Haastattelu, Tutkimustietoa yleistajuisesti

Ääniä, tilaa, tuntemuksia
– kuinka virtuaalitodellisuus muuttaa ajatuksiamme oppimisesta ja tietämisestä

Tietäminen ja oppi­mi­nen eivät tapah­du vain aivois­sa, vaan koko kehos­sa, sanoo tut­ki­ja Rūta Kazlauskaitė. Hän tut­kii par­hail­laan vir­tu­aa­li­to­del­li­suu­den käyt­töä kou­lus­sa ja etsii kei­no­ja, joil­la his­to­rial­li­sia konflik­te­ja voi­tai­siin käsi­tel­lä kou­luo­pe­tuk­ses­sa mah­dol­li­sim­man moni­ta­hoi­ses­ti ja mukaan­sa­tem­paa­vas­ti. Uudet tek­no­lo­giat eivät kui­ten­kaan itses­sään rii­tä, vaan nii­den käyt­töön tar­vi­taan ymmär­rys­tä tie­teen- ja his­to­rian­fi­lo­so­fias­ta sekä kykyä tun­nis­taa meta­fo­ria.

*

Mitä ajat­te­let tie­tä­mi­sen ole­van? Ajatteletko, että tie­tä­mi­nen on tie­don omis­ta­mis­ta? Tai että tie­don hank­ki­mi­nen on jon­kin asian etsi­mis­tä? Kysymys saat­taa kuu­los­taa kor­kea­len­toi­sel­ta, mut­ta sil­lä, miten vas­taat, on kon­kreet­ti­sia vai­ku­tuk­sia elä­mää­si. Sen tie­tää Rūta Kazlauskaitė, Aalto-yli­opis­ton tut­ki­ja, joka on pereh­ty­nyt tie­tä­mi­ses­tä käyt­tä­miim­me ver­taus­ku­viin eli meta­fo­riin.

Metaforat ovat ajat­te­lum­me työ­ka­lu­ja. Tuo äskei­nen­kin lause oli muu­ten meta­fo­ra. Metafora siis liit­tää yhteen kak­si eri asi­aa: tämä on tuo. Metafora on kie­lel­li­nen temp­pu, mut­ta myös kog­ni­tii­vi­nen eli tie­dol­li­nen väli­ne: sen avul­la me ajat­te­lem­me ja jäsen­näm­me maa­il­maa.

Ennen kuin sukel­lam­me syvem­mäl­le tie­tä­mi­sen meta­fo­riin, ker­rot­ta­koon, että Kazlauskaitėn var­si­nai­nen tut­ki­musai­he on täl­lä het­kel­lä jota­kin hyvin kou­riin­tun­tu­vaa: hän pyr­kii löy­tä­mään parem­pia kei­no­ja opet­taa his­to­ri­aa kou­lus­sa. Parhaillaan Kazlauskaitė pereh­tyy vir­tu­aa­li­to­del­li­suu­teen eli VR:ään (engl. vir­tual rea­li­ty) ja sel­vit­tää, kuin­ka VR:ää voi­daan käyt­tää apu­na kou­lu­jen his­to­rian­ope­tuk­ses­sa, eri­tyi­ses­ti his­to­rial­lis­ten konflik­tien käsit­te­lyn yhtey­des­sä. Mutta kuin­ka se liit­tyy meta­fo­riin?

