“Kun perin­tei­nen ensyklo­pe­dis­ti käsit­te­li luon­toa kie­le­nä, hänen kau­no­kir­jal­li­nen vas­tin­pa­rin­sa koh­dis­taa huo­mion­sa itse kie­leen – sen rajat­to­miin mah­dol­li­suuk­siin har­haut­taa, kät­keä ja tär­keil­lä.” (Kuvitus: Sanna Saastamoinen.)

*

Ensyklo­pe­dian käsi­te tulee krei­kan sanois­ta enkyklios pai­deia, jot­ka tar­koit­ta­vat kai­ken­kat­ta­vaa sivis­tys­tä tai tie­toa. Yrityksiä koo­ta kaik­ki ole­mas­sao­le­va tie­tä­mys kir­jak­si on teh­ty antii­kis­ta saak­ka, mut­ta nykyi­sin tun­te­mam­me ensyklo­pe­dia eli tie­to­sa­na­kir­ja on 1700-luvun eli valis­tusa­jan ilmiö. Sen isä­nä pide­tään filo­so­fi Francis Baconia (1561 – 1626), joka laa­ti lis­tan kes­kei­sis­tä tie­don alueis­ta, jot­ka täl­lai­sen teok­sen tuli­si kat­taa.

Bacon piti uskon­nol­li­se­na vel­vol­li­suu­te­naan palaut­taa syn­tiin­lan­kee­mus­ta edel­tä­nyt para­tii­sil­li­nen olo­ti­la, jos­sa ihmi­nen kyke­ni suo­raan havait­se­maan luon­no­nil­miöi­den sisäl­lön ja hal­lit­se­maan nii­tä. Tähän tar­vit­tiin tie­teel­lis­tä meto­dia, joka ero­si sko­las­tii­kan kei­no­te­koi­sis­ta muo­teis­ta. Havaintojen ja kokei­den avul­la löy­det­täi­siin muo­dot, jois­ta luon­to raken­tuu niin kuin kie­li raken­tuu aak­ko­sis­ta.

Ajatus luon­nos­ta kie­le­nä joh­ti nyky­ai­kai­sen ensyklo­pe­dian jär­jes­te­ly­pe­ri­aat­tee­seen eli aak­kos­ta­mi­seen. Aakkosellisesti jao­tel­tu tie­to on kuin suu­ri kos­mi­nen kro­nik­ka, jos­sa jokai­nen olen­to on sana, jokai­nen laji lause ja koko­nai­suus suu­ri ker­to­mus aiko­jen alus­ta lop­puun. Aakkosjärjestys tosin on sinän­sä mie­li­val­tai­nen, joten täl­lä tavoin orga­ni­soi­dun aineis­ton osas­ten tulee jat­ku­vas­ti vii­ta­ta toi­siin­sa, jot­ta jär­jel­li­set suun­ta­vii­vat hah­mot­tui­si­vat itses­tään ajan myö­tä.

Kirjailija ja tut­ki­ja Matthijs van Boxsel nos­taa kir­jas­saan Tyhmyyden ensyklo­pe­dia (1999) satii­rin ensyklo­pe­dian rin­nak­kai­sil­miök­si. Molemmat kävi­vät tie­tä­mät­tö­myyt­tä vas­taan, ensyklo­pe­dia hah­mot­ta­mal­la kos­mis­ta jär­jes­tys­tä tark­kaan mää­rä­tys­sä mit­ta­kaa­vas­sa, satii­ri maa­laa­mal­la nurin­ku­ri­sen kuvan maa­il­mas­ta. Valistusajan satii­ri­kot, kuten Jonathan Swift, kär­jis­ti­vät, lii­oit­te­li­vat ja muun­te­li­vat todel­li­suut­ta pal­jas­taak­seen viral­lis­tu­neen höl­möy­den. Satiirista tuli ensyklo­pe­dian kan­taa­ot­ta­va kump­pa­ni, joka herät­te­li ter­vet­tä jär­keä ja yleis­tä moraa­li­ta­jua kään­tä­mäl­lä totu­tun ylö­sa­lai­sin.

