Kävin Varsovassa ensi ker­ran kevääl­lä 1984. Elettiin kyl­män sodan vii­meis­tä vuo­si­kym­men­tä. Puolassa Solidaarisuus-lii­ke oli pari vuot­ta aiem­min pai­net­tu maan alle, ja val­taa piti soti­las­jun­tak­si muun­tu­nut kom­mu­nis­ti­puo­lue. Oli jän­nit­tä­vää pääs­tä Puolaan, maa­han, jos­sa Euroopan koh­ta­lon­ky­sy­myk­set taval­la tai toi­sel­la rat­ke­ai­si­vat.

Mutta olin innois­sa­ni myös sik­si, että pää­si­sin lopul­ta­kin näke­mään Isaac Bashevis Singerin koti­kau­pun­gin. Singer oli joi­ta­kin vuo­sia aiem­min saa­nut kir­jal­li­suu­den Nobel-pal­kin­non, ja hänel­tä oli suo­men­net­tu jo mon­ta hen­gäs­tyt­tä­vää, Varsovaan sijoit­tu­vaa romaa­nia.

Pomerania-lai­val­la Helsingistä Gdańskiin pais­toi aurin­ko. Levitin lai­van cafe­te­rian alu­mii­ni­reu­nai­sel­le lami­naat­ti­pöy­däl­le kar­tan ja etsin sil­tä Krochmalna- eli Tärkkikadun, Singerin Varsovan hen­ki­sen kes­ki­pis­teen. Siitä oli tul­lut minul­le jon­kin­lai­nen kadon­neen Euroopan iko­ni. Se oli jota­kin aivan muu­ta kuin Kekkosen Suomen män­ty­kan­kail­le raken­net­tu val­kea Vuosaari, jos­sa oma elä­mä­ni oli sii­hen asti kulu­nut.

Tiesin, että Singerin maa­il­ma oli kadon­nut holo­kaus­tin nie­luun. Tiesin myös, että koko Varsova oli toi­ses­sa maa­il­man­so­das­sa tuhou­tu­nut lähes täy­sin. Mikään ei sil­ti lan­nis­ta­nut intoa­ni. Tuijotin kar­tal­la näky­vää Krochmalnaa ja hen­gi­tin syvään.

Labyrinttikaupunki

Perillä Varsovassa Krochmalnan löy­tä­mi­nen osoit­tau­tui kar­tas­ta huo­li­mat­ta vai­keak­si.

Harhailin häm­men­ty­nee­nä ja hie­man pet­ty­nee­nä­kin vii­si­tois­ta­ker­rok­sis­ten talo­jät­ti­läis­ten seas­sa, jot­ka sei­la­si­vat nur­mi­kent­tien kes­kel­lä kuin val­koi­set val­ta­me­ri­höy­ryt Le Corbusierin märäs­sä unes­sa. Lopulta löy­tyi hah­mo­ton, tyl­sä piha­ka­tu, joka ei oli­si vähem­pää voi­nut muis­tut­taa Singerin Krochmalnan ekso­tiik­kaa. Talot oli­vat isom­pia ja män­nyt puut­tui­vat, muu­toin vai­ku­tel­ma muis­tut­ti kovas­ti Vuosaarta.

Krochmalnan jään­teil­lä seis­tes­sä­ni tajusin, että Varsovassa ei mikään tai­da olla sitä, mil­tä vai­kut­taa. Että ei tai­da olla ole­mas­sa yhtä Varsovaa, vaan on usei­ta pääl­lek­käi­siä. Varsova ei ole­kaan taval­li­nen kau­pun­ki, vaan ver­ti­kaa­li­nen, ajas­sa elä­vä laby­rint­ti, jos­sa Krochmalna on yksi, ajas­ta toi­seen joh­ta­va ulo­ke.

