen vai­kut­ti tar­joa­van mah­dol­li­suu­den lopet­taa tämä jakau­tu­nei­suus ja vapaut­taa samal­la kir­jai­li­jat poliit­ti­sen pelas­ta­jan osas­taan. Tähän myö­tä­vai­kut­ti­vat vas­ta­kek­sit­ty leik­ki eli fan­t­asioi­va post­mo­der­ni, aiem­min kiel­let­ty­jen kai­ken­kir­ja­vien kir­jo­jen jul­kai­se­mi­sen aikaan­saa­ma ins­pi­roi­va räjäh­dys sekä kir­ja­mark­ki­noil­la koit­ta­nut anar­kia, johon liit­tyi myös aiem­min mono­po­lia­se­mas­sa toi­mi­neen Kirjatukun (Knižní vel­koobc­hod) romah­dus. 1990-luvul­la tär­kein­tä oli ottaa etäi­syyt­tä ”sosia­lis­ti­seen rea­lis­miin”, joka oli edel­lyt­tä­nyt kan­taa­ot­ta­vaa kir­joi­tus­ta­paa eli kom­mu­nis­tien näke­myk­sen mukaan val­tion poli­tii­kan tuke­mis­ta. Täytyy kui­ten­kin huo­maut­taa, että var­sin­kin 1980-luvun lopul­la viral­li­ses­ta­kin proo­sas­ta oli tul­lut aiem­paa arkai­le­mat­to­mam­paa ja sii­nä esi­mer­kik­si kri­ti­soi­tiin voi­mak­kaas­ti har­maa­ta ja mus­taa talout­ta, jot­ka oli­vat levit­täy­ty­neet kaik­kiin yhteis­kun­nal­li­siin ker­rok­siin – mikä ker­too sii­tä­kin, että uus­li­be­ra­lis­ti­nen ideo­lo­gia löy­det­tiin myös rau­tae­si­ri­pun taka­na jo ennen demo­kraat­ti­sia uudis­tuk­sia ja puna-armei­jan vetäy­ty­mis­tä. Siirtymäkauden aika­na Tšekin talou­des­sa toteu­tet­tiin yksi­tyis­tä­mis­pro­ses­si ja saman­kal­tai­nen yksi­tyis­tä­mi­nen tapah­tui kir­jal­li­suu­des­sa­kin.

Kokeellinen proo­sa nousi arvos­tet­tuun ase­maan, eikä sii­nä ollut sijaa yhteis­kun­nal­le poli­tii­kas­ta nyt puhu­mat­ta­kaan – sii­hen saat­toi vii­ta­ta vain jokin satun­nai­nen yhtei­sö­sa­tii­ri, jol­le äly­mys­tö nau­res­ke­li. Kertojat muut­tui­vat eksent­ri­sik­si yksit­täis­ta­pauk­sik­si, tee­mo­jen kir­jo kaven­tui sub­jek­tii­vi­siin ja luki­jal­ta pal­jon vaa­ti­viin ker­to­muk­siin, val­lal­le nousi­vat mys­ti­fioin­ti ja kir­jal­li­nen leik­ki.

