Arkisto, Haastattelu

Elämän johtotähtenä kirjallisuus
– haastattelussa Eila Kostamo

Lokakuussa 80 vuot­ta täyt­tä­neen Eila Kostamon haas­tat­te­lu on jul­kais­tu alun perin vuon­na 2007 ilmes­ty­nees­sä Särön nume­ros­sa Myytti ja muis­ti. Haastattelua on verk­ko­jul­kai­sua var­ten hie­man täs­men­net­ty. Kostamon mukaan kus­tan­nus­toi­mit­ta­jan ura on oppi­mis­ta alus­ta lop­puun; hänen opet­ta­ji­naan ja yhteis­työ­kump­pa­nei­naan toi­mi­vat elä­vät ja his­to­ri­aan jää­neet lah­jak­kaat kir­jai­li­jat.

*

Puolalaisen Wislawa Szymborskan runo Syyskuun 11. päi­vän valo­ku­va päät­tyy sanoi­hin ”ja jät­tää vii­mei­sen lauseen pois”. Juuri sii­tä kir­jal­li­suu­des­sa on kään­tä­jä­nä, kus­tan­nus­toi­mit­ta­ja­na ja kir­jai­li­ja­na pit­kän uran teh­neen Eila Kostamon mukaan kyse.  Hän sanoo, että fik­tios­sa ei luki­ta ilmiöi­tä, vaan pikem­min tar­kas­tel­laan ja kysy­tään nii­den luon­net­ta. Näin sato­ja vuo­sia van­hat teok­set voi­vat elää vie­lä nyky­päi­vä­nä.

Vaikka Kostamo on jo muu­ta­mien vuo­sien ajan toi­mi­nut vapaa­na kir­jai­li­ja­na jätet­ty­ään aktii­vi­sen roo­lin kus­tan­nus­maa­il­mas­sa taak­seen, hyvän kir­jal­li­suu­den asia ei van­he­ne. Kostamon mukaan olem­me teke­mi­sis­sä ikiai­kai­sen asian kans­sa, joka saa eri muo­to­ja eri aika­kausi­na. Tällä hän viit­taa sii­hen mer­kit­tä­vään roo­liin, jota kus­tan­nus­toi­mit­ta­ja tai muu hyvä esi­lu­ki­ja näyt­te­lee kir­jai­li­jan elä­mäs­sä.

Kustantajalta kysytään selkärankaa

Eila Kostamo ker­too, että kus­tan­nus­toi­min­taan on Suomessakin koh­dis­tu­nut ajoit­tain poliit­tis­ta pai­nos­tus­ta; sotien aikoi­na ja myö­hem­min­kin. ”Lehtiä luke­vi­na ihmi­si­nä tie­däm­me, että näi­tä sen­suu­ri­mie­lia­lo­ja on edel­leen maa­il­mal­la. Ilmaisunvapauden peri­aa­tet­ta ei tun­ne­ta eikä tun­nus­te­ta lähes­kään kaik­kial­la.”

Suomessa kus­tan­ta­jat ovat myös har­joit­ta­neet itse­sen­suu­ria koh­te­liai­suu­des­ta mui­ta, lähin­nä itä­naa­pu­ria, koh­taan. Kaunokirjallisuus on myös näh­ty pro­pa­gan­dan väli­nee­nä. Sille on ase­tet­tu tavoit­tei­ta ulkoa päin. Silloin toi­si­na­jat­te­li­joi­den ja -näki­jöi­den jul­kai­su­mah­dol­li­suu­det vai­keu­tu­vat. ”Jos fik­tion kei­noin toteu­te­tul­le ajat­te­lul­le, elä­män­tun­noil­le ja yksi­löl­li­sel­le koke­muk­sel­le ei myön­ne­tä itsei­sar­voa, sil­loin ollaan kal­te­val­la pin­nal­la”, tote­aa Kostamo.

Nykyään kus­tan­ta­jan sel­kä­ran­ka jou­tuu koe­tuk­sel­le kaik­kial­le tun­ke­van kau­pal­li­suu­den pai­nees­sa. Kirjallisuus on sel­väs­ti viih­teel­lis­ty­nyt parin vii­me vuo­si­kym­me­nen aika­na. Kostamo ei ole mie­lis­sään kult­tuu­rin miel­tä­mi­ses­tä viih­teek­si. Hänen mukaan­sa se asen­ne pas­si­voi ja sii­nä pii­lee vaa­ra, niin kuin kai­kes­sa yksi­puo­lis­ta­mi­ses­sa. ”Markkinapelleksi heit­täyt­ty­vää intel­lek­tuel­lia on sur­ku kat­sel­la.”