Boxselin mukaan niin ensyklo­pe­dia kuin satii­ri jou­tui­vat valis­tuk­sen jäl­kei­si­nä vuo­si­sa­toi­na krii­siin. Tietosanakirjojen kokoa­jat eli ensyklo­pe­dis­tit käyn­nis­ti­vät tie­don kiih­ty­vän kart­tu­mi­sen, jota ensyklo­pe­di­nen muo­to ei enää kes­tä­nyt. Tietoa alkoi olla niin pal­jon ja se oli niin ris­ti­rii­tais­ta, että sen jäsen­tä­mi­nen kirjan puit­teis­sa oli mah­do­ton­ta. Ensyklopediasta tuli rah­vaan­omai­sen typis­tä­mi­sen väli­ne, kir­ja­hyl­lyn täy­te, jol­la saat­toi osoit­taa oppi­nei­suut­ta mut­tei muut­taa maa­il­man­ku­vaan­sa.

Satiiri taas ei kes­tä­nyt moraa­lin suh­teel­lis­tu­mis­ta. Kun hyvän ja pahan mer­ki­tys vaih­te­li ali­no­maa, yhtei­siin arvoi­hin vetoa­mi­nen kävi mah­dot­to­mak­si. Todellisuuden vään­te­ly tuot­ti lisää sekaan­nus­ta, ei vähen­tä­nyt sitä. Jotkut kau­no­kir­jai­li­jat rea­goi­vat uuteen tilan­tee­seen syn­tee­sil­lä: he alkoi­vat kir­joit­taa satii­ri­sia ensyklo­pe­dioi­ta. Pilanteon koh­teek­si jou­tui pait­si ylei­nen type­ryys, myös ensyklo­pe­dis­tien naii­vi usko sen paran­ta­mi­seen tie­toa lisää­mäl­lä. Typeryys oli ikuis­ta, ja tie­don ker­tyes­sä se sai yhä uuden­lai­sia muo­to­ja. Satiirisen ensyklo­pe­dian tra­di­tio on siis ole­muk­sel­taan pes­si­mis­ti­nen, jopa nihi­lis­ti­nen.

Tylsimykset perivät maan

Ensimmäisen tun­ne­tun satii­ri­sen sana­kir­jan kir­joit­ti tiet­tä­väs­ti Nizam-od-Din Obayd-i Zakani (n. 1300 – 1371), per­sia­lai­nen runoi­li­ja. Hän laa­ti jou­kon lyhyi­tä sanan­se­li­tyk­siä, joil­la pilk­ka­si oman aikan­sa tapo­ja ja ihmi­sen tur­ha­mai­suut­ta yleen­sä. Hakusanan ”kau­no­pu­hu­ja” alla luki ”aasi”, ja ”ajat­te­lun” mää­ri­tel­mä kuu­lui: ”Saa ihmi­sen sai­ras­tu­maan tur­haan.” Lajityypin var­si­nai­nen syn­ty ajoit­tuu kui­ten­kin 1800-luvun puo­li­vä­lin Ranskaan. Tuolloin syn­tyi anti-ensyklo­pe­diois­ta ehkä kuu­lui­sin, Gustave Flaubertin Le Dictionnaire des idées reçues eli Valmiiden aja­tus­ten sana­kir­ja.

Flaubert alkoi koo­ta sana­kir­jaan­sa vuon­na 1847, mut­tei saa­nut sitä kos­kaan val­miik­si. Jossakin vai­hees­sa hän päät­ti, ettei jul­kai­si­si sana­kir­jaa itse­näi­se­nä teok­se­na, vaan jat­ko- tai lisä­osa­na romaa­niin Bouvard ja Pécuchet, joka myös jäi kes­ken. Tutkijoiden mukaan romaa­ni kui­ten­kin raken­tui sana­kir­jan ympä­ril­le eikä toi­sin­päin. Romaania laa­ties­saan Flaubert halusi pereh­tyä kaik­keen mah­dol­li­seen tie­toon, ja väit­ti erääs­sä kir­jees­sään luke­neen­sa sitä var­ten 1500 kir­jaa. Bouvard ja Pécuchet ker­too kah­des­ta kir­ju­ris­ta, jot­ka muut­ta­vat maal­le tar­koi­tuk­se­naan pereh­tyä kaik­kiin inhi­mil­li­sen tie­tä­myk­sen lajei­hin. Petyttyään tie­teel­li­sis­sä pyrin­nöis­sään anti­san­ka­rit ryh­ty­vät mekaa­ni­ses­ti jäl­jen­tä­mään sat­tu­man­va­rai­ses­ti valit­tu­ja teks­te­jä. Valmiiden aja­tus­ten sana­kir­jan oli tar­koi­tus olla hei­dän pro­jek­tin­sa lop­pu­tuo­te.