Konflikti koulukirjan sivuilla

Kazlauskaitė on kou­lu­tuk­sel­taan poli­tii­kan tut­ki­ja, mut­ta hän on eri­kois­tu­nut median, muis­ta­mi­sen ja his­to­rian­fi­lo­so­fian kysy­myk­siin. Hänen kiin­nos­tuk­sen­sa tie­tä­mi­sen meta­fo­ria koh­taan herä­si jo muu­ta­man vuo­den takai­ses­sa väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­ses­sa. Väitöskirjassaan hän tut­ki, mil­lä taval­la Puolan ja Liettuan väli­siä konflik­te­ja kuva­taan puo­la­lai­sis­sa ja liet­tua­lai­sis­sa perus­kou­lun ja lukion his­to­rian oppi­kir­jois­sa. Kazlauskaitė ver­tai­li kah­den eri maan oppi­kir­jo­ja löy­tääk­seen ero­ja sii­tä, kuin­ka his­to­rial­li­sia tapah­tu­mia väli­te­tään oppi­lail­le. Eroja toki löy­tyi, mut­ta Kazlauskaitėn tavoi­te oli kat­soa myös nii­tä syvem­mäl­le: hän halusi sel­vit­tää, miten oppi­kir­jois­sa ymmär­ret­tiin tie­tä­mi­nen, ja mil­lais­ta kuvaa ne välit­ti­vät oppi­lail­le his­to­rial­lis­ten totuuk­sien tun­te­mi­ses­ta.

– Tutkimani his­to­rian oppi­kir­jat noja­si­vat vah­vas­ti ”tie­tä­mi­nen on näke­mis­tä” -meta­fo­raan. Se on ylei­nen, mut­ta monel­la taval­la rajoit­ta­va mal­li, Kazlauskaitė ker­too.

Tietäminen on näke­mis­tä -meta­fo­ra on opti­nen; se siis nojau­tuu aja­tuk­seen sii­tä, että näke­mi­nen muis­tut­taa kame­ran toi­min­taa. Metafora luo sel­keän rajan minän ja maa­il­man välil­le, mut­ta ennen kaik­kea se myös erot­taa toi­sis­taan objek­tin ja sen esi­tyk­sen eli repre­sen­taa­tion; kame­ral­la on aina tosie­lä­män koh­de, mut­ta kuva, jon­ka kame­ra tal­len­taa, on jota­kin muu­ta kuin tuo itse koh­de. Historian tapauk­ses­sa tämä tar­koit­taa sitä, että kame­ran toi­min­taa muis­tut­ta­va meta­fo­ra ohjaa mei­dät ajat­te­le­maan, että on ole­mas­sa ero men­nei­syy­den ja sii­tä ker­rot­tu­jen ker­to­mus­ten välil­lä, Kazlauskaitė ker­too.

Metafora on myös hyvin staat­ti­nen, ja kuten Kazlauskaitė huo­maut­taa, ruu­mii­ton; se nojau­tuu käsi­tyk­seem­me näös­tä ihmi­sen kunin­ga­sais­ti­na. Se esit­tää men­nei­syy­den lit­teä­nä kuva­na, jos­ta puut­tuu syvyys ja moni­mut­kai­suus, ja kät­kee näky­vil­tä sen, että men­nei­syy­den koke­muk­set väis­tä­mät­tä vai­kut­ta­vat tapaam­me esit­tää men­nei­syys. Ihminen ei kui­ten­kaan ole mekaa­ni­nen tai digi­taa­li­nen kame­ra, vaan kehol­li­nen olen­to, joka on elä­nyt ja kul­ke­nut oman his­to­rian­sa läpi ennen kuin ryh­tyy tul­kit­se­maan men­nyt­tä.

Koska meta­fo­ra nojau­tuu aja­tuk­seen opti­ses­ta eli kame­ra­mai­ses­ta tie­tä­mi­ses­tä, se myös ohjaa mei­dät ajat­te­le­maan, että löy­tääk­sem­me totuu­den mei­dän tulee ver­ra­ta men­nyt­tä (kuvan koh­det­ta) ja sen esi­tys­tä (itse valo­ku­vaa); mikä­li nämä kak­si vas­taa­vat toi­si­aan, olem­me löy­tä­neet totuu­den. Tätä voi­si nimit­tää vaik­ka­pa vas­taa­vuu­dek­si.