Kostamo luki ker­ran kir­ja­mes­suil­la erään eri­kois­kus­tan­ta­mon lin­jauk­ses­ta. Esite ilmoit­ti reip­paas­ti, ettei kus­tan­ta­mos­sa olla kiin­nos­tu­nei­ta kir­jois­ta, joi­den menek­kio­do­tus on alle 3 000 kap­pa­let­ta. Vai niin. Silloinhan val­tao­sa suo­ma­lai­sis­ta kir­jois­ta jäi­si jul­kai­se­mat­ta.

”Meillä isot yleis­kus­tan­ta­mot eivät onnek­si nou­da­ta täl­lai­sia peri­aat­tei­ta, vaan mar­gi­naa­lia löy­tyy”. Toki isoil­la­kin kus­tan­ta­moil­la on lin­jauk­sen­sa, ja ylei­sön miel­ty­myk­set täy­tyy ottaa huo­mioon: luke­vaa ylei­söä var­ten­han kir­jo­ja kus­tan­ne­taan. Vuosi vuo­del­ta lyhen­ty­nees­sä kir­jan elin­kaa­res­sa näky­vät Kostamon mukaan tämän päi­vän muu­ten­kin lyhyet pers­pek­tii­vit.

Esiripun edessä ja takana

Eila Kostamolla on ollut kun­nia istua molem­min puo­lin kus­tan­ta­mon pöy­tää – niin kus­tan­nus­toi­mit­ta­jan kuin kir­jai­li­jan pal­lil­la.

Hänen vuon­na 1963 kir­jal­li­suu­den paris­sa alka­neen uran­sa kulus­sa kään­tä­jän, kus­tan­nus­toi­mit­ta­jan ja kir­jai­li­jan työt ovat osin lomit­tu­neet. Kostamo aloit­ti rans­kan­kie­li­sen kau­no­kir­jal­li­suu­den kään­tä­jä­nä, mut­ta myön­tää, että oma kir­joit­ta­mi­nen kiin­nos­ti jo tuol­loin, vaik­ka hänel­lä ei vie­lä ollut aavis­tus­ta­kaan kir­jai­li­jan tai kus­tan­nus­toi­mit­ta­jan uras­ta. Kostamon esi­kois­teos Karinkävijät jul­kais­tiin vuon­na 1975.

Kostamo piti kak­si pit­kää vir­ka­va­paa­ta koti­mai­sen kau­no­kir­jal­li­suu­den kus­tan­ta­jan toi­mes­taan WSOY:llä. Niinä aikoi­na syn­tyi romaa­ne­ja ja essei­tä.  Kostamo hoi­ti kui­ten­kin noi­na­kin aikoi­na edi­to­ri­na joi­ta­kin kir­jai­li­ja­suh­tei­taan.

Ensimmäinen kus­tan­nus­toi­mit­ta­ja, jon­ka Eila Kostamo aikoi­naan tapa­si, oli Martti Qvist, Kariston kau­no­kir­jal­li­sen osas­ton mai­nio edi­to­ri. Kostamo lähes­tyi Qvistiä Charles Baudelairen Pariisin ikä­vä -proo­sa­ru­no­teok­sen (1963) kään­nök­sel­lä, jon­ka Kostamo ja hänen sil­loi­nen puo­li­son­sa, runoi­li­ja Väinö Kirstinä, oli­vat yhdes­sä innos­tu­nei­na suo­men­ta­neet. ”Vähän hui­man­roh­kea­han tuo aloi­tus oli, näin jäl­ki­vii­saas­ti arvioi­den. Keltanokat sai­vat kon­ka­ril­ta nenil­leen: Qvist sanoi, että teos kyl­lä sopii hei­dän Helmi-sar­jaan­sa,  mut­ta sitä kään­nös­tä pitäi­si ensin vähän edi­toi­da. Niin me koe­tet­tiin pan­na parem­mak­si.”