On siis käy­nyt niin, että van­ha Varsova ei tuhou­tu­nut­kaan sodas­sa koko­naan, vaan kum­mit­te­lee yhä nyky-Varsovan kaduil­la ja nii­den alla, kir­jois­sa ja ihmis­ten muis­tois­sa. Se pil­kis­te­lee esiin siel­lä tääl­lä ja saa ajat­te­le­maan toi­saal­ta kai­ken traa­gis­ta katoa­vai­suut­ta ja toi­saal­ta sitä, miten sit­keäs­sä kadon­neet maa­il­mat sit­ten­kin ovat.

Hasidien ja taskuvarkaiden Krochmalna

Tämä aave­mai­nen pääl­lek­käi­syys ei ole sen koom­min lakan­nut kieh­to­mas­ta minua. Usein Varsovassa käy­des­sä­ni hank­kiu­dun nyky­ään­kin johon­kin minul­le mer­ki­tyk­sel­li­seen paik­kaan ja yri­tän kuvi­tel­la, mil­tä sii­nä näyt­ti ennen toi­sen maa­il­man­so­dan tuhoa.

Yksi näis­tä pai­kois­ta on tie­tys­ti Krochmalna.

Krochmalna. Isaac Bashevis Singer viet­ti lap­suus­vuo­ten­sa kadun itä­pääs­sä, mis­sä hänen isän­sä toi­mi rab­bi­na. Näistä lap­suus­vuo­sis­ta ker­too kir­ja Isäni seu­ra­kun­taa. Krochmalnalle sijoit­tuu Shosha, ja samoil­la kul­mil­la lii­ku­taan myös Moskatin suvus­sa.

Singerin kir­jois­sa Krochmalna on lähes hen­ki­lö­hah­mo. Hänen kuu­mei­sen kiih­keät san­ka­rin­sa joko asu­vat Krochmalnalla tai ovat läh­te­neet pois mut­ta etsiy­ty­vät sin­ne aina takai­sin kuin mag­nee­tin vetä­mi­nä. Shosha-tyt­tö lopul­ta kuo­lee, kun jou­tuu pois koti­ka­dul­taan.

Krochmalna on Singerin kir­jois­sa hyvin kon­kreet­ti­nen ja ais­til­li­nen. Se hai­see ”pala­neen öljyn, mätien hedel­mien ja savu­pii­pun kat­kun” sekoi­tuk­sel­ta. Sisäpihojen rukous­huo­neis­sa tuok­su­vat pöly ja vaha, rap­pu­käy­tä­vis­tä pel­mah­te­lee ”öljy­kak­ku­jen, her­ne-kana­pii­rai­den ja peru­na­let­tu­jen” tuok­su­ja.

Aivan Krochmalnan itä­pääs­sä Janaszin narin­kas­sa myy­dään ”hedel­miä, vihan­nek­sia, mei­je­ri­tuot­tei­ta, han­hia, kalaa ja käy­tet­ty­jä ken­kiä”. Sen vie­res­sä, nume­ro 5:ssä, on Grodziskin hasi­dien pitä­mä ješi­va, uskon­nol­li­nen kou­lu, jota Shoshan Aaron Greidinger on käy­nyt ja jon­ka vah­ti­mes­ta­ri on juop­po.

Krochmalna 6:n ala­ker­ras­sa on hedel­mä­kaup­pa ja kapak­ka, jon­ka tis­kil­lä ole­vil­la lei­von­nai­sil­la kär­pä­set käve­le­vät, kun Max Barabander etsii ruo­ka­paik­kaa. Hän pää­tyy lopul­ta Singerien koti­ta­lo­ja (nume­rot 10 ja 12) vinos­ti vas­ta­pää­tä ole­vaan kapak­kaan (nro 17), jon­ka lat­tia on pääl­lys­tet­ty mus­til­la ja val­koi­sil­la kaa­ke­li­laa­toil­la. Siellä hän tilaa tuo­pin olut­ta, maus­te­sil­liä, hapan­pik­kel­siä ja ruis­lei­pää ja rupe­aa jut­tusil­le Shmuel ”Smetana” Vakhlerin, Reitselen, Zelikin ja tämän vai­mon Malken kans­sa.