Flaubertin sana­kir­ja, joka ilmes­tyi pos­tuu­mis­ti vas­ta 1911, on lat­teuk­sien aak­kos­tet­tu kokoel­ma. Hän kaa­vai­li sii­tä teos­ta, jos­sa lue­tel­tai­siin ”kaik­ki mitä seu­ras­sa tulee lausua jos mie­lii käy­dä sääl­li­ses­tä ja miel­lyt­tä­väs­tä ihmi­ses­tä”. Se on käsi­kir­ja demo­kraat­ti­sen aika­kau­den ihmi­sel­le, joka on kyvy­tön näke­mään mitään itse­ään ylem­pää ja aset­tuu kai­kes­sa kes­ki­mää­räi­sen puo­lel­le. Flaubert halusi kir­jal­laan hyö­kä­tä kaik­kia ja kaik­kea vas­taan, mut­ta taval­la jos­ta ei jou­tui­si oikeu­teen.

Valmiiden aja­tus­ten sana­kir­ja on läpeen­sä iro­ni­nen teos, mut­ta tyy­lil­tään tar­koi­tuk­sel­li­sen lat­tea ja vail­la kaik­kea pure­vuut­ta. Flaubert ei arvos­te­le mata­la­mie­li­syyt­tä, vaan vyö­ryt­tää esiin sen koko kir­jon. Sananselityksistä, ohjeis­ta, fraa­seis­ta ja sitaa­teis­ta muo­dos­tuu pik­ku­por­va­ril­li­suu­den läpäi­se­mä­tön pans­sa­ri. Itsemurha ”todis­taa pel­ku­ruu­des­ta”, Gordionin sol­mu on ”antii­kin aikai­nen tapa sitoa sol­mio”, mate­ma­tiik­ka ”kuih­dut­taa tun­ne-elä­män”, enke­li ”sopii hyvin rak­kau­teen ja kir­jal­li­suu­teen” ja niin edel­leen.

Flaubert oli aikaan­sa edel­lä irvail­les­saan small talk -oppail­le, mie­te­lause­ko­koel­mil­le ja sitaat­ti­sa­na­kir­joil­le ennen kuin nii­tä oli ole­mas­sa­kaan. Samalla hän tuli luo­neek­si täy­del­li­sen doku­men­tin ensyklo­pe­dian taan­tu­mi­ses­ta sosi­aa­li­sen päte­mi­sen lisä­lait­teek­si. Valmiiden aja­tus­ten sana­kir­ja on ahdis­ta­van haus­ka teos: sen kuvaa­ma ihmis­tyyp­pi on kes­kin­ker­tai­suu­des­saan loput­to­man sit­keä, itse­var­muu­des­saan voit­ta­ma­ton. Tylsimykset peri­vät maan, Flaubert tun­tuu sano­van.

Esimoderni postmodernisti

Jo ennen Flaubertin sana­kir­jan ilmes­ty­mis­tä oli Atlantin toi­sel­la puo­lel­la jul­kais­tu toi­nen misant­roop­pi­nen klas­sik­ko. Ambrose Biercen The Devil’s Dictionary eli Saatanan sana­kir­ja näki päi­vän­va­lon vuon­na 1906. Bierce oli jul­kais­sut pirui­le­via sanan­se­li­tyk­si­ään sano­ma­leh­dis­sä vuo­si­kym­men­ten ajan, ja osa niis­tä oli alka­nut levi­tä len­tä­vi­nä lausei­na ja pla­gi­aat­tei­na. Esipuheessa hän osoit­ti kir­jan­sa ”valis­tu­neil­le sie­luil­le, jot­ka pitä­vät enem­män kui­vis­ta kuin makeis­ta vii­neis­tä, jär­jes­tä kuin tun­tees­ta, nok­ke­luu­des­ta kuin huu­mo­ris­ta ja kir­ja­kie­les­tä kuin slan­gis­ta.”