Kostamon mukaan poh­jois­mai­nen kus­tan­nusa­la poik­ke­aa monien mui­den mai­den käy­tän­teis­tä sii­nä, että tääl­lä mana­ge­rit eivät, aina­kaan tois­tai­sek­si, tar­joa val­miik­si edi­toi­tu­ja käsi­kir­joi­tuk­sia kus­tan­ta­jal­le. Hän ker­too maal­lem­me tyy­pil­li­sis­tä ”edi­toi­vis­ta kus­tan­ta­jis­ta”. ”Esimerkiksi ”WSOY:n kus­tan­nus­his­to­rias­sa vai­kut­ti aikoi­naan myös edi­to­ri­na erit­täin arvos­tet­tu toi­mi­tus­joh­ta­ja Jalmari Jäntti, ’Ukko Jäntti’. Muiden muas­sa Mika Waltari arvos­ti hän­tä luki­ja­na. Jäntti jou­tui tie­ten­kin pitä­mään huol­ta kus­tan­nus­toi­min­nan kan­nat­ta­vuu­des­ta, mut­ta hänel­lä oli myös aktii­vi­nen roo­li oival­ta­va­na esi­lu­ki­ja­na.”

Kostamo raot­taa kus­tan­nus­maa­il­man ras­kas­ta esi­rip­pua ja ker­too kus­tan­nus­toi­mit­ta­ja­na koh­taa­mis­taan suo­ma­lai­sen kir­jal­li­suu­den merk­ki­hen­ki­löis­tä, kuten Mika Waltarista ja Einari Vuorelasta sekä työs­ken­te­lys­tä hei­dän kans­saan: ”Keväällä 1968 minul­le uskot­tiin teh­tä­väk­si soit­taa Waltarille ja pyy­tää, että sai­sim­me luvan jul­kais­ta uuden pai­nok­sen alun perin vuon­na 1928 ilmes­ty­nees­tä kohu­tus­ta Suuresta illusio­nis­ta. Talossa oli kul­ke­nut peri­mä­tie­to­na, että Jalmari Jäntti oli­si aikoi­naan pois­ta­nut käsi­kir­joi­tuk­ses­ta pari sivua. Waltarille tar­jot­tiin nyt tilai­suus ottaa kan­taa noi­hin pois­toi­hin, palaut­taa ne tai muo­ka­ta nii­tä, miten hän vain hyväk­si näki. Waltari soit­ti minul­le parin päi­vän pääs­tä. Ei hän halun­nut palaut­taa nii­tä sivu­ja: ’Kyllä ukko Jäntti oli oikeas­sa.’”

Tammen kus­tan­ta­mon Keltaisen kir­jas­ton alul­le­pa­ni­jaa Jarl Hellemania Kostamo puo­les­taan kiit­te­lee suo­ma­lais­ten tutus­tut­ta­mi­ses­ta laa­jem­min maa­il­man­kir­jal­li­suu­teen: ”Hän oli aivan lois­ta­va kään­nös­kir­jal­li­suu­den esi­tais­te­li­ja. Hän toi ulot­tu­vil­lem­me moder­nia ame­rik­ka­lais­ta, euroop­pa­lais­ta ja japa­ni­lais­ta­kin kir­jal­li­suut­ta.”

Niistä lukui­sis­ta per­soo­nal­li­suuk­sis­ta, joi­den kans­sa Kostamo teki yhteis­työ­tä kus­tan­nus­toi­mit­ta­jau­ran­sa aika­na, Einari Vuorela oli yksi hänen var­hai­sen uran­sa mie­len­kiin­toi­sim­mis­ta. Kohtaamista van­han Vuorelan kans­sa Kostamo piti tes­ti­nään sii­tä, sel­vi­ää­kö hän haas­teel­li­ses­ta teh­tä­väs­tä kus­tan­nus­toi­mit­ta­ja­na. ”Oli kulu­nut jo var­sin pit­kä aika sii­tä, kun Vuorela oli jul­kais­sut vii­mek­si. Hänen ei enää odo­tet­tu jul­kai­se­van 1970-luvul­la. Mutta hän tuli kus­tan­ta­moon runo­ko­koel­man käsi­kir­joi­tuk­sen kans­sa, ja se oli tavat­to­man hyvä, hänen tuo­tan­ton­sa par­haas­ta pääs­tä. Runot oli­vat saa­neet hau­tua ja kyp­syä runoi­li­jan mie­les­sä, se huo­kui niis­tä”, Kostamo ker­too.