Singer kuvaa, miten nume­ro­jen 9 ja 11 koh­dal­la kapoi­nen Krochmalna leve­nee pie­nek­si aukiok­si. Aukion itä­nur­kas­sa, nume­ros­sa 7, asuu Shosha Bashele-äitin­sä ja Zelik-isän­sä kans­sa. Itse aukio – jid­dišik­si pletsl – on pie­nois­mal­li koko Krochmalnasta: port­ti­kon­geis­sa nor­koi­le­via tas­ku­var­kai­ta, rukoi­le­maan kii­ruh­ta­via hurs­kai­ta juu­ta­lais­mie­hiä (Krochmalnan kris­ti­tyt saat­toi las­kea yhden käden sor­mil­la), huo­ria, lap­sia, kinas­te­le­via per­hee­näi­te­jä. Hämäräporukoiden joh­dos­sa on Sokea Itshe, ”tas­ku­var­kai­den kunin­gas, bor­del­li­no­mis­ta­ja, reh­vas­te­li­ja ja veit­si­san­ka­ri”.

Aukion lai­dal­la asuu myös liha­va Reitsele, ”nai­nen joka pai­noi kol­me­sa­taa pau­naa” ja jol­la on ”asioi­ta Buenos Airesin val­kois­ten orja­kaup­piai­den kans­sa”.

Getto ja Corbusier

Kohdassa, mis­sä kaik­ki tämä sijait­si, olen siis monet ker­rat seis­syt van­ha Varsovan kart­ta kädes­sä. Olenpa vie­nyt sin­ne suo­ma­lai­sia tut­tu­ja­ni­kin ja yrit­tä­nyt kuu­mei­ses­ti selit­tää heil­le, mik­si paik­ka on niin ker­ta­kaik­ki­sen tär­keä.

Paikka on kau­ka­na ensim­mäi­sel­lä mat­kal­la löy­tä­mäs­tä­ni Krochmalna-nimis­tä kadus­ta. Tässä koh­taa koko katua ei enää ole, on vain pelk­kä puis­to Mirówin kaup­pa­hal­lien kupees­sa.

Vehmaiden puu­ri­vis­tö­jen pai­kal­le koe­tan kuvi­tel­la neli‒viisikerroksiset, ker­taus­tyy­li­set kivi­ta­lot, puis­to­käy­tä­vän koh­dal­le kapean muku­la­ki­vi­ka­dun ja lin­tu­jen ja las­ten ään­ten tilal­le kaup­piai­den huu­dot ja rukous­huo­neis­ta kan­tau­tu­van mumi­nan.

Katselen vie­res­sä kohoa­via talo­jät­ti­läi­siä, kotiäi­te­jä kaup­pa­kas­sei­neen, lap­sia kou­lu­mat­kal­la, puku­mie­hiä kii­ruh­ta­mas­sa kokouk­seen. Puisto on var­joi­sa ja arki­nen, sil­lä ei ole mitään teke­mis­tä Krochmalnan kans­sa, eikä tui­jo­tuk­se­ni saa van­ho­ja talo­ja takai­sin. Mennyt tun­tuu ole­van käden ulot­tu­vil­la ja sil­ti saa­vut­ta­mat­to­mis­sa. Tässä vai­hees­sa moni tut­tu­ni on jo alka­nut varo­vas­ti kysel­lä, oli­si­ko lähis­töl­lä ken­ties kah­vi­paik­kaa.

Krochmalnan koh­ta­lok­si koi­tui ensin sak­sa­lais­mie­hit­tä­jien perus­ta­ma juu­ta­lais­get­to, jon­ka vuo­si­na katu muut­tui nälän, sai­rauk­sien ja väki­val­lan näyt­tä­mök­si. Kun nat­sit oli­vat vie­neet Krochmalnan juu­ta­lai­set Treblinkan kaa­su­kam­mioi­hin, kadun taloi­hin pääs­tet­tiin asu­maan puo­la­lai­sia. He ehti­vät asua enti­sis­sä juu­ta­lais­ko­deis­sa tus­kin kah­ta vuot­ta, kun koko katu tuhou­tui Varsovan kan­san­nousus­sa alkusyk­sys­tä 1944.

