Laulaja-lau­lun­te­ki­jä Joose Keskitalo väit­tää, ettei hän ole kos­kaan kir­joit­ta­nut lau­lua kuo­le­mas­ta. Vuonna 2014 ilmes­ty­neel­lä pit­kä­soi­tol­laan Ylösnousemus muusik­ko lau­laa unes­taan, jos­sa tul­va huuh­too kai­ken alleen. Keskitalo ker­too Särölle sanoit­ta­mi­ses­ta ja luke­mi­sen vält­tä­mät­tö­myy­des­tä:

–

Hyvä lau­lu on kuin talo. Siinä on pal­jon huo­nei­ta, äärim­mäi­syyk­siin asti. Joskus talon jul­ki­si­vu on niin huo­no ja sen ovi niin mitä­tön, että sisäl­le pää­se­mi­nen on vai­ke­aa. Jos ovi ei ole riit­tä­vän koo­kas, täy­tyy ryö­miä ikku­nas­ta.

Runo voi olla ensim­mäi­sel­lä luku­ker­ral­la niin vai­kea­tul­kin­tai­nen, että luki­ja kyl­läs­tyy ja hyp­pää sen yli. Tästä hyvä esi­merk­ki on T. S. Eliot, jon­ka runot vai­kut­ta­vat sano­jen seka­mels­kal­ta.

Pahimmillaan lau­lun jul­ki­si­vu on komea ja kar­tan­omai­nen. Siitä saa vai­ku­tel­man, että sisäl­lä oli­si vaik­ka mitä siis­te­jä jut­tu­ja, mut­ta sisäl­le pääs­ty­ään on jo ulko­na. Talo oli vain jul­ki­si­vu ilman sisäl­töä.

On tyy­pil­lis­tä, että lau­lun­te­ki­jä yrit­tää syleil­lä maa­il­maa. Sen sijaan hänen pitäi­si kes­kit­tyä mität­tö­mään ja yksin­ker­tai­seen. Hyvä levy tun­tuu vaa­ti­mat­to­mal­ta, pie­nel­tä ja sur­keal­ta, mut­ta sii­tä auke­aa val­ta­via galak­se­ja. Sisäpuoli on ulko­puol­ta isom­pi.

Suurin syn­ti on, että maa­il­ma muut­tuu mer­ki­tyk­set­tö­mäk­si. Pyhyyttä on huo­ma­ta, että kai­kil­la asioil­la on yhteys toi­siin­sa. Tyhjästä kah­vi­ku­pis­ta avau­tuu maa­il­man­kaik­keuk­sia. Laulujeni tar­koi­tus on ava­ta mer­ki­tyk­siä.

Taidot ovat työkaluja

Isäni on pap­pi. Seurakunnan tilai­suuk­sis­sa hän soit­ti kita­raa ja me muut per­heen­jä­se­net lau­loim­me. Kun olin 4-vuo­tias, muu­tim­me Lontooseen seit­se­mäk­si vuo­dek­si. Minä ja vel­je­ni kuun­te­lim­me sil­loin pal­jon radio­ta ja teim­me omia kaset­te­ja. Kun radios­sa soi hyvä bii­si, panim­me ääni­tyk­sen pääl­le.

Vuosituhannen vaih­tees­sa pää­sin Savonlinnan tai­de­lu­kioon kuva­tai­de­lin­jal­le. Vasta siel­lä opet­te­lin soit­ta­maan kita­raa. Koulussa tapa­sin kuva­tai­tei­li­ja Jyri Pitkäsen, joka esit­ti omia lau­lu­jaan. Hän lau­loi nii­tä koti­soh­val­la ja esi­mer­kik­si kris­til­li­sen opis­ton tapah­tu­mis­sa, jois­sa lava oli vapaa.

Laulut oli­vat pal­jon vai­kut­ta­vam­pia kuin mikään, mitä olin kuul­lut radios­ta. Nyt jäl­ki­kä­teen kuul­tu­na kap­pa­leis­sa on pal­jon viko­ja ja epä­täs­mäl­li­syyk­siä, mut­ta sil­loin tie­sin, että haluan alkaa teh­dä musiik­kia.