Biercen hen­ki­lö on jon­kin­moi­nen mys­tee­ri. On epä­sel­vää, joh­tui­ko hänen kyy­ni­nen ihmis­ku­van­sa koke­muk­sis­ta Yhdysvaltain sisäl­lis­so­das­sa vai jos­ta­kin muus­ta. Joka tapauk­ses­sa hän kes­kit­tyi kir­jai­li­ja­na hyök­kää­mään luki­jan älyl­lis­tä muka­vuu­den­ha­lua vas­taan. Bierce tun­ne­taan psy­ko­lo­gi­sen kau­hu­no­vel­lin pio­nee­ri­na, mut­ta puh­taak­si­vil­jel­lyin­tä hänen armot­to­muu­ten­sa on Saatanan sana­kir­jas­sa.

Biercen satii­ri on avoi­mem­paa ja hyök­kää­väm­pää kuin Flaubertin. Saatanan sana­kir­jan vie­hä­tys perus­tuu sil­le, miten jär­jes­tel­mäl­li­ses­ti se silp­pu­aa kai­ken pyhän ja arvos­sa­pi­de­tyn. Naurun mää­ri­tel­mä kuu­luu: ”Sisäinen kou­ris­tus, joka aiheut­taa kas­von­piir­tei­den vää­ris­ty­mi­sen, jota säes­tä­vät epä­mää­räi­set ään­näh­dyk­set.” Optimismi on ”perin­nöl­lis­tä, mut­ta onnek­si ei tart­tu­vaa”. Ihmisen hil­li­tön lisään­ty­mis­tah­ti uhkaa ”saas­tut­taa koko asu­mis­kel­poi­sen maa­pal­lon sekä Kanadan”.

Huomattavaa Biercen kir­jas­sa on myös sen luon­ne post­mo­der­ni­na teks­ti­nä kau­an ennen ter­min kek­si­mis­tä. Sananselitysten liit­tei­nä on runo­ja ja sitaat­te­ja kek­si­tyil­tä kir­jai­li­joil­ta, ja välil­lä Bierce lait­taa jon­kin itse kir­joit­ta­man­sa teks­tin­pät­kän Ovidiuksen tai muun klas­si­kon nimiin. Eräässä koh­taa hän sitee­raa Raamatun epä­vi­ral­lis­ta lai­tos­ta: ”Jumala loi maa­il­man kuu­des­sa päi­väs­sä ja pidä­tet­tiin seit­se­män­te­nä.” Myös itse hakusa­na-artik­ke­lien muo­to vaih­te­lee afo­ris­mis­ta anek­doot­tiin, frag­men­tis­ta luet­te­loon. Bierce hyö­dyn­si ensyklo­pe­dian muo­toa yhdis­tääk­seen eri teks­ti­tyyp­pe­jä, ja ken­ties juu­ri täs­tä syys­tä Jorge Luis Borgesin ja Julio Cortázarin kal­tai­set kir­jai­li­jat ovat arvos­ta­neet hän­tä. Heitä lie­nee myös kiin­nos­ta­nut Saatanan sana­kir­ja hyper­teks­ti­nä, jon­ka luke­mi­seen kuu­luu edes­ta­kai­nen hyp­pe­ly artik­ke­lien välil­lä.

Kun maailma hukkuu hakuteoksiin

Kaunokirjallinen haku­teos on pysy­nyt har­vi­nai­se­na laji­na. Flaubertin ja Biercen klas­si­koi­den ohel­la tun­ne­taan joi­ta­kin aihe­pii­ril­tään sup­peam­pia teok­sia. August Strindberg sati­ri­soi aikan­sa kuva­tai­de­jar­go­nia vih­ko­sel­laan Tunnissa tai­teen­tun­ti­jak­si (1877). Georges Bataillen ja sur­rea­lis­ti­tai­tei­li­joi­den muo­dos­ta­man Acéphale-sala­seu­ran Encyclopedia Acéphalica (1947) liik­kui este­tii­kan, ero­tii­kan ja kuo­le­man alueil­la, ja sen avain­sa­noi­hin lukeu­tui­vat ”eks­taa­si” ja ”ektoplas­ma”. Camilo José Cela herät­ti Francon aikai­ses­sa Espanjassa pahen­nus­ta Diccionario sec­re­tol­la eli ”Salaisella sana­kir­jal­la” (1968), johon hän koko­si espan­jan kie­len tun­ne­tus­ti rikas­ta sol­vaus- ja tör­keys­pe­rin­net­tä.