Käsikirjoitus maailmalle

Se, mis­sä vai­hees­sa kir­joit­ta­jan kan­nat­taa ruve­ta avaa­maan pöy­tä­laa­tik­ko­aan ulko­puo­li­sel­le maa­il­mal­le, on Kostamon mukaan pit­käl­ti per­soo­nas­ta kiin­ni. ”Käsikirjoituksen val­miusas­teen oma-arvioin­nis­sa on kyse sub­jek­tii­vi­sis­ta tun­nois­ta ja tilois­ta, ja kir­jai­li­jat poik­kea­vat täs­sä pal­jon toi­sis­taan.”

Joitain suo­si­tuk­sia voi toki antaa. Pääsääntönä voi pitää sitä, että palau­tet­ta saa sii­tä, mitä antaa luet­ta­vak­si. Jotkut runoi­li­jat lähet­ti­vät muu­ta­man runon tai siker­män runo­ja näyt­teek­si uudes­ta vai­hees­taan. Näihin vai­hei­siin liit­tyy myös ahdis­tus­ta; hapuil­laan vie­lä kuin sok­ko­na. Silloin kir­joit­ta­jas­ta tun­tuu tär­keäl­tä kuul­la luot­to­lu­ki­jan mie­li­pi­de ja saa­da palau­tet­ta sii­tä, miten luki­ja kokee teks­tin.  Etenkin nuo­ren kir­joit­ta­jan on ensi­si­jai­sen tär­ke­ää pääs­tä sel­vyy­teen omas­ta laa­dus­taan ja sii­tä, ”mikä on se oma sanot­ta­va”.

Joskus har­voin Kostamo sai lukeak­seen pai­no­val­miin käsi­kir­joi­tuk­sen. ”Mirkka Rekolan teok­set oli­vat niin val­miik­si työs­tet­ty­jä ja aja­tel­tu­ja, että kor­kein­taan jos­ta­kin pil­kun pai­kas­ta saa­toim­me neu­vo­tel­la. Rekola nime­si runo­ko­koel­man tule­mi­sen ’pro­ses­sik­si’ ja hän tie­si, mil­loin se on lop­puun saa­tet­tu”, Kostamo ker­too.

Hän muis­tut­taa sii­tä iha­nas­ta tosia­sias­ta, että ”kir­jal­li­suus on elä­mää lauseis­sa”. Mutta myös koko­nai­suu­den tulee toi­mia.

Joskus koko­naan uusi kir­joi­tus­ker­ta on tai oli­si tar­peen. Kustannustoimittaja tekee kar­hun­pal­ve­luk­sen, jos jät­tää ker­to­mat­ta täs­tä kir­jai­li­jal­le. Mutta jos­kus Kostamokin on pää­ty­nyt jul­kai­se­maan teok­sia, jois­sa teki­jä ei ole ollut par­haim­mil­laan — teok­sia, jot­ka oli­vat esi­mer­kik­si syn­ty­neet ras­kaas­sa elä­män­ti­lan­tees­sa. Kustantajana Kostamo jou­tui pun­nit­se­maan kun­kin kir­jai­li­ja­nu­ran koko­nai­suut­ta. ”Julkaistako vai ei?” Loppupäätelmäksi tuli: ”Yksi hen­to teos ei hait­taa. Sitä kaut­ta teki­jä voi taas pääs­tä vakaal­le poh­jal­le.”

”Tekstissä voi olla mai­nioi­ta jak­so­ja, jot­ka eivät pää­se oikeuk­siin­sa löy­sien ja vajai­den osioi­den kuor­mi­tuk­ses­sa. Silloin esi­lu­ki­ja voi kan­nus­taa teki­jää lisä­pon­nis­tuk­siin, jot­ta huo­ju­va talo pysyi­si pys­tys­sä”, Kostamo sanoo ja muis­tut­taa, että ”lah­jak­kaim­mal­le­kin kir­jai­li­jal­le voi ulko­puo­li­nen luki­ja antaa arvo­kas­ta palau­tet­ta, jos hän on oival­ta­va, teki­jän omi­nais­laa­dun tie­dos­ta­va ja sitä kun­nioit­ta­va luki­ja. Tekstissä saat­taa olla pul­lis­tu­mia, jot­ka eivät raken­na koko­nai­suut­ta. Myös sana­va­lin­nois­ta voi­daan kes­kus­tel­la, ja edi­to­ri jou­tuu välil­lä tar­kis­ta­maan fak­toi­na esi­tet­ty­jen väit­tä­mien oikeel­li­suut­ta. Kirjanteko on sen­tään iso, pal­jon työ­tä vaa­ti­va urak­ka.”