Opettelin soit­ta­maan kita­ral­la muu­ta­man soin­nun, eikä se ollut vai­ke­aa. Olennaista on, miten käyt­tää tai­to­aan: maa­il­man tai­ta­vim­mal­la soit­ta­jal­la voi olla val­ta­va poten­tia teh­dä mitä tahan­sa, mut­ta lop­pu­tu­los on kui­ten­kin huo­no. Taidot ovat vain työ­ka­lu­ja toteut­taa itse­ään.

Julkaisijani Helmi Levyt on läh­töi­sin Savonlinnasta. Levy-yhtiön perus­ta­ja Arwi Lind opis­ke­li Savonlinnan opet­ta­jan­kou­lu­tus­lai­tok­sel­la las­ten­tar­han­opet­ta­jak­si. Hänellä oli suun­ni­tel­ma levy-yhtiös­tä, joka jul­kai­si­si seis­ka­tuu­mai­sia sil­loin täl­löin. Me tutus­tuim­me, ja aika pian musiik­kia­ni jul­kais­tiin cd-levyl­lä­kin.

Keskipisteenä kertomus

Muutin Helsinkiin, kun aloi­tin opis­ke­lun teo­lo­gi­ses­sa tie­de­kun­nas­sa. Tosin sei­la­sin mon­ta vuot­ta Savonlinnan ja Helsingin väliä. Yliopisto-opis­ke­lu oli elä­mäl­le vie­ras­ta: mitä enem­män opis­ke­lin, sitä vähem­män pys­tyin teke­mään musiik­kia. Asiateksti ei ole ins­pi­roi­vaa.

Lauluja teh­des­sä­ni olen huo­man­nut, että jos luen, saan aikai­sek­si teks­te­jä. On sel­lai­sia kir­jai­li­joi­ta, joi­den tie­dän vai­kut­ta­neen töi­hi­ni, ja sit­ten on kir­jai­li­joi­ta, joi­ta arvos­tan. Ne ovat eri asioi­ta.

Franz Kafkan luke­mi­nen on todel­la vai­kut­ta­va koke­mus. Systemaattinen rea­lis­mi perus­tuu arkie­lä­mään ja jär­ke­viin havain­toi­hin. Mutta mitä pin­nan alla kytee? Siellä on älyt­tö­myyt­tä, maa­il­man absur­diut­ta ja ihan silk­kaa fan­ta­si­aa. Tällainen kont­ras­tin luo­mi­nen on vai­kut­ta­nut teks­tei­hi­ni.

Olen tykän­nyt pal­jon Eeva-Liisa Mannerista. Hän on intel­lek­tuel­li: teks­tien poh­jal­la on val­ta­va tie­to ja tai­to, mut­ta hän ei aina väli­tä näyt­tää sitä. Mannerin runois­sa on ilmai­sun voi­maa. Saan saman­lai­sia tun­te­muk­sia venä­läi­ses­tä lau­la­jas­ta Vladimir Vysotskista. Hänellä on jotain todel­la tär­ke­ää sanot­ta­vaa. En ymmär­rä sanaa­kaan, mis­tä hän lau­laa, mut­ta se ei hait­taa, kos­ka ilmai­sun voi­ma välit­tyy.

Intellektuaalisuus on työ­ka­lu, ei itse­tar­koi­tus. T. S. Eliot ja C. S. Lewis oli­vat viha­mie­hiä kes­ke­nään, kos­ka Lewisia ärsyt­ti suun­nat­to­mas­ti Eliotin sno­bis­mi. Lewisin aja­tus oli, että intel­lek­tu­aa­li­suus ja inter­teks­tu­aa­li­set viit­taus­suh­teet ovat tär­kei­tä, mut­ta ne eivät saa näkyä. Kertomuksen, nar­raa­tion, täy­tyy olla kes­ki­pis­tee­nä. Myöhemmin eräs tut­ki­ja huo­ma­si, että Lewisin Narnian tari­nat -kir­ja­sar­jan jokai­nen osa viit­taa eri pla­neet­taan ja sen antii­kin­ai­kai­seen mer­ki­tyk­seen.