Tyhjät kort­te­lit pus­ki­vat rik­ka­ruo­hoa nel­jän­nes­vuo­si­sa­dan ver­ran. Vasta 1960-luvun lopul­la tie­noo raken­net­tiin. Tiiviiden umpi­kort­te­lei­den tilal­le nousi yhdek­sän­tois­ta kor­ke­aa ja pit­kää asu­mis­ko­net­ta Le Corbusierin hen­keen: kapei­ta ikku­na­ri­vis­tö­jä; ker­ros­ten kes­kel­lä leveä käy­tä­vä, jos­ta men­nään sisään pik­ku­rui­siin yksiöi­hin ja kak­sioi­hin; ala­ker­ras­sa kios­ki, pos­ti­laa­ti­kot, por­tiee­ri ja fii­kuk­sia.

Väljä Rautaportin asui­na­lue (Za Żelazną Bramą) oli sosia­lis­ti­nen vas­ti­ne Länsi-Berliinin Hansaviertelille. Se hen­kii yhä samaa uskoa hygie­ni­aan ja edis­tyk­seen kuin van­han Vuosaaren val­keat talot.

Krochmalnan mullat

Joskus olen miet­ti­nyt, kuin­ka pak­su mul­ta­ker­ros Krochmalnan itä­pään kel­la­rei­den pääl­le tuo­tiin ennen kuin puut istu­tet­tiin ja pääs­tiin kyl­vä­mään nur­men­sie­me­niä.

Singer ei muis­taak­se­ni kir­joi­ta talo­jen kel­la­reis­ta. Asuttiinko niis­sä vai käy­tet­tiin­kö nii­tä varas­toi­na? Entä geton lop­puai­koi­na, muu­rat­tiin­ko nii­hin pii­lo­paik­ko­ja, jois­sa sydän takoen kuu­los­tel­tiin sak­sa­lais­ten saap­paan­ko­pi­naa?

Mitä juu­ta­lais­ten jäl­keen tul­leet uudet asuk­kaat teki­vät kel­la­reil­le? Siivottiinko ne vai jätet­tiin­kö kaik­ki odot­ta­maan vakaam­pia aiko­ja? Etsittiinkö kel­la­reis­ta suo­jaa kan­san­nousun katu­tais­te­luil­ta? Hautauduttiinko nii­hin, kun talot pääl­lä romah­ti­vat?

Historia oikai­si Varsovan kapeat ja epä­käy­tän­nöl­li­sen mut­kik­kaat kujat leveik­si ja ratio­naa­li­sik­si val­ta­ka­duik­si. Öljyn, hedel­mien, vahan ja ruu­mii­den haju on jo kau­an sit­ten haih­tu­nut niil­tä, mut­ta Krochmalnalla en voi ajat­te­le­mat­ta, miten kadun hämä­rät ja kou­ke­roi­set, sipu­lin- ja lan­nan­le­mui­set juu­ret pidät­te­le­vät hen­gi­tys­tään heti nur­mi­kon ja puis­to­käy­tä­vien alla.

Euroopan suurin aukio

Toinen paik­ka, jos­sa on otol­lis­ta käy­dä mie­tis­ke­le­mäs­sä Varsovan arvoi­tus­ta, on kau­pun­gin ydin­kes­kus­tas­sa kohoa­van Kulttuuripalatsin tie­noot.

