Mikä tekee kir­jas­ta klas­si­kon? Mitkä teok­set muo­dos­ta­vat Tšekin kult­tuu­rin kivi­ja­lan? Prahan Kaarlen yli­opis­ton etno­lo­gi ja folklo­ris­ti Petr Janečekin essee on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön nume­ros­sa Rakas Tšekki / Milé Česko (nro 35 – 36) osa­na euroop­pa­lais­ta klas­sik­ko­kir­jal­li­suut­ta käsit­te­le­vää essee­ko­ko­nai­suut­ta. Esseen on suo­men­ta­nut Elli Kulmala.

*

Klas­si­nen kir­jal­li­nen teos tar­koit­ti Euroopassa pit­kän aikaa antii­kin tai­tee­seen poh­jaa­vaa teos­ta. Eurooppalaiset, seis­ten kuin kää­piöt mui­nai­sen Kreikan ja Rooman jät­ti­läis­ten har­teil­la, saat­toi­vat ainoas­taan jäl­ji­tel­lä ennal­ta mää­rät­tyä kaa­vaa; mah­dol­li­ses­ti kehit­tää edel­leen, mut­ta eivät mis­sään nimes­sä ylit­tää.

Eräs ensim­mäi­sis­tä tuon rajoit­ta­van ”klas­si­suu­den” käsit­teen kysee­na­lais­ta­neis­ta kir­jai­li­jois­ta oli rans­ka­lai­nen Charles Perrault vuon­na 1697 jul­kais­tul­la teok­sel­laan Histoires ou Contes du Temps passé eli Les Contes de ma Mère l’Oye (suo­mek­si Hanhiemon satu­ja). Vierasmaalaisten (ja his­to­rial­lis­ten) muusao­len­to­jen sijaan hän alkoi tuo­da esiin tut­tu­ja (ja sen aikai­sia) rans­ka­lai­sia kei­ju­ja. Antiikin mal­lien jäy­kän kopioi­mi­sen sijaan hän haki ins­pi­raa­tion­sa oman aikan­sa kie­lel­li­sel­le ja kult­tuu­ri­sel­le ympä­ris­töl­le tyy­pil­li­sis­tä tee­mois­ta. Siten hän loi – nyky­päi­vä­nä jo klas­si­kok­si muo­dos­tu­neen – satu­kir­jal­li­suu­den tyy­li­la­jin.

Tämä herät­tää minus­sa folklo­ris­ti­na eli suul­li­sen perin­teen asian­tun­ti­ja­na mie­len­kiin­toi­sen kysy­myk­sen: miten tie­tyn kir­jal­li­sen teok­sen klas­si­suus on yhtey­des­sä kan­san­pe­rin­tee­seen ja kol­lek­tii­vi­seen suul­li­seen kult­tuu­riin? Onko nii­den välil­lä näh­tä­vis­sä jon­kin­lai­sia yhteyk­siä tai vähin­tään­kin paral­lee­le­ja?

Tällainen poh­din­ta ei ole nyky­päi­vä­nä kovin taval­lis­ta; vähin­tään­kin roman­tii­kan ajois­ta läh­tien on kir­jal­li­nen teos nimit­täin erot­ta­mat­to­mas­ti lii­tet­ty teki­jän­sä hen­ki­löön ja elä­mään. Koettakaamme kui­ten­kin het­kek­si unoh­taa nyky­ajan kir­jai­li­ja­kult­ti ja aja­tel­la tšek­ki­läi­sen 1800-luvun kir­jal­li­suu­den todel­lis­ta klas­sis­ta kol­mik­koa: Karel Jaromír Erbenin ja Božena Němcován satu­ja, Erbenin bal­la­di­ko­koel­maa Kytice z pověstí národních sekä Němcován rea­lis­tis­ta romaa­nia Isoäiti – kuvia maa­lai­se­lä­mäs­tä (Babička). Nämä teok­set – toi­sin kuin sadat aika­lai­sen­sa, joi­ta nyky­ään pide­tään van­hen­tu­nei­na, tyl­si­nä tai jopa mah­dot­to­mi­na lukea – ovat tšek­ki­läi­ses­sä kult­tuu­ris­sa yhä ajan­koh­tai­sia, viih­dyt­tä­viä ja luet­tu­ja. Syynä tähän on näh­däk­se­ni se, että kysei­set teok­set ovat kir­jal­li­sen eli­ni­kän­sä aika­na ylit­tä­neet teki­jän­sä niin, että ne kukin taval­laan oli­vat (tai ovat edel­leen) yhtey­des­sä tšek­ki­läi­sen kie­liym­pä­ris­tön kol­lek­tii­vi­seen suul­li­seen ja joka­päi­väi­seen kult­tuu­riin. Juuri täs­tä yhtey­des­tä joh­tuen teok­set eivät tähän­kään päi­vään men­nes­sä ole pai­nu­neet unoh­duk­siin, vaan säi­ly­neet luet­tui­na ja suo­sit­tui­na klas­si­koi­na.