Huono fan­ta­sia­kir­jal­li­suus on pelk­kää eska­pis­mia todel­li­suu­des­ta. Hyvässä fan­ta­sia­kir­jal­li­suu­des­sa täs­tä todel­li­suu­des­ta ote­tut kuvat on rikot­tu ja ase­tet­tu uusil­le pai­koil­le niin kuin unes­sa.

Yritän lukea myös kir­jo­ja, jois­ta en pidä. Nyt luen Walt Whitmanin Leaves of Grassia. Kahlaan sitä sana­kir­jan kans­sa, kos­ka teok­sen englan­nin kie­li on niin van­hah­ta­vaa.

Laulu vainajan löytämisestä

En ole kos­kaan teh­nyt lau­lua kuo­le­mas­ta. Ja jos olen, lau­lu on iloi­nen, eikä sanaa ”kuo­le­ma” mai­ni­ta. Kuolema on vää­jää­mät­tö­myy­den alle­go­ria.

Kuolleen mie­hen lau­lu on itse asias­sa tosi­ker­to­mus vain­ajan löy­tä­mi­ses­tä. Vietimme aikaa Savonlinnan hylä­tys­sä teh­taas­sa, ja ihmet­te­lim­me sin­ne tule­vaa pahaa tuok­sua. Kerran pai­kal­lis­tim­me hajun erää­seen huo­nee­seen.

Miehen toi­nen sil­mä valui kas­vo­ja alas. Paska oli housus­sa ja rep­pu seläs­sä. Mies oli heit­täy­ty­nyt alas pyö­rä­tuo­lis­ta ja pitä­nyt pol­vet kou­kus­sa. Hän oli­si pys­ty­nyt otta­maan maan jaloil­laan vas­taan, mut­ta hän ei ollut teh­nyt niin. Sellainen vaa­tii pal­jon tah­don­voi­maa, halua kuol­la.

Me emme tie­dä, mik­si hän kuo­li tai mik­si hän teki niin kuin teki, mut­ta kuo­le­ma ei ollut tyh­jän­päi­väi­nen tapah­tu­ma. Tässäkin tra­ge­dias­sa on oma mer­ki­tyk­sen­sä. Se on olen­nais­ta.

Ylösnousemus syntyi majassa

Ennen kuin olin jul­kais­sut yhtään levyä, saa­toin teh­dä levyl­li­sen lau­lu­ja vii­kos­sa ja äänit­tää ne c-kase­til­le. Tyypilliseen popu­laa­ri­musii­kin tapaan olen teh­nyt kap­pa­lei­ta räm­pyt­tä­mäl­lä kita­raa ja kek­si­nyt sit­ten musiik­kiin sopi­via sano­ja.

Mitä enem­män aikaa on kulu­nut, sitä tär­keäm­mäk­si on tul­lut, etten tee lau­lu­ja nii­den itsen­sä vuok­si. Maailma on jo val­miik­si täyn­nä hyviä kap­pa­lei­ta, eikä ole syy­tä teh­dä yhtä hyvää lau­lua lisää. Laulajalla pitää olla jotain sanot­ta­vaa, tun­ne tai ker­to­mus.

Minä olen tari­noi­den ker­to­ja. Esimerkiksi Meedio Mouhu on moder­ni kan­san­ker­to­mus 1990-luvul­ta. Mouhu oli savon­lin­na­lai­nen juop­po, joka voit­ti arvon­nas­sa sata­tu­hat­ta mark­kaa. Hän jär­jes­ti mee­dio­pal­ve­lui­ta, ja hänel­lä oli jopa toi­mi­pis­te. Eri läh­tei­den mukaan hän löi vetoa sii­tä, voi­ko hän joko uida tai kävel­lä lah­den yli – ei pys­ty­nyt ja huk­kui. Kappaleeni on siis folklo­ris­ti­nen työ.