Samaiselta ensim­mäi­sel­tä Varsovan-käyn­nil­tä­ni muis­tan mykis­ty­mi­sen likai­sen­kel­ler­tä­vän jät­ti­läis­tor­nin edes­sä, joka vähi­tel­len koho­aa sil­mien eteen, kun nousee maan pääl­le rau­ta­tie­a­se­man toi­vot­ta­mas­ta tun­ne­li­la­by­rin­tis­ta. Palatsi sei­soo kes­kel­lä val­ta­vaa, puis­to­käy­tä­vien ja park­ki­paik­ko­jen pirs­to­maa kent­tää kuin kuu­ra­ket­ti, ulkoa­va­ruu­des­ta juu­ri las­keu­tu­nut tai pian sin­ne start­taa­va.

Euroopan suu­rim­man aukion kes­kel­lä kohoa­va sosia­lis­ti­nen pil­ven­piir­tä­jä oli val­mis­tues­saan Euroopan kor­kein raken­nus. Se oli Stalinin lah­ja sodan tuhoa­mal­le Varsovalle, vas­taan­sa­no­ma­ton muis­tu­tus sii­tä, mis­tä päin Puolaa nyt hal­lit­tiin.

Monille kir­jai­li­joil­le Kulttuuripalatsi on ollut yhtä innoit­ta­va kuin Krochmalna Singerille. Leopold Tyrmand kir­joit­ti legen­daa­ri­seen päi­vä­kir­jaan­sa vuon­na 1954, kun palat­sia vie­lä raken­net­tiin: ”Sosialistisen rea­lis­min kau­hu mate­ria­li­soi­tuu aivan kau­pun­gin yti­mes­sä kuin kukois­tuk­seen puh­kea­va syy­lä juo­pon nenän­pääs­sä.”

Tadeusz Konwickille palat­si taas oli ehty­mä­tön innoi­tuk­sen ‒ ja pai­na­jais­ten ‒ aihe. Hän kuva­si sitä ”kes­kieu­roop­pa­lai­seen tien­ris­teyk­seen unoh­tu­neek­si van­hak­si, homeen­kal­va­mak­si klo­se­tik­si”, hau­ta­kam­miok­si, ihmis­syö­jä­hir­viön ja goot­ti­lai­sen kum­mi­tus­lin­nan ris­tey­tyk­sek­si. Sen edes­sä Pienen ilmes­tys­kir­jan kir­jai­li­ja­pa­ran on mää­rä polt­taa itsen­sä puo­lue­päi­vien päät­teek­si, mut­ta han­ke uhkaa tys­sä­tä alkuun­sa, sil­lä sosia­lis­ti­ses­ta Varsovasta ei löy­dy sen parem­min ben­saa kuin tuli­tik­ku­ja.

Kulttuuripalatsi oli­kin oiva kuva kom­mu­nis­min ole­muk­ses­ta. Bensasta, tuli­ti­kuis­ta, jää­kaa­peis­ta ja lihas­ta oli ali­tui­seen pulaa, mut­ta jär­jes­tel­mä kyl­lä pys­tyi pur­ka­maan heh­taa­ri­kau­pal­la Varsovan kes­kus­taa, pys­tyt­tä­mään pai­kal­le ker­man­val­koi­sen pil­ven­piir­tä­jän ja täyt­tä­mään sen tuhan­sil­la ja taas tuhan­sil­la par­ket­ti­ne­liöil­lä, sadoil­la kat­tok­ruu­nuil­la ja luke­mat­to­mil­la plyy­sin­peh­meil­lä ravin­to­la­sa­leil­la.

Kaupunki vailla keskustaa

Euroopan suu­rim­man aukion sijaan Varsova oli­si oikeas­ti tar­vin­nut kes­kus­tan, jol­lai­nen sil­lä ennen palat­sia oli.