Kirjailija Jiří Kratochvil tii­vis­ti täy­del­li­ses­ti tuol­loin val­lin­neet kir­jal­li­set mant­rat ajan vai­ku­tus­val­tai­sim­mas­sa teks­tis­sään, jos­sa hän mana­si esiin ”kaa­ok­sen” kir­jal­li­suut­ta: ”Kirjailijan ammat­ti puto­aa erit­täin nopeas­ti yhdek­si yhteis­kun­nal­li­ses­ti vähi­ten arvos­te­tuis­ta. Koskaan tšek­ki­läi­nen kir­jal­li­suus ei ole ollut niin vapaa­ta kuin nyt.” (Kratochvil, Jiří: ”Obnovení chao­su v české lite­ra­tuře”, ”Kaaoksen uudis­ta­mi­nen tšek­ki­läi­ses­sä kir­jal­li­suu­des­sa”, Literární novi­ny 47/1992, s. 5). Ajan kir­jal­li­sia täh­tiä oli­vat Jáchym Topol, Michal Ajvaz, Daniela Hodrová, Václav Kahuda, Miloš Urban, Petr Stančík, Vladimír Macura ja Ivan Matoušek. Kirjallisuus oli vapaa­ta, mikä tar­koit­ti, että sen piti olla itse­riit­tois­ta eikä mah­dol­li­sia luki­joi­ta tar­vin­nut ottaa huo­mioon. Luopuminen laa­jan luki­ja­kun­nan suo­sion tavoit­te­lus­ta mer­kit­si sitä, että kir­jai­li­jat alkoi­vat viih­tyä sub­jek­ti­vis­ti­sis­sa fik­tiois­saan, mys­ti­fioin­neis­saan ja kir­jal­li­sis­sa pii­lo­mer­ki­tyk­sis­sään. Kirjallisuudesta tuli eli­tis­tis­tä ja sul­keu­tu­nut­ta ja sen ylei­sö rajoit­tui ns. vaa­ti­viin luki­joi­hin. Elettiin aikaa, jol­loin kult­tuu­ri­mi­nis­te­rik­si nousi arvo­val­tai­sia ja kom­mu­nis­tien vai­noa­mia kir­jai­li­joi­ta kuten Milan Uhde ja Pavel Tigrid. Presidenttinäkin oli tuol­loin kuka­pa muu kuin Václav Havel.

1990-luvul­la­kin oli kui­ten­kin oma best­sel­ler-kir­jai­li­jan­sa. Michal Viewegh, jota oli kor­kea­kir­jal­li­sis­sa pii­reis­sä suo­ta­vaa vähek­syä, osa­si kir­joit­taa luku­ro­maa­ne­ja putoa­mat­ta tai­de­proo­san pii­ris­tä. Hänen kir­joi­hin­sa on tal­len­tu­nut 1990-lukua todel­li­si­ne ilmiöi­neen ja illuusioi­neen eikä teok­sis­ta puu­tu myös­kään älyl­lis­tä iro­ni­aa. Vieweghin suo­si­tuin romaa­ni oli muis­tel­ma­teos Báječná léta pod psa (”Ihmeelliset vuo­det päin hel­vet­tiä”, 1992), jos­sa pala­taan lap­suu­teen ja sosia­lis­min vuo­siin. Tämä romaa­ni ja toi­sen luki­joi­den suo­si­kin Petr Šabachin teok­set Hovno hoří (”Paska palaa”, 1994) ja Šakalí léta (”Sakaalin vuo­det”, 1993) syn­nyt­ti­vät ”sosia­lis­min hil­peän muis­te­le­mi­sen” hyvin suo­si­tun gen­ren.

Kaikista mai­ni­tuis­ta humo­ris­tis-ret­ros­pek­tii­vi­sis­tä teok­sis­ta teh­tiin myös menes­tyk­sek­käi­tä elo­ku­via. Ne loi­vat samal­la perus­tan myö­hem­min voi­mis­tu­neel­le nos­tal­gial­le, jon­ka mukaan sosia­lis­min aika oli kyl­lä itses­sään paha, mut­ta joten­kin me sil­ti pär­jä­sim­me niuk­kuu­des­sa­kin ja vie­lä­pä mel­ko arvok­kaas­ti­kin kuu­lun tšek­ki­läi­sen huu­mo­rin avul­la. Myöhemmät Vieweghin romaa­nit ker­to­vat jo puh­taas­ti nyky­het­kes­tä. Esimerkiksi melan­ko­li­sen humo­ris­ti­nen Účastníci zájez­du (”Lomamatkalaiset”, 1996) on kyl­lä­kin help­po­lu­kui­nen kuin viih­de­ro­maa­nit, mut­ta pal­jas­taa sil­ti var­sin pal­jon kuvaa­mas­taan ajas­ta. Vieweghin tun­te­vat Tšekissä todel­la­kin kaik­ki, mitä ei voi sanoa useim­mis­ta muis­ta täs­sä mai­ni­tuis­ta kir­jai­li­jois­ta. Hänen tuo­tan­ton­sa muo­dos­taa oman­lai­sen­sa 1990-luvun ja 2000-luvun ensim­mäi­sen vuo­si­kym­me­nen kro­ni­kan.