Tuoreempiin esi­merk­kei­hin kuu­luu Steve Lowen ja Alan McArthurin Onko minus­sa jotain vikaa vai onko kaik­ki pas­kaa (2006), alaot­si­kol­taan ”Modernin elä­män sana­kir­ja”. Puhekieltä ja ala­tyy­liä vil­jel­len kir­joit­ta­jat kar­toit­ta­vat jäl­ki­teol­li­sen elä­män­ta­van kyl­kiäi­sil­miöi­tä julk­kik­sis­ta kaup­po­jen kan­ta-asia­kas­kort­tei­hin. Vuonna 2012 ilmes­ty­nees­sä Janne Nummelan, Tommi Nuopposen ja Jukka Viikilän Poeettisessa ensyklo­pe­dias­sa kes­ki­ty­tään filo­so­fian ja kir­jal­li­suus­his­to­rian mar­gi­naa­lit­ra­di­tioi­hin, jot­ka kyt­ke­tään toi­siin­sa loput­to­min ris­ti­viit­tein.

Kirjallisen ensyklo­pe­dian luon­ne on omi­aan vie­raan­nut­ta­maan suu­ren ylei­sön. Musta huu­mo­ri ja pes­si­mis­mi eivät kosis­ke­le luki­joi­den enem­mis­töä, joka odot­taa jota­kin kohot­ta­vaa tai aina­kin piris­tä­vää. Järjestelmällinen vas­ta­han­kai­suus niin sosi­aa­li­ses­sa kuin meta­fyy­si­ses­sä aihe­pii­ris­sä syn­nyt­tää reu­na-aluei­den kir­jal­li­suut­ta.

Muutoin eläm­me nyt haku­teos­ten yli­tar­jon­nan aikaa: Wikipedia, luku­lait­teel­le tal­len­net­ta­vat tie­to­sa­na­kir­ja­sar­jat, kaik­kien mah­dol­lis­ten asioi­den käsi­kir­jat ja oppaat jär­jes­tä­vät infor­maa­tio­ta yhä tar­kem­min ja pin­nal­li­sem­min. Samalla ylei­nen kiin­nos­tus tie­don hake­mi­seen näyt­tää ole­van mata­la. Olennaista on tie­don saa­ta­vil­la ole­mi­nen, ei sen hank­ki­mi­nen tai sisäis­tä­mi­nen.

Tällaisessa tilan­tees­sa anti-ensyklo­pe­dis­til­la on huo­mio­nar­voi­nen roo­li. Hän hyö­dyn­tää tavan­omai­sia tie­don jär­jes­tä­mi­sen väli­nei­tä osoit­taak­seen nii­den puut­teel­li­suu­den ja mie­li­val­tai­suu­den. Kun perin­tei­nen ensyklo­pe­dis­ti käsit­te­li luon­toa kie­le­nä, hänen kau­no­kir­jal­li­nen vas­tin­pa­rin­sa koh­dis­taa huo­mion­sa itse kie­leen – sen rajat­to­miin mah­dol­li­suuk­siin har­haut­taa, kät­keä ja tär­keil­lä. Hän kuvaa käsit­tei­den irtoa­mis­ta var­si­nai­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tään, nii­den hämär­tä­mis­tä tois­tol­la ja muut­tu­mis­ta sosi­aa­lis­ten ritu­aa­lien aine­so­sik­si. Raahatessaan luki­jan pois älyl­li­sel­tä muka­vuusa­lu­eel­ta hän puo­lus­taa ajat­te­lun vapaut­ta, min­kä alku­pe­räi­set­kin ensyklo­pe­dis­tit otti­vat teh­tä­väk­seen.