Kaikkialla muu­al­la maa­il­mas­sa rau­ta­tie­a­se­mien tie­noot ovat tiheäs­ti raken­net­tu­ja ja vilk­kai­ta paik­ko­ja. Niiden läpi ja tun­tu­mas­sa liik­kuu val­ta­va mää­rä ihmi­siä, jot­ka tar­vit­se­vat ruo­kaa, kah­via, vii­naa, hotel­le­ja ja ties mitä pal­ve­lui­ta. Varsovassa junan­tuo­mat ihmi­set katoa­vat useim­mi­ten suo­raan bus­sei­hin ja rai­tio­vau­nui­hin ja mat­kus­ta­vat kii­rees­ti pois.

Ennen palat­sia Varsovalla oli kes­kus­ta. Ei ehkä kovin mie­leen­pai­nu­va, mut­ta kes­kus­ta. Marszałkowskakatu oli vil­kas mut­ta kapeah­ko kaup­pa­ka­tu, jon­ka kah­den puo­len koho­si ker­taus­tyy­li­siä raken­nuk­sia. Mitään aukio­ta ei ollut, vaan pai­kal­la levit­täy­tyi tui­kieu­roop­pa­lai­nen umpi­kort­te­lien kau­pun­ki.

Kun palat­si Tyrmandin päi­vä­kir­jan aikoi­hin oli vas­ta nos­to­kur­kien ympä­röi­mä aihio, sen edes­sä levit­täy­tyi vie­lä van­ha katu­ver­kos­to ja iso jouk­ko sodas­ta säi­ly­nei­tä kivi­ta­lo­ja. Palatsin vaa­le­aa erek­tio­ta vas­ten ne näyt­ti­vät tum­mil­ta, impo­ten­teil­ta lelu­ta­loil­ta. Sitten ne kaik­ki puret­tiin.

Oli koit­ta­nut uusi aika, joka vaa­ti veroi­sen­sa sym­bo­lin. Kulttuuripalatsi täyt­ti tämän teh­tä­vän niin tyr­mää­vän tehok­kaas­ti, että Varsova ei ole toi­pu­nut sii­tä vie­lä­kään.

Haamukatujen verkossa

Kommunismista aika jät­ti jo nel­jän­nes­vuo­si­sa­ta sit­ten. Palatsiin ei enää yhdis­ty saman­lai­sia kau­hun, alis­tu­mi­sen ja absur­diu­den tun­to­ja kuin Tyrmandin ja Konwickin aikoi­hin. Sen edes­sä levit­täy­ty­väl­lä aukiol­la jär­jes­te­tään kom­mu­nis­tis­ten vap­pu­mars­sien sijaan uuden­vuo­den­juh­lia ja homo­kar­ne­vaa­le­ja.

Stalinin lah­ja on kesyyn­ty­nyt perä­ti niin, että nuor­ten var­so­va­lais­ten mie­les­tä se on kau­pun­gin ykkös­sym­bo­li.

Vanhan Varsovan haa­mut ovat Kulttuuripalatsin tun­tu­mas­sa kui­ten­kin yhä voi­mis­saan. Moni mat­kai­li­ja har­hai­lee Chmielna- ja Złotakaduilla tajua­mat­ta, että ne koos­tu­vat kah­des­ta eril­li­ses­tä pät­käs­tä: toi­nen Kulttuuripalatsin aukion itä- ja toi­nen län­si­puo­lel­la. Ennen palat­sia ne oli­vat yhtä katua.

Entiselle katu­ver­kos­tol­le on palat­sin luo­na perä­ti muis­to­laat­to­ja. Toinen maas­sa ole­vis­ta laa­tois­ta ker­too, että pai­kal­la sijait­si Wielka- ja Śliskakatujen ris­teys, toi­nen taas, että sii­nä samai­nen Wielka ris­te­si Chmielnan kans­sa. Kaksi kum­mi­tus­ris­teys­tä, joi­den koh­dal­la seis­tes­sä on pak­ko kokeil­la, jos­ko van­ho­jen talo­jen ääri­vii­vat sit­ten­kin erot­tui­si­vat, jos oikein siris­te­lee sil­miä.