Herääminen unesta

1980-luvul­la me tše­kit pidim­me itseäm­me tavat­to­man kor­kean kult­tuu­ri­ta­son kan­sa­na, johon kulu­tusi­deo­lo­gian hou­ku­tuk­set eivät tehoa: ihmi­set luki­vat pal­jon, ja joka tors­tai toi­mi­tuse­rän saa­pues­sa kir­ja­kaup­po­jen edes­sä oli pit­kä jono. Tämä imar­te­le­va oma­ku­va pal­jas­tui itse­pe­tok­sek­si 1990-luvul­la. Kirjamarkkinat monin­ker­tais­tui­vat (ennen kaik­kea kään­nös­kir­jal­li­suu­den vuok­si) ja ostok­sil­la saat­toi käy­dä minä tahan­sa vii­kon­päi­vä­nä. Samalla kui­ten­kin mui­ta vapaa-ajan­viet­to­mah­dol­li­suuk­sia tuli tavat­to­mas­ti lisää – ja kaik­kein suu­rin tuon ajan san­ka­ri oli se, jol­la ei ollut vapaa­ta lain­kaan, kos­ka yrit­tä­jyys vei kai­ken ajan. Täysillä elä­mi­sen sym­bo­lik­si nousi tokai­su ”Aika ei rii­tä luke­mi­seen”.

Uusliberalismi ei perus­teil­taan ollut suo­pea äly­mys­töl­le, mis­sä voi näh­dä yhtä­läi­syyk­siä kom­mu­nis­tei­hin, jot­ka oli­vat koros­ta­neet tuot­ta­van toi­min­nan mer­ki­tys­tä yhteis­kun­nal­le. Kirjailijat eivät uusis­sa olois­sa myös­kään koke­neet tar­vet­ta kri­ti­soi­da mitään: kun ker­ran on sanan­va­paus, niin mitäs sitä valit­ta­maan.

Vuonna 2006 ilmes­tyi Radka Denemarkován ohut romaa­ni Peníze od Hitlera (”Rahaa Hitleriltä”). Samalla Tšekin kir­jal­li­suu­des­sa avau­tui suu­ri tee­ma: sak­sa­lai­set ja hei­dän kar­kot­ta­mi­sen­sa toi­sen maa­il­man­so­dan jäl­keen ns. Benešin ase­tus­ten nojal­la. Noin kol­men mil­joo­nan sak­sa­lai­sen kar­kot­ta­mi­nen lähes koko Böömin ja Määrin alu­eel­ta oli laa­juu­ten­sa ja toteu­tus­ta­pan­sa vuok­si luon­teel­taan rikos ihmi­syyt­tä vas­taan, mut­ta mikä­li tše­keil­lä yli­pää­tään oli sii­tä jokin his­to­rial­li­nen muis­ti­ku­va, niin se kos­ki sodan­jäl­kei­sen ”oikeu­den­mu­kai­suu­den” toteut­ta­mis­ta. Denemarkován raas­ta­va proo­sa­teos muut­ti käsi­tyk­siä täs­tä his­to­rian vai­hees­ta, ja sitä seu­ra­si liu­ta tee­mal­taan saman­kal­tai­sia kir­jo­ja. Irtiottona mys­ti­fioin­nin ja leik­ki­syy­den lei­maa­mas­ta kir­jal­li­ses­ta suun­tauk­ses­ta, jon­ka käsi­tys tari­nas­ta ja juo­nes­ta oli kovin väl­jä, Tšekin kir­jal­li­suu­des­sa ilme­ni nyt uuden­lais­ta mie­len­kiin­toa his­to­ri­aan kyt­key­ty­viä ja de fac­to unoh­de­tuik­si luul­tu­ja tari­noi­ta koh­taan. Karkottamisen trau­maa käsit­te­li­vät nais­kir­jai­li­jat, joi­den suku­pol­vi muis­taa oma­koh­tai­ses­ti hädin tus­kin sosia­lis­min, sodas­ta puhu­mat­ta­kaan. Karkotusteemaa käsit­te­le­vis­tä teok­sis­ta menes­tyk­sek­käin on ollut Kateřina Tučkován Vyhnání Gerty Schnirch (”Gerta Schnirchin kar­ko­tus”, 2009), mut­ta myös Jakuba Katalpan Němci (”Saksalaiset”, 2012) loih­tii oival­li­ses­ti esiin ajan ilma­pii­rin ja avaa usei­ta näkö­kul­mia tähän tra­ge­di­aan unoh­ta­mat­ta kar­ko­tet­tu­jen sak­sa­lais­ten jäl­ke­läi­siä­kään.