Joskus aiem­pi hedel­mäl­li­nen­kin yhteis­työ kir­jai­li­jan ja kus­tan­nus­toi­mit­ta­jan välil­lä kariu­tuu. Siinä tilan­tees­sa edi­to­ri voi tar­jo­ta tilal­leen tois­ta luki­jaa. Näin kävi Eila Kostamon ja Helvi Hämäläisen vuo­des­ta 1973 vuo­teen 1986 kes­tä­neel­le moni­puo­li­sel­le yhteis­työl­le. Hämäläinen vaa­ti, että hänen sii­he­nas­ti­nen tuo­tan­ton­sa jul­kais­tai­siin koot­tui­na teok­si­na. Tähän ei kus­tan­ta­mos­sa voi­tu suos­tua. Kaunokirjailijoiden koot­tu­ja teok­sia ei tuol­loin enää jul­kais­tu.

Hyvä kustannustoimittaja on hyvä lukija

Kustannustoimittajan työ on oppia ja opis­ke­lua iän kai­ken. Lahjakkaat kir­jai­li­jat, ennen elä­neet ja nykyi­set,  ovat hänen oppi­mes­ta­rei­taan. Yhteistyökumppanuuden kes­ki­öön aset­tuu käsi­kir­joi­tus ja sen hio­mi­nen ainut­laa­tui­sek­si timan­tik­si yhteis­työs­sä teki­jän kans­sa. ”Tavoitteena on mah­dol­li­sim­man hyvä yhtei­nen lop­pu­tu­los, eli val­mis kir­ja”, kuten Kostamo asian kiteyt­tää. Kustannustoimittajan työs­sä hän pitää sopi­mus­asioi­ta tois­si­jai­si­na ja alis­tei­si­na teks­tin kans­sa teh­tä­väl­le työs­ken­te­lyl­le.

Ateljeekriitikkoa kir­jai­li­jan ei aina tar­vit­se hakea kus­tan­ta­mos­ta saak­ka. Tärkeintä on, että hyvän luki­jan omi­nai­suu­det täyt­ty­vät. ”Ehkä tut­ta­va­pii­ris­tä löy­tyy herk­kä­vais­toi­sia luki­joi­ta, joi­hin kir­jai­li­ja voi luot­taa. Ystäväkin hän voi olla, jos tuo ystä­vä pys­tyy luki­ja­na suh­tau­tu­maan teks­tiin teks­ti­nä, siis oival­ta­vas­ti ja joten­kin objek­tii­vi­ses­ti.” Kostamon mukaan juu­ri tämän­kal­tai­sel­la lah­jak­kuu­del­la varus­te­tut hen­ki­löt usein hakeu­tu­vat ja vali­koi­tu­vat kus­tan­nusa­lal­le.

Eila Kostamo on myös tun­net­tu Flaubert-kään­tä­jä­nä. Kostamo pitää Flaubertia sii­nä mie­les­sä ehty­mät­tö­mä­nä, että ”hänes­tä löy­de­tään aina uusia näkö­koh­tia, uusia tapo­ja tul­ki­ta hänen luo­muk­si­aan”.  Haava-teok­ses­saan (1983) Kostamo nos­taa esil­le Flaubertin hyvän luki­jan ja edi­to­rin omi­nai­suu­det. ”On mil­tei jär­kyt­tä­vää lukea Flaubertin kat­ta­vas­ti säi­ly­nyt­tä kir­jeen­vaih­toa ja tode­ta, miten pal­jon aikaa hän käyt­ti var­sin kes­kin­ker­tais­ten kol­le­goi­den neu­vo­mi­seen ja näi­den teks­tien per­kaa­mi­seen. Kirjallisuus oli Flaubertille pyhä asia. Asenne ulot­tui myös kol­le­goi­hin, ja hän oli hyvin lojaa­li kir­jai­li­ja­kol­le­goi­taan koh­taan. Jotkut kir­jai­li­jays­tä­vis­tä vas­ta­vuo­roi­ses­ti kom­men­toi­vat hänen käsi­kir­joi­tuk­si­aan. Tuohon aikaan kus­tan­ta­jat vain kus­tan­si­vat.”