Minulla on kol­me pien­tä las­ta. Viime aikoi­na olen kir­joit­ta­nut, kun kaik­ki muut ovat nuk­ku­mas­sa. Joskus sanon koti­väel­le, että menen kir­joit­ta­maan tun­nik­si, jos sopii. Sitten läh­den pai­kal­li­seen Snackyyn, hal­paan ham­pu­ri­lais­paik­kaan. Niitä näkee kehä­tien var­rel­la tai esi­mer­kik­si Pukinmäen enti­sen Esson pai­kal­la. Baareissa ja kah­vi­lois­sa on mones­ti taus­ta­musiik­kia, mikä on häi­rit­se­vää. Olen kir­joit­ta­nut tupak­ka­pai­koil­la ja tal­vel­la myös hyy­tä­väs­sä pak­ka­ses­sa.

Asunnossani on par­ve­ke, jon­ne raken­sin pres­sus­ta ja lau­dois­ta pie­nen majan. Vein sin­ne pat­te­rin. Oikeastaan koko Ylösnousemus on kir­joi­tet­tu majas­sa. Sitten vuo­kra­nan­ta­jat mää­rä­si­vät sen puret­ta­vak­si: he veto­si­vat esteet­ti­siin syi­hin!

En pys­ty kir­joit­ta­maan aktii­vi­ses­ti tun­tia pidem­pään, kos­ka tun­nin jäl­keen kir­joit­ta­mi­nen muut­tuu tur­han­päi­väi­sek­si säh­läyk­sek­si. Kirjoitussessioita voi olla kor­kein­taan kak­si päi­väs­sä. Joskus mie­tin, miten sitä on ennen tuh­lan­nut aikaa aivan tyh­jän­päi­väi­seen. Tässä kii­rei­ses­sä ajas­sa kan­nat­taa muis­taa, että asioi­ta voi jät­tää hau­tu­maan tai teke­mät­tä.

Kuvia, joissa mikään ei liiku

Ihmisellä on mie­le­tön tai­pu­mus havai­ta yhteyk­siä asioi­den välil­lä, sel­lai­sia­kin, joi­ta ei ole. Kuulija muo­dos­taa ker­to­muk­sen vaja­vai­sis­ta sanois­ta. Esimerkiksi Nirvanan kap­pa­leis­sa ei ole oikein mitään jär­keä, mut­ta sil­ti kuu­li­ja luo sanois­ta nar­raa­tion. Kurt Cobain yrit­ti luul­ta­vas­ti luo­da tun­nel­ma­ku­via ja ilmais­ta itse­ään ekspres­sii­vi­ses­ti.

Suomalainen lau­lu on hyvin staat­tis­ta ver­rat­tu­na englan­nin­kie­li­seen. Asiat ker­ro­taan kuvi­na, jois­sa mikään ei lii­ku. Kuu pais­toi tai­vaal­la, mies istui pen­kil­lä. Suomi on subs­tan­tii­vi­pai­not­tei­nen kie­li. Tosin kale­va­lai­ses­sa lau­lus­sa, epii­kas­sa, on lii­ket­tä.

Hyvä lau­lun sanoi­tus pitää osa­ta erot­taa hyväs­tä runos­ta tai novel­lis­ta, kos­ka ne ovat eri for­maat­te­ja. Jos Suomen paras sävel­tä­jä sävel­tää Suomen par­haa­seen runoon, ei sii­tä syn­ny maan paras­ta lau­lua. Hyvässä lau­lus­sa musiik­ki ja teks­ti ovat viit­taus­suh­tees­sa alle­vii­vaa­mat­ta toi­si­aan. Ei hyvä las­ten­kir­ja­ku­vi­tus­kaan tois­ta tasan tark­kaan teks­tiä.

Välittäjä ja seinäkoriste

Esiintyminen on itsen­sä pal­jas­ta­mis­ta. Kokemus vai­kut­taa sii­hen, että esiin­ty­mi­nen voi olla myös itsen­sä pal­jas­ta­mis­ta hal­li­tus­ti. Parhaimmillani koen ole­va­ni välit­tä­jä, joka siir­tää trans­sen­den­tis­ta maa­il­mas­ta ener­gioi­ta ylei­söl­le sha­maa­nin lail­la. Joskus huo­maan ole­va­ni vain sei­nä­ko­ris­te, itsen­sä­pal­jas­ta­ja, joka yrit­tää epä­toi­voi­ses­ti kiin­nit­tää ylei­sön huo­mion.