Historia ja tota­li­taa­ris­ten aika­kausien koke­muk­set ovat edel­leen suu­ria tee­mo­ja tšek­ki­läi­ses­sä kir­jal­li­suu­des­sa. Keskeinen sija on sekä humo­ris­ti­sil­la että vaka­vas­ti aihee­seen­sa suh­tau­tu­vil­la ker­to­muk­sil­la sotien­vä­li­ses­tä ajas­ta sekä sak­sa­lai­sia koh­dan­neel­la epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­del­la. Saksalaiset ovat palan­neet tšek­ki­läi­seen kult­tuu­riin ei alis­ta­ji­na vaan uhrei­na, mitä monien iäk­kääm­män suku­pol­ven edus­ta­jien on edel­leen vali­tet­ta­van vai­kea käsit­tää.

Tšekin kir­jal­li­suus menet­ti 1990-luvul­la sekä luki­joi­ta että uskon­sa ”tari­naan”, jos­sa hyö­dyn­net­täi­siin jän­ni­tys­tä, juo­nen­kään­tei­tä, yllä­tyk­siä ja niin edel­leen. Jos jos­sain jul­kais­tus­sa teok­ses­sa oli vah­va tari­na, niin sen aihee­na oli mil­tei poik­keuk­set­ta lähi­his­to­ria. Ikään kuin kyke­ni­sim­me ker­to­maan osu­vas­ti vain men­nei­syy­des­tä, kun taas nyky­het­kes­tä emme edel­leen­kään saa otet­ta. Osoitus täs­tä on myös Kateřina Tučkován toi­nen romaa­ni Žítkovské bohyně (”Žítkovin juma­lat­ta­ret”, 2012), joka teki hänes­tä todel­li­sen kir­jal­li­sen täh­den. Tarina sijoit­tuu eri­kois­laa­tui­sel­le unoh­de­tul­le syr­jä­seu­dul­le ja jäl­leen ker­ran juo­ni joh­dat­taa luki­jan takai­sin pak­ko­val­lan vuo­siin. Toisin kuin muis­sa saman­kal­tai­sis­sa teok­sis­sa Tučkován tari­nas­sa koros­tuu nais­ten osa – ei niin­kään ohjel­mal­li­sen femi­nis­ti­ses­ti, vaan pikem­min­kin sen kan­san­omai­sen käsi­tyk­sen hen­ges­sä, että nai­sil­la oli­si jokin kor­keam­pi paran­ta­mi­sen ja uhrau­tu­mi­sen voi­ma.

2000-luvul­la on löy­det­ty uudes­taan myös Květa Legátová, välil­lä jo mil­tei unoh­det­tu kir­jai­li­ja, joka kir­joit­ti ennen kaik­kea radio­kuun­nel­mia 1950- ja 1960-luvuil­la. Legátován kir­jo­jen rons­kit maa­lais­ker­to­muk­set ovat lumon­neet niin luki­jat kuin krii­ti­kot­kin. Sotienvälisen ajan raja­seu­dun elä­män ker­ron­nal­li­ses­ti dynaa­mi­nen ja terä­vä­nä­köi­nen kuvaus osui täs­mäl­leen men­nei­syy­des­tä ker­to­vien kir­jo­jen suo­sion aal­toon. Menneisyyttä käsit­te­le­vät romaa­nit vai­kut­ta­vat kui­ten­kin kuin älyl­li­nen mie­lia­la­lää­ke: ne vah­vis­ta­vat nii­tä arvo­ja ja koke­muk­sia, jois­ta syn­tyi sosia­lis­min jäl­kei­sen äly­mys­tö­elii­tin yhtei­sym­mär­rys 1990-luvul­la (sosia­lis­mi oli vää­rin), mut­ta teok­sis­ta puut­tuu ana­lyyt­tis­ta syvyyt­tä ja ne kat­so­vat nykyi­siä vir­hei­tä suo­peas­ti läpi sor­mien. Romaaneissa hyö­dyn­ne­tään mitä moni­nai­sim­pia men­neen aika­kau­den para­dok­se­ja ja tapah­tu­mia. Menneisyys muut­tuu niis­sä genee­ris­ten ihmis­tyyp­pien varas­tok­si, jois­ta jot­kut ovat huvit­ta­via, toi­set syn­kem­piä. Lopputulos on kui­ten­kin tyyn­nyt­tä­vä – kysees­sä­hän on inhot­ta­va men­nei­syys, jos­ta on jo pääs­ty eroon.