Vaivannäkö kuuluu kirjailijan työhön

Gustave Flaubert on jos­sa­kin mää­ri­tel­lyt kir­jal­li­sen lah­jak­kuu­den pit­käl­li­sek­si kär­si­väl­li­syy­dek­si. Kostamo on osit­tain samaa miel­tä: ”Ei ennus­ta hyvää, jos kir­joit­ta­ja ei viit­si näh­dä vai­vaa, kos­ka vai­van­nä­kö kuu­luu tähän jut­tuun.”

Kostamo ei itse kos­kaan jät­tä­nyt kus­tan­ta­moon lähe­te­tyn käsi­kir­joi­tuk­sen luke­mis­ta yhteen sivuun, vaik­ka alku ei oli­si hän­tä sytyt­tä­nyt­kään. Hän ker­too aina aina­kin selan­neen­sa käsi­kir­joi­tuk­sen koko­naan läpi sil­tä varal­ta, että ”jos­tain koh­taa löy­tyi­si hel­miä”. Hän pai­not­taa romaa­nin ja novel­lin ole­van kie­lel­li­siä koko­nai­suuk­sia.

Tekstin luke­mi­ses­sa ja palaut­teen anta­mi­ses­sa on kyse rehel­li­syy­des­tä, sii­tä että kun­nioit­taa teki­jän yri­tys­tä, oli tämä sit­ten har­ras­ta­ja­kir­joit­ta­ja tai ammat­ti­kir­jai­li­ja. Annettu, perus­tel­tu kri­tiik­ki tar­koit­taa aina teki­jän ja tule­van teok­sen paras­ta. Joskus täy­tyy myös myön­tää oma luki­jan rajal­li­suu­ten­sa. Silloin voi pyy­tää toi­mit­ta­ja­kol­le­gaa luke­maan, jos­ko tämä pää­si­si parem­min sisäl­le käsi­kir­joi­tuk­sen maa­il­maan.

Yhtä oike­aa tapaa ei täs­sä­kään tai­teen­la­jis­sa ole, vaan hyvään lop­pu­tu­lok­seen voi­daan Kostamon mukaan pääs­tä eri reit­te­jä: ”On mon­ta tapaa hoi­taa työn­sä hyvin. Jokainen tekee sen per­soo­nal­laan. Eriytymistä tapah­tuu kus­tan­ta­moi­den sisäl­lä. Kaikki eivät esi­mer­kik­si ole yhtä har­ras­tu­nei­ta runou­den luki­joi­ta. Toimittajat vaih­ta­vat teks­te­jä kes­ke­nään myös omas­ta aloit­tees­taan.”

Kirjoittaja voi saa­da vink­kiä teks­til­leen sopi­van kus­tan­nus­toi­mit­ta­jan löy­tä­mi­ses­sä käsi­kir­joi­tuk­sia arvio­vil­ta tahoil­ta kuten lää­nin­kir­jai­li­jal­ta, kir­joit­ta­jao­pis­toil­ta, Nuorelta Voimalta tai vaik­ka­pa Säröltä. Kostamo tie­tää myös, että kir­jai­li­joil­la on luon­tai­nen kyky löy­tää itse­kin oikean läh­teen äärel­le:

”Kirjailijoilla on hyvä vais­to hakeu­tua sel­lais­ten kus­tan­nus­toi­mit­ta­jien puheil­le, joi­den kans­sa hom­ma toi­mii.”

”Ole kiltisti tai Strindberg vie sinut!”

Kostamo ver­taa kir­joit­ta­mi­sen aloit­ta­mis­ta kyl­mään veteen hyp­pää­mi­seen. Jokaisella on ritu­aa­lin­sa, joi­den kaut­ta sano­jen tie pape­ril­le löy­tyy. ”Jotkut kir­joit­ta­vat het­ken aamul­la, itse kir­joi­tan pit­kiä päi­viä. Aloitan kel­lo kah­dek­sal­ta kah­vi­ham­paan kiusaa­mi­sen lai­hal­la teel­lä. Kymmeneltä on saa­ta­va kup­pi hyvää kah­via. Kirjoittaminen vaa­tii hil­peä­tä miel­tä ja ren­tout­ta”, Kostamo ker­too omis­ta ritu­aa­leis­taan.