Uusimpien suun­ni­tel­mien mukaan aukio täyt­tyy jonain päi­vä­nä taas talois­ta. Niistä ensim­mäi­nen, Nykytaiteen museo, on jo suun­nit­teil­la. Palatsin taak­se on kohon­nut liu­ta lasin­kiil­tä­viä pil­ven­piir­tä­jiä, ja voi olla, että nii­den kloo­nit jonain päi­vä­nä päät­tä­vät palat­sin domi­nans­sin Varsovan kau­pun­ki­ku­vas­sa. Varsova voi saa­da kes­kus­tan­sa takai­sin.

Pikku Pariisin muistoissa

Krochmalnalla ei juu­ri ole muis­te­li­joi­ta, sit­keim­piä Singer-fane­ja ja jid­diš-entusias­te­ja lukuun otta­mat­ta, eikä Singerin koti­ta­lon paik­ka ole saa­nut muis­to­merk­kiä.

Kulttuuripalatsin autioit­ta­man ydin­kes­kus­tan muis­tol­la sen sijaan riit­tää vaa­li­joi­ta. Facebook on täyn­nä sotaa edel­tä­neen Varsovan fani­ryh­miä, jois­sa kuvi­tel­laan van­ha Varsova ja sen kadon­nut kes­kus­ta pik­ku Pariisiksi, jos­sa elä­mä oli kepe­ää, nai­set kau­nii­ta ja lei­vok­set makoi­sia.

Pariisi-mie­li­ku­vat lii­te­tään tie­ten­kin van­han Varsovan edus­ta­vim­piin paik­koi­hin ja euroop­pa­lai­sim­mik­si koet­tui­hin raken­nuk­siin ‒ mah­ti­ra­ken­nus­ten reu­nus­ta­maan Piłsudskinaukioon, hie­nos­toa­siak­kai­ta kuhi­se­vaan Nowy Światiin ja ylä­luok­kai­seen Ujazdowskie-puis­to­ka­tuun. Sekä tie­tys­ti Marszałkowskan var­ren vakuu­tus­yh­tiöi­den ja pank­kien ylväi­siin, ker­taus­tyy­li­siin kont­to­ri­pa­lat­sei­hin, jois­ta ei nyky­ään ole enää jäl­keä­kään.

Tälle nos­tal­gial­le ei juu­ri löy­dy poh­jaa aika­lais­ku­vauk­sis­ta. Niissä Varsova on usein köy­hyy­den pii­naa­ma, rujo ja hie­man pro­vin­si­aa­li­nen jät­ti­kau­pun­ki, jos­sa parii­si­lais­ta luk­sus­ta ja bule­var­di­kau­pun­gin tun­tua on muu­ta­man kes­kus­ta­kort­te­lin ver­ran.

Varsovan kau­pun­gi­ni­sät unel­moi­vat jo 1930-luvul­la radi­kaa­leis­ta rat­kai­suis­ta lii­ken­ne­kaa­ok­sen ja asu­mis­kur­juu­den hel­pot­ta­mi­sek­si. Kun sit­ten sota pyyh­käi­si lähes koko kau­pun­gin kar­tal­ta ja sosia­lis­mi pois­ti loput­kin esteet ‒ kuten raken­nus­ten ja tont­tien yksi­tyi­so­mis­tuk­sen ‒ urba­nis­tien haa­vei­den tiel­tä, Varsova saa­tet­tiin ker­ral­la ”ter­veh­dyt­tää” ja ”moder­ni­soi­da”.

Tästä ajat­te­lus­ta ovat peräi­sin leveät val­ta­ka­dut, 1940- ja 1950-luvun väl­jät kort­te­lit sekä 1960-luvun cor­busie­ri­lai­set kes­kus­ta­lä­hiöt van­han Krochmalna-paran ympä­ril­lä. Varsovalaiset sai­vat vih­doin valoa ja ilmaa, kuten funk­tio­na­lis­tit oli­vat unel­moi­neet.