Vastaavuuksien etsi­mi­nen ei kui­ten­kaan Kazlauskaitėn mukaan ole paras tapa lähes­tyä his­to­ri­aa, sil­lä moni­mut­kais­ten ja -tul­kin­tais­ten his­to­rial­lis­ten tapah­tu­mien ymmär­tä­mi­nen vaa­tii pikem­min­kin kykyä eläy­tyä eri­lai­siin näkö­kul­miin. Ristiriitaisia tai kil­pai­le­via näkö­kul­mia ei siis kan­na­ta lähes­tyä ver­tail­len ja etsi­mäl­lä vas­taa­vuut­ta – kuten kame­ran koh­dal­la, ver­taa­mal­la kuvan koh­det­ta itse valo­ku­vaan. Hyödyllisempää oli­si pyr­kiä hah­mot­ta­maan, mil­lai­set ele­tyt koke­muk­set ja mil­lai­nen vuo­ro­vai­ku­tus ympä­ris­tön kans­sa on joh­ta­nut eri­lais­ten näkö­kul­mien syn­tyyn. Silloin fokus ei ole vas­taa­vuuk­sien etsi­mi­ses­sä, vaan yksi­löi­den ja yhtei­sö­jen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ja elet­ty­jen koke­mus­ten tul­kin­nas­sa.

Metaforan kes­kei­nen ongel­ma on siis se, ettei se tar­joa väli­nei­tä komplek­si­suu­den käsit­te­lyyn. Ja his­to­ria, jos jokin, on moni­mut­kais­ta ja -muo­tois­ta.

Metaforan aiheut­ta­mia ongel­mia yri­te­tään pai­ka­ta ope­tuk­ses­sa ja oppi­kir­jois­sa tar­joa­mal­la tilal­le näkö­kul­mien moni­nai­suut­ta. Käytännössä se tar­koit­taa, että viral­li­sen oppi­kir­ja­his­to­rian ker­to­mus­ta höys­te­tään esi­mer­kik­si konflik­tin hävin­neen osa­puo­len näke­myk­siä avaa­val­la ker­to­muk­sel­la. Tutkimuksensa aika­na Kazlauskaitė havait­si, että sekä opet­ta­jat että oppi­laat pitä­vät täl­lais­ta usein häm­men­tä­vä­nä. Oppilailla on kova tar­ve saa­da his­to­rial­li­sis­ta tapah­tu­mis­ta yksi ja oikea ver­sio, jon­ka voi ope­tel­la koet­ta var­ten.

Näkökulmien moni­nai­suu­teen liit­tyy Kazlauskaitėn mukaan kui­ten­kin vie­lä suu­rem­pi ongel­ma: pelk­kä eri­lais­ten näkö­kul­mien esit­tä­mi­nen ei rii­tä, mikä­li oppi­lail­le ei ava­ta tar­kem­min sitä, min­kä­lais­ten his­to­rial­lis­ten kehi­tys­kul­ku­jen seu­rauk­se­na näkö­kul­mat ovat eron­neet toi­sis­taan. Kazlauskaitėn mukaan kou­luo­pe­tuk­ses­sa tuli­si paneu­tua tar­kem­min sii­hen, mis­tä eri­lai­set ker­to­muk­set syn­ty­vät, miten ne ovat pää­ty­neet hal­lit­se­vik­si tai vaih­toeh­toi­sik­si, ja mikä nii­tä on aiko­jen saa­tos­sa muo­kan­nut.

Kazlauskaitė itse ei myös­kään alle­kir­joi­ta aja­tus­ta his­to­rial­li­ses­ta rela­ti­vis­mis­ta: hän ei ole vakuut­tu­nut sii­tä, ettei mikään tie­to ole objek­tii­vis­ta, tai ettei eri­lai­sia ker­to­muk­sia ja nii­den toden­pe­räi­syyt­tä voi­si miten­kään arvioi­da. Tietäminen on näke­mis­tä -meta­fo­ra pal­ve­lee­kin mei­tä hyvin sil­loin, kun käsit­te­lem­me empii­ri­siä fak­to­ja ja his­to­ri­aa ylei­sel­lä tasol­la. Mutta kuten edel­lä kuva­tut esi­mer­kit osoit­ta­vat, konflik­tien opet­ta­mi­ses­sa mal­li ei ole paras mah­dol­li­nen.