Kirjallisuutta voi­daan pitää osa­na kan­sal­lis­ta sokeut­ta. Monet äly­mys­tön jäse­net kes­kit­ty­vät varoit­te­le­maan kom­mu­nis­teis­ta ja sosia­lis­mis­ta, mut­ta eivät näe demo­kraat­tis­ten hal­li­tus­ten monien traa­gis­ten pää­tös­ten seu­rauk­sia. Harjoitetun poli­tii­kan vai­ku­tuk­set ovat kui­ten­kin olleet kata­stro­faa­li­sia eten­kin raken­teel­li­ses­ti hei­kos­sa ase­mas­sa ole­val­le väes­tön­osal­le. Yhteiskunnassa voi­mis­tuu tur­hau­tu­nei­suus ja muu­ka­lais­vi­ha, poli­tii­kas­sa on nousus­sa uusi popu­lis­mi ja ääri­puo­luei­ta perus­te­taan. Jopa ne puo­lu­eet, jot­ka kil­voit­te­li­vat 1990-luvul­la kes­ke­nään lähin­nä talous­li­be­ra­lis­mil­la ja abstrak­til­la ”vapau­del­la”, pro­fi­loi­tu­vat nyky­ään sosi­aa­li­sis­sa kysy­myk­sis­sä hyvin kon­ser­va­tii­vi­si­na. Yhteiskunta tar­vit­si­si kir­jai­li­joi­ta, jot­ka kyke­ni­si­vät pääs­tä­mään irti vapau­des­taan olla välit­tä­mät­tä mis­tään, löy­täi­si­vät vah­vo­ja tee­mo­ja ja tari­noi­ta ja pys­tyi­si­vät joh­dat­ta­maan aina­kin kult­tuu­riin suun­tau­tu­nut­ta ylei­sön­osaa syväl­li­sem­män kriit­ti­syy­den suun­taan.

Tšekkiläiset kir­jai­li­jat halusi­vat vapaut­ta ja riip­pu­mat­to­muut­ta poli­tii­kas­ta ja sai­vat mitä halusi­vat. He ovat vapai­ta oles­ke­le­maan luo­mis­saan maa­il­mois­sa. Tässä onnis­tuu edel­leen erin­omai­ses­ti Petr Stančík. Hän jul­kai­si muu­ta­ma vuo­si sit­ten tois­tai­sek­si par­haan romaa­nin­sa Mlýn na mumie (”Muumiomylly”, 2013), joka sijoit­tuu 1800-luvul­le. Säännön vah­vis­ta­va poik­keus sen sijaan on toi­nen 1990-luvun kir­jal­li­nen tulo­kas Václav Kahuda, joka havah­dut­ti äly­mys­töä suur­ro­maa­nil­laan Vítr, tma, přítom­nost (”Tuuli, pimeys, nykyi­syys”, 2014). Teos on kyl­ty­mä­tön: sii­nä on por­no­gra­fi­aa, sala­liit­to­ja ja mys­tiik­kaa, mut­ta samal­la se romut­taa myyt­te­jä vapau­des­tam­me eikä kumar­te­le 1990-luvun eliit­te­jä.