Pitkistä kir­joi­tus­päi­vis­tä huo­li­mat­ta Kostamon kir­jai­li­ja­mi­nä ei lepää yöl­lä­kään. ”Ideoista par­haat kir­joi­tan yöl­lä pape­ril­le. Aamulla nii­den lois­to on usein him­men­nyt, mut­ta par­haat oival­luk­set tule­vat sil­lä tavoin.” Kun yksi työ on val­mis, toi­nen muhii taka­rai­vos­sa, jos­kus kol­mas­kin. Tuolloin Kostamo uskoo ole­van­sa aihei­den armoil­la, kuten kuka tahan­sa kir­joit­ta­ja, mut­ta loh­dut­tau­tuu koke­muk­sen tuo­mal­la tie­dol­la sii­tä, että ”kun seu­raa väke­vin­tä vais­to­aan, tun­tu ja innos­tus säi­ly­vät”.

Samat aiheet ja tee­mat kier­tä­vät usein kir­jai­li­jan tuo­tan­nos­sa, eikä Kostamo pidä sitä paha­na. Itse hän pala­si romaa­nis­saan Mulperipuun mehu (2002) aihee­seen, jos­ta hänel­lä oli aikai­sem­mis­sa teok­sis­saan jää­nyt ”tär­kei­tä asioi­ta sano­mat­ta” .

Mulperipuun mehu ker­too nai­sen mat­kas­ta var­hais­lap­suu­den mai­se­miin Skåneen, jos­sa kir­jan pää­hen­ki­lö Irma oli sota­lap­se­na Eila Kostamon itsen­sä tavoin. Kostamo sanoo halun­neen­sa tie­tää enem­män asiois­ta, joi­ta ei lap­se­na voi­nut ymmär­tää. Esimerkkinä hän mai­nit­see hänel­le tois­tu­vas­ti lausu­tun uhkauk­sen ”ole kil­tis­ti tai Strindberg vie sinut!” vii­ta­ten August Strindbergiin, joka oli seu­dul­la seu­rat­tu hah­mo vie­rai­lui­den­sa aika­na.

Eila Kostamo antaa loh­dul­li­sen neu­von oman tien­sä epäi­li­jöil­le sanoes­saan, että ”veto kir­joit­ta­mi­seen pal­jas­tuu aikaa myö­ten”. Omista koke­muk­sis­ta ja ongel­mis­ta läh­te­vä kir­jal­li­suus ja kir­joit­ta­mi­nen vaa­tii hänen mukaan­sa hyvää suo­dat­ta­mis­ta, ja Kostamo muis­tut­taa­kin etään­nyt­tä­mi­sen jalos­ta tai­dos­ta: ”Tehdään luo­muk­sia, ei muis­te­luk­sia. Aineistona elet­tyä elä­mää voi toki käyt­tää.”

*

Jälkisanat:

Tämän haas­tat­te­lun jäl­keen Eila Kostamo on käsi­tel­lyt kus­tan­nus­toi­mit­ta­jan työ­tä artik­ke­lis­saan “Mirkka Rekolan kus­tan­nus­toi­mit­ta­ja­na”, joka sisäl­tyy teok­seen Kuva sil­mis­sä. Näkökulmia Mirkka Rekolan kir­jai­li­jan­työ­hön, 2011. Annika Idströmin Veljeni Sebastian -romaa­nin 5. pai­nok­seen, 2012, kir­joit­ta­mis­saan jäl­ki­sa­nois­sa “Annika Idströmin romaa­ni­tai­de” hän on luon­neh­ti­nut myös pit­kää yhteis­työ­tään kir­jai­li­jan kans­sa. Artikkelissaan “Minne ker­to­mus ei yllä”, joka jul­kais­tiin Elämäntarina-leh­des­sä (2 / 2015), hän on niin ikään käsi­tel­lyt tee­maa, läh­tö­koh­ta­naan Karl Ove Knausgårdin saman­ni­mi­nen essee.