– Haluaisin vie­dä pain­opis­tet­tä vuo­ro­vai­kut­tei­sem­pien ja dynaa­mi­sem­pien tie­tä­mi­sen meta­fo­rien suun­taan, Kazlauskaitė ker­too.

Uudet oppi­mi­sen tek­no­lo­giat voi­si­vat tar­jo­ta sel­lai­sia.

Virtuaalitodellisuus tarjoaa kehollista tietoa

Tutkittuaan, mil­lai­sil­le tie­tä­mi­sen meta­fo­ril­le kou­lu­his­to­rian oppi­kir­jat perus­tu­vat, Kazlauskaitė kiin­nos­tui vir­tu­aa­li­to­del­li­suu­des­ta ja sen käy­tös­tä his­to­rian­ope­tuk­ses­sa. VR haas­taa hal­lit­se­van tie­tä­mi­sen meta­fo­ran – tie­tä­mi­nen on näke­mis­tä – hyvin käy­tän­nöl­li­sel­lä tasol­la:

– Virtuaalitodellisuudessa olet itse kuvan sisäl­lä, olet osa kuvaa.

VR-koke­mus yhdis­tää ais­tit, kehon liik­keet, tilan tun­nun ja tule­vai­suu­des­sa myös ske­tuk­sen. Historiallisten tapah­tu­mien esit­tä­mi­nen vir­tu­aa­li­to­del­li­suu­den avul­la luo siis poh­jaa sel­lai­sil­le tie­tä­mi­sen meta­fo­ril­le, jot­ka eivät perus­tu näkö­ais­tiin. Tämä onkin Kazlauskaitėn tut­ki­mus­ten joh­toa­ja­tus: emme tie­dä vain näkö­ais­til­lam­me tai pääl­läm­me, vaan myös kehol­lam­me. Oppiminen ja tie­don saa­mi­nen ovat siten pro­ses­se­ja, jois­sa on muka­na koko keho.

– Virtuaalitodellisuus lei­kit­te­lee etäi­syy­del­lä ja lähei­syy­del­lä.

Kazlauskaitė kes­kit­tyy nykyi­ses­sä tut­ki­muk­ses­saan holo­kaus­tia käsit­te­le­vien VR-koke­mus­ten käyt­töön kou­luo­pe­tuk­ses­sa.

– Holokaustin käsit­te­ly tun­tuu hyvin eri­lai­sel­ta, kun oppi­las pää­see vir­tu­aa­li­to­del­li­suu­des­sa koh­taa­maan lei­ril­tä sel­viy­ty­neen oppaan ja liik­kuu hänen kans­saan lei­ril­lä. Virtuaalitodellisuudessa oppi­las kuu­lee oppaan sanat, mut­ta myös äänen vapi­nan, ja havait­see kas­vo­li­has­ten pie­net liik­keet ja kehon eleet, Kazlauskaitė kuvai­lee.

Aina VR-koke­mus­ten ei tar­vit­se olla näin inten­sii­vi­siä. Kazlauskaitė ker­too War Remains -nimi­ses­tä VR-pro­jek­tis­ta, joka mal­lin­taa ensim­mäi­sen maa­il­man­so­dan län­si­rin­ta­man ääni­maa­il­maa. Maailmaan astu­va pää­see kuu­los­te­le­maan, kuin­ka luo­dit rapi­se­vat ja pom­mit kumi­se­vat taus­tal­la. Mukaan on jopa mal­lin­net­tu autent­ti­set sää­olo­suh­teet.