Prahan ulkopuolinen poikkeus

Suurimman osan edus­ta­vas­ta proo­sas­ta tuot­ta­vat pra­ha­lai­set kir­jai­li­jat, jot­ka myös sijoit­ta­vat teks­tin­sä usein Prahaan. Vain har­voin läpi­mur­ron tekee kir­jai­li­ja toi­sek­si suu­rim­mas­ta kau­pun­gis­ta Brnosta. Praha-kes­kei­syy­den rik­ko­vat kui­ten­kin kak­si mer­kit­tä­vää kir­jai­li­jaa, jot­ka poik­kea­vat myös useis­ta muis­ta edel­lä kuva­tuis­ta piir­teis­tä. Aiemmin ”tasa­val­lan teräs­sy­dä­me­nä” tun­ne­tul­ta Ostravan seu­dul­ta oli kotoi­sin Jan Balabán. Hänen ker­to­muk­sen­sa kum­pua­vat koke­muk­sis­ta alu­eel­la, jota vau­ras­tut­ti pit­kään ras­kas teol­li­suus. Nykyisin seu­tu kär­sii raken­teel­li­sis­ta ongel­mis­ta ja muo­dos­taa yhdes­sä Pohjois-Böömin kans­sa erään­lai­sen Tšekin ”ruos­te­vyö­hyk­keen”. Valitettavan var­hain kuol­leen Jan Balabánin tuo­tan­to oli poik­keuk­sel­li­sen ilmai­su­voi­mais­ta, kes­kit­ty­nyt­tä ja kie­lel­li­ses­ti pidät­ty­väis­tä.

Kertojanäänen kuri­na­lai­suu­des­sa ja osu­vuu­des­saan Balabánia muis­tut­taa toi­nen mer­kit­tä­vä ei-pra­ha­lai­nen kir­jai­li­ja Jiří Hájíček. Hänenkin teos­ten­sa juu­ret ovat kir­jai­li­jan koti­seu­dun – hänen tapauk­ses­saan Etelä-Böömin – maa­pe­räs­sä. Hänen kir­jan­sa ovat olleet tasai­sen kor­kea­ta­soi­sia, mut­ta mer­kit­tä­vim­mäk­si niis­tä voi­ta­neen kat­soa romaa­ni Rybí krev (”Kalan veri”, 2012). Sen tee­ma­na on patoal­taan raken­ta­mi­nen ydin­voi­ma­laa var­ten. Tositapahtumien ins­pi­roi­ma tari­na kumo­aa har­ha­ku­van, että sosia­lis­min jäl­kei­sen ajan polii­ti­kot toi­mi­si­vat eet­ti­sem­min ja vas­tuul­li­sem­min suh­tees­sa ympä­ris­töön ja ihmi­siin. Samalla teos vas­tus­taa näke­mys­tä, että myö­häis­so­sia­lis­min ja nyky­het­ken välil­lä oli­si jokin sel­vä­piir­tei­nen raja erot­ta­mas­sa hyvän ja pahan.

Uuden vuosituhannen tulokkaat

Voisi kuvi­tel­la, että nuo­ren suku­pol­ven kir­jai­li­joil­le ei ole enää niin tär­ke­ää koros­taa ole­van­sa kaik­kea muu­ta kuin sosia­lis­ti­sia rea­lis­te­ja, onhan sosia­lis­ti­nen rea­lis­mi pyy­hit­ty tyys­tin jopa kou­lu­kir­jois­ta (kou­luis­sa ei ope­te­ta mitään 1970- ja 1980-luku­jen viral­li­ses­ta kir­jal­li­suu­des­ta, vaan ker­ro­taan vain maan­pa­ko­lais- ja samiz­dat-kir­jal­li­suu­des­ta, jon­ka luki­ja­kun­ta oli kui­ten­kin var­sin sup­pea). Nuorinkaan suku­pol­vi ei kui­ten­kaan ole vapau­tu­nut 1990-luvun kir­jal­li­sis­ta asen­teis­ta. Vuosituhannen vaih­teen aikoi­hin deby­toi­neet kir­jai­li­jat ovat vain lie­ven­tä­neet kaik­ki­voi­pien post­mo­der­nien ker­to­jien eksent­ris­tä sub­jek­tii­vi­suut­ta, hei­dän ker­to­ja­nää­nen­sä on arki­sem­pi. Groteskisuus jää taka-alal­le ja teki­jät pyr­ki­vät ennen kaik­kea kuvaa­maan taval­lis­ta elä­mää mah­dol­li­sim­man vivah­teik­kaas­ti, jopa yli­her­käs­ti.

Tähän Tšekin nyky­kir­jal­li­suu­den suun­tauk­seen voim­me lukea esi­mer­kik­si Ivana Myškován, Jana Šrámkován ja Sára Vybíralován. Heidän teok­sen­sa ovat kie­lel­li­ses­ti hie­nos­tu­nei­ta, mut­ta muu­ten niis­tä on vai­kea saa­da otet­ta.