Kummitusten kaupunki

Varsovaa on syys­tä sanot­tu juok­su­hie­kal­le raken­ne­tuk­si kau­pun­gik­si. Sen mate­ri­aa­li­set ilmen­ty­mät tun­tu­vat ole­van poik­keuk­sel­li­sen häi­ly­viä ja lyhyt­kes­toi­sia.

Tästä juon­tuu Varsovan yhtä aikaa kieh­to­va ja rasit­ta­va seka­vuus. Pieteetillä jäl­leen­ra­ken­ne­tun his­to­rial­li­sen kes­kus­tan ulko­puo­lel­la kadut kat­kea­vat jos­kus kes­kel­tä, rai­tio­vau­nu­kis­kot eivät joh­da­kaan min­ne­kään, ja puis­to­nur­men kes­kel­lä on yllät­täen van­ho­ja sade­ve­si­vie­mä­rei­den kan­sia. Uusi on sysän­nyt säi­ly­neen van­han taka­pi­hoil­le, ajan sivu­rai­teel­le odot­ta­maan moder­nin lopul­lis­ta voit­toa.

Ja kun Varsovassa asen­ne­taan uusia kau­ko­läm­pö­put­kia, kai­vin­ko­neen kau­ha pal­jas­taa usein raken­nus­ten perus­tuk­sia kes­kel­lä katu­ja tai puis­to­ja. Sivuun nos­tel­luis­ta tii­li­ka­sois­ta pil­kis­tää ruos­tei­sia haa­ru­koi­ta ja jos­kus ihmis­lui­ta­kin.

Varsovasta kir­joit­ta­via kir­jai­li­joi­ta pii­naa­kin outo halu tun­keu­tua maan alle, kau­pun­gin edel­li­ses­tä ruu­miil­lis­tu­mas­ta jää­nei­siin kel­la­rei­hin ja tun­ne­lei­hin. Niistä nousee maan pääl­le mil­loin ghet­tozom­be­ja, mil­loin mui­ta haa­mu­ja, ja ne esit­tä­vät pii­naa­via kysy­myk­siä nyky­var­so­va­lai­sil­le. Muistatteko mei­dät? Nukutteko hyvin lui­dem­me pääl­lä?

Sodassa tuhou­tu­neil­la raken­nuk­sil­la on niil­lä­kin tai­pu­mus kum­mi­tel­la. Teatteriaukion lai­taan on nous­sut kopio sodas­sa tuhou­tu­nees­ta Raatihuoneesta ‒ hie­man pape­ri­sen oloi­nen, kuten kuol­leis­ta nous­seel­le sopii. Terhakka kan­san­lii­ke vaa­tii Piłsudskinaukion lai­dal­la kohon­neen val­ta­van Saksilaisen palat­sin jäl­leen­ra­ken­ta­mis­ta.

Uudempienkaan raken­nus­ten koh­ta­lo ei ole sine­töi­ty. Vaikka Kulttuuripalatsi on jo julis­tet­tu suo­je­lu­koh­teek­si, poliit­ti­sen ken­tän oikeal­ta lai­dal­ta nousee aika ajoin ääniä, jot­ka kom­mu­nis­min jään­tei­den juu­ri­mi­sen nimis­sä vaa­ti­vat sitä puret­ta­vak­si. Uuden kapi­ta­lis­min alku­vuo­si­na raken­net­tu­ja toi­mis­to­ta­lo­ja ja hotel­le­ja on jo puret­tu ja tilal­le pys­ty­tet­ty tehok­kaam­pia.

Varsovan ker­rok­sel­li­suus, pii­naa­va tun­ne usei­den kau­pun­kien yhtä­ai­kai­ses­ta ole­mas­sao­los­ta, ei siis lähiai­koi­na var­maan hel­po­ta, päin­vas­toin. Kartat on syy­tä päi­vit­tää sään­nöl­li­ses­ti, sil­lä Todellinen Varsova jat­kaa pako­aan, ikuis­ta meta­mor­foo­si­aan.

---