VR-koke­mus on siis teho­kas kei­no siir­tää infor­maa­tio­ta sekä tun­tei­ta ja tun­te­muk­sia. Se tekee his­to­rian kou­luo­pe­tuk­ses­ta kon­kreet­ti­sem­paa ja antaa oppi­laal­le mah­dol­li­suu­den kokeil­la eri­lai­sia näkö­kul­mia. Koska VR-koke­mus veto­aa useam­paan eri ais­tiin, se myös jät­tää oppi­laal­le voi­mak­kaan muis­ti­jäl­jen, Kazlauskaitė tote­aa.

Virtuaalitodellisuuden käyt­töön liit­tyy myös ris­ke­jä, tut­ki­ja täh­den­tää. VR:n mukaan­sa­tem­paa­vuus tekee sii­tä erin­omai­sen työ­ka­lun pro­pa­gan­dis­teil­le ja mani­pu­loi­jil­le. Toinen ongel­ma on hie­no­syi­sem­pi ja liit­tyy sekin VR-koke­muk­sen voi­mak­kuu­teen. Virtuaalitodellisuuden on epäil­ty herät­tä­vän koki­jois­saan lähin­nä affek­tii­vis­ta eli tun­tei­siin perus­tu­vaa empa­ti­aa. Historianopetuksessa oli­si kui­ten­kin tär­keä kehit­tää myös oppi­laan kog­ni­tii­vis­ta eli tie­dol­lis­ta empa­ti­aa. Opetuksen tavoit­tee­na ei voi olla tun­ne­ko­ke­mus­ten liet­so­mi­nen ja ruok­ki­mi­nen. Pelkkä rin­ta­ma­ko­ke­mus sodas­ta ei vie­lä rii­tä, sil­lä myös konflik­tin syyt ja seu­rauk­set on tuo­ta­va esiin. Kazlauskaitėn onkin tar­koi­tus suun­na­ta syk­syl­lä Jyväskylään lukio-opis­ke­li­joi­den jouk­koon sel­vit­tä­mään, kuin­ka hei­dän ymmär­ryk­sen­sä his­to­rias­ta muut­tuu VR-koke­mus­ten myö­tä.

Historianopetuksen pain­opis­te on edel­leen poli­tii­kan, kan­sal­lis­val­tioi­den kehi­tyk­sen ja sota­his­to­rian puo­lel­la, Kazlauskaitė poh­tii. Näitä aihe­pii­re­jä on help­po käsi­tel­lä ope­tuk­ses­sa ilman, että oppi­laan tar­vit­si­si pysäh­tyä miet­ti­mään, mil­tä jon­kin his­to­rial­li­sen muu­tok­sen läpi­käy­mi­nen tun­tui. Historiallisiin tapah­tu­miin eläy­ty­mi­nen voi­si kui­ten­kin Kazlauskaitėn mukaan tuot­taa parem­paa oppi­mis­ta.

– Abstrakti his­to­rian­ope­tus vie pois niin pal­jon: se vie oppi­mi­sen ilon eikä kehi­tä his­to­rial­lis­ta mie­li­ku­vi­tus­ta. Se ei myös­kään anna oppi­laal­le työ­ka­lu­ja pär­jä­tä tämän päi­vän maa­il­mas­sa, joka on moni­mut­kai­nen ja komplek­si­nen.

Tutkija odot­taa eri­tyi­ses­ti hap­ti­sen eli kos­ke­tuk­seen perus­tu­vien VR-sovel­lus­ten yleis­ty­mis­tä.

– Kosketus herät­tää voi­mak­kai­ta mie­li­ku­via. Ja mie­ti nyt – men­nes­sä­si museoon et voi kos­kea mihin­kään! Virtuaalitodellisuus tekee his­to­rias­ta käsin­kos­ke­tel­ta­vaa.


Rūta Kazlauskaitė on Koneen Säätiön rahoit­ta­man kan­sain­vä­li­sen Now-Time Us-Space -tut­ki­mus­hank­keen jäsen. Verkko-Särö jul­kai­see tut­ki­joi­den haas­tat­te­lu­ja tie­det­tä yleis­ta­juis­ta­vas­sa artik­ke­li­sar­jas­saan.