Kirjallisuudesta puut­tuu yhä sel­vem­min älyl­lis­tä roh­keut­ta ja kiin­nos­tus­ta aihei­siin, jot­ka ylit­tä­vät teki­jän oman elä­män­pii­rin. Edes Marek Šindelkan teos Únava mate­riá­lu (”Materiaalin väsy­mi­nen”, 2016) ei ollut eri­tyi­sen vakuut­ta­va yri­tyk­ses­sään käsi­tel­lä medias­sa pal­jon esil­lä ole­vaa muut­to­lii­ket­tä Afrikasta, vaik­ka­kin romaa­ni onnis­tui sen­tään sii­nä, että aihet­ta alet­tiin kat­soa vähän eri näkö­kul­mas­ta.

Uuden vuo­si­tu­han­nen kir­jai­li­jois­ta täy­tyy mai­ni­ta aina­kin kol­me nais­ta: Petra Hůlová, Petra Soukupová ja Anna Bolavá. Etenkin kah­den ensin mai­ni­tun tuo­tan­nos­sa yksi­tyis­koh­tien sug­ges­tii­vi­nen ket­jut­ta­mi­nen tun­tuu kyl­lä ole­van arvok­kaam­paa kuin ker­ron­nal­li­ses­ti ja aja­tuk­sel­li­ses­ti van­kan koko­nai­suu­den luo­mi­nen, mut­ta hei­dän ker­ron­tan­sa on kui­ten­kin aivan eri­tyis­laa­tui­sen ten­hoa­vaa.

Petra Hůlová sai mai­net­ta heti esi­kois­teok­sel­laan, Mongoliaan sijoit­tu­val­la romaa­nil­la Paměť mojí babičce (”Muisto iso­äi­dil­le­ni”, 2002). (Tekee mie­li tode­ta, että olem­me haluk­kaam­pia näke­mään Mongolian yhteis­kun­ta­na, jol­la on ongel­mia, kuin kat­so­maan täs­sä valos­sa ympä­ril­lem­me.) Kielellisesti kek­se­liäs Hůlová on ennen kaik­kea pro­vo­kaat­to­ri. Hän on pyr­ki­nyt useis­sa romaa­neis­sa kumoa­maan yhteis­kun­nal­li­sia ennak­ko­luu­lo­ja poik­keuk­sel­li­sel­la ker­to­ja­va­lin­nal­la: romaa­nis­sa Čechy, země zaslí­bená (”Böömi, luvat­tu maa”, 2012) ker­to­ja on ukrai­na­lai­nen sii­voo­ja, teok­ses­sa Umělohmotný tří­po­koj (”Muovinen kol­mio”, 2006) taas pros­ti­tuoi­tu, ja lähiö­ro­maa­nis­sa Strážci občanské­ho dobra (”Kansalaishyveen var­ti­jat”, 2010) viet­na­mi­lai­nen nai­nen ja ”kom­mu­nis­ti”. Teoksissa on kosol­ti kir­jal­lis­ta ener­gi­aa, mut­ta syväl­li­sem­pää älyl­lis­tä sisäl­töä luki­ja jää kai­paa­maan.

Petra Soukupován kir­joi­tus­ta­pa on huo­mat­ta­vas­ti pidät­ty­väm­pi ja luki­jal­le hel­pom­pi lähes­tyä. Siinä mis­sä Hůlován tyy­li jat­kaa lähem­min 1990-luku­lais­ta perin­net­tä, Soukupová antaa koko­nais­val­tai­sem­man ”rapor­tin maa­il­mas­ta”; hänen ker­ron­nas­taan ei syn­ny vai­ku­tel­maa, että kysees­sä oli­si var­ta vas­ten raken­net­tu koe, jol­la pyri­tään pro­vo­soi­maan kes­kus­te­lua. Soukupován huo­mioi­hin arjes­ta kät­key­tyy jon­kin­lais­ta loh­du­ton­ta surua loput­to­mis­ta joka­päi­väi­sis­tä pik­ku vää­ryyk­sis­tä, alis­ta­mi­ses­ta ja vää­ri­nym­mär­ryk­sis­tä, mikä on psy­ko­lo­gi­ses­ti eri­tyi­sen vai­kut­ta­vaa, kun ker­to­ja­na on usein lap­si. Kaikkein vai­kut­ta­vin lie­nee romaa­ni Zmizet (”Kadota”, 2009).