Tyypillinen kysy­mys Tapio Rautavaaraa kuun­nel­les­sa on, että kuin­ka mon­ta nais­ta hänel­lä oikein on ollut. Hohto, tai­tei­li­jan mys­ti­fioin­ti, kuu­luu musii­kin kult­tuu­riin. Mystifiointi on eli­neh­to jul­ki­suu­del­le, levy­myyn­nil­le ja kei­koil­le.

Muutokset ovat kuoleman kuvia

Ylösnousemus-levyl­lä meto­di­na­ni oli esit­tää näke­miä­ni unia. Unien viit­taus­suh­teet tun­tui­vat välil­lä käsit­tä­mät­tö­mil­tä, naii­veil­ta tai type­ril­tä, mut­ta kir­joi­tin ne ylös sel­lai­si­na kuin ne näin. Sitten tein niis­tä lau­lun, ja yri­tin olla mah­dol­li­sim­man uskol­li­nen unien sym­bo­leil­le. Intuitiivisuus on kir­joit­taes­sa tär­ke­ää. Jossain vai­hees­sa lau­lu­ja hio­es­sa huo­maa, että on kadot­ta­nut alku­pe­räi­sen unen mer­ki­tyk­sen. Jos uni on saa­nut vie­rai­ta ele­ment­te­jä ja kadot­ta­nut jotain sym­bo­li­ra­ken­tees­taan, täy­tyy pala­ta alkuun.

Ah ja voi ja kau­his­tu perus­tuu aika­mat­kus­tusu­neen. Sen idea on, että maa­il­man­lop­pu on jo tul­lut ja ihmi­set ovat siir­ty­neet ajas­sa taak­se­päin aikaan ennen kai­ken peit­tä­vää tul­vaa. Ihmiskunta on kan­soit­ta­nut kaik­ki men­neet ajat teh­den niis­tä saman­lai­sia kuin nyky­het­kes­tä: kaik­kial­la on ABC-myy­mä­löi­tä ja Prismoja.

Seurauksena täs­tä kuo­le­man vält­tä­mi­ses­tä on, että ihmi­set alka­vat pelä­tä muu­tok­sia, kuten nukah­ta­mis­ta ja las­ten leik­ke­jä. Muutosta vas­tus­te­taan ja pelä­tään, kos­ka se on kuva kuo­le­mas­ta. Vanhoissa tuu­tu­lau­luis­sa kuo­le­maa ver­ra­taan uneen: uni on kuin pik­ku kuo­le­ma.

Unessani vii­mei­siin aikoi­hin mene­mi­nen on kiel­let­ty. Suuri tul­va alkaa Kanta-Hämeen Kuivajärveltä, jon­ne mat­kus­tan. Rannalla on lap­si. Ystäväni katoa­vat yksi­tel­len vie­rel­tä­ni, kos­ka tätä pidem­mäl­le he eivät uskal­la kävel­lä.

Minä menen vahin­gos­sa lii­an pit­käl­le, ja esi­tän lap­sel­le kysy­myk­siä. Miten lei­ki­tään pii­los­ta? Yritän kysyä sivu­reit­te­jä myö­ten sitä oike­aa. Lopulta tie­dus­te­len, mitä on kuo­le­ma. Siinä vai­hees­sa vesi on jo val­lan­nut kai­ken, eivät­kä jalat yllä poh­jaan.

Lapsi alkaa vas­ta­ta, mut­ta osa vas­tauk­ses­ta peit­tyy aal­to­jen kohi­naan. Lapsi puhuu: Kuolema on kär­si­väl­li­nen, kuo­le­ma on lem­peä. Raamatun teks­tis­sä rak­kaus on kaik­kea tuo­ta.

Lopulta vetäes­sä­ni vii­mei­siä hen­gen­ve­to­ja­ni ennen huk­ku­mis­ta kysyn lap­sel­ta, että nyt­kö me menem­me leik­ki­mään pii­los­ta. Lapsi nyök­kää: Nyt me menem­me, mut­ta vain het­kek­si.

---

Haastattelu on jul­kais­tu Särön nume­ros­sa Suomi-Utopia (nro 30). Osta nume­ro tääl­tä.