Anna Bolavá on tuo­rein löy­tö täs­tä kol­mi­kos­ta; häneen ver­rat­tui­na Petra Hůlová ja Petra Soukupová ovat jo vakiin­tu­nei­ta kir­jai­li­joi­ta. Bolaván proo­sae­si­koi­nen Do tmy (”Pimeyteen”, 2015) herät­ti innos­tus­ta. Teoksen pää­hen­ki­lö on työ­tön kään­tä­jä, joka kituu yhteis­kun­nan lai­ta­mil­la ja ansait­see kausi­luon­toi­ses­ti hiu­kan lisä­tu­lo­ja kerää­mäl­lä yrt­te­jä. Tekstistä huo­kuu kuva­tun ympä­ris­tön aitous ja sosi­aa­li­nen kan­taa­ot­ta­vuus. Tällaisesta autent­ti­suu­des­ta on usein pula pra­ha­lais­ten älyk­kö­jen deka­den­tis­sa tai nihi­lis­ti­ses­sä proo­sas­sa.

Nykykirjallisuus ei onnis­tu astu­maan ulos sii­tä kir­jal­li­ses­ta ghe­tos­ta, jon­ka 1990-luvun äly­mys­tö­kir­jai­li­jat loi­vat. Kirjallisuudella on vai­keuk­sia löy­tää laa­jaan ylei­söön vetoa­vaa tyy­liä ja tee­mo­ja. Tšekkiläisten kir­jai­li­joi­den ja luki­joi­den väli­nen luon­nol­li­nen yhteys on kat­ken­nut. Kirjoja lue­taan, mut­ta enim­mäk­seen maa­il­man­kir­jal­li­suut­ta, mukaan lukien kan­sain­vä­li­set best­sel­le­rit. Tšekkiläinen kir­jal­li­suus on tois­tai­sek­si voi­ma­ton vas­taa­maan näi­hin ilmiöi­hin. Kulttuuri ei yli­pää­tään juu­ri kiin­nos­ta polii­tik­ko­ja, mis­tä osoi­tuk­se­na ovat myös kult­tuu­ri­mi­nis­te­riön bud­je­tin leik­kauk­set.

Kirjallisuudesta on tul­lut allas, johon valuu yhteis­kun­nan ahdis­tuk­sen tun­tei­ta. Valtaosalla kir­jai­li­jois­ta ei tun­nu edes ole­van enää suu­ria tavoit­tei­ta kir­joit­ta­mi­sel­leen. Tekijät tyy­ty­vät usein pie­nen mit­ta­kaa­van arki­seen aihee­seen. Runsaasti jul­kais­taan sel­lai­sia­kin teok­sia, jot­ka ovat luon­teel­taan kir­joi­tus­te­ra­pi­aa. Jos yhteis­kun­nal­li­ses­ti kan­taa­ot­ta­va teks­ti ilmes­tyy, niin yleen­sä sil­lä pyri­tään kor­kein­taan herät­tä­mään myö­tä­tun­toa yhteis­kun­nan mar­gi­naa­lis­sa elä­viä ihmi­siä koh­taan.

Tšekkiläinen nyky­kir­jal­li­suus kai­paa kriit­ti­siä näkö­kul­mia yhteis­kun­taan koko­nai­suu­te­na ja sen arvoi­hin. Tällä het­kel­lä mie­len­kiin­tom­me ei koh­dis­tu sel­lai­seen, mikä ylit­tää omat hen­ki­lö­koh­tai­set int­res­sim­me tai on jopa nii­den kans­sa ris­ti­rii­das­sa. Samalla havait­sem­me jul­ki­ses­sa dis­kurs­sis­sa yhä kipeäm­min, että meil­tä puut­tuu sel­lai­sen sivis­ty­neen kri­tii­kin ääni, jon­ka taus­tal­la ei oli­si val­ta­po­liit­ti­sia tai talou­del­li­sia tavoit­tei­ta. Juuri poliit­ti­nen kir­joit­ta­mi­nen oli kui­ten­kin pit­kään mer­kit­tä­vä osa kir­jal­li­suut­tam­me.