Tšekin kirjallisuuden elävimmät klassikot

Karel Jaromír Erbenin ja Božena Němcován sadut jul­kais­tiin alun perin aika­kaus­leh­dis­sä ja vih­ko­muo­toi­si­na jat­ko­ker­to­muk­si­na 1800-luvun puo­li­vä­lis­sä. Erbenin ja Němcován, aivan kuten Charles Perraultin tai sak­sa­lais­ten Grimmin vel­jes­ten, työ poh­jau­tui hei­dän aikan­sa suul­li­sel­le kult­tuu­ril­le. Se on kui­ten­kin monin­ker­tai­ses­ti muu­ta kuin pelk­kä folklo­ris­ti­nen doku­ment­ti tai romant­tis-natio­na­lis­ti­nen todis­te kan­sal­li­sen kult­tuu­rin mah­ta­vuu­des­ta. Erben ja Němcová nimit­täin loi­vat koko­nai­sen itse­näi­sen tšek­ki­läi­sen sadun rea­lis­ti­sen tyy­lin ja poe­tii­kan. Kyseinen tyy­li ja poe­tiik­ka ovat yhä edel­leen erot­ta­ma­ton osa tšek­ki­läis­tä kult­tuu­ria ja löy­det­tä­vis­sä lähes­tul­koon jokai­ses­ta kir­jal­li­ses­ta ja ei-kir­jal­li­ses­ta tšek­ki­läis­ten satu­jen sovi­tuk­ses­ta – mukaan lukien uusim­mat tele­vi­sio­sar­jat ja elo­ku­vat, teat­te­ri­ver­sioin­nit tai satui­hin perus­tu­vat video­pe­lit. Kaiken lisäk­si monet tšek­ki­läi­set van­hem­mat luke­vat Erbenin ja Němcován alku­pe­räi­siä satu­ja edel­leen lap­sil­leen iltai­sin, mitä ase­maa kym­me­net hei­dän kir­jal­li­sen perin­teen­sä jat­ka­jat tai jäl­jit­te­li­jät eivät ole lähi­main­kaan saa­vut­ta­neet.

Karel Jaromír Erbenin tun­ne­tuin kir­ja Kytice z pověstí národních (”Kukkakimppu”, jos­ta suo­mek­si on kään­net­ty vain runo Paju) vuo­del­ta 1853 on kokoel­ma kan­san­ta­rui­hin perus­tu­via bal­la­de­ja. Suomalaisen Elias Lönnrotin Kalevalan tavoin kyse on sen ajan suul­li­sen kult­tuu­rin vah­vas­ti ins­pi­roi­mas­ta teks­tis­tä, joka on pysy­väs­ti pai­nu­nut kan­san kol­lek­tii­vi­seen tie­toi­suu­teen. Erbenin Kytice on siten säi­ly­nyt elä­vä­nä yhte­nä har­vois­ta 1800-luvun puo­li­vä­lin tšek­ki­läi­sis­tä runo­ko­koel­mis­ta. Siitä syys­tä nyky­ään­kin saat­taa spon­taa­nis­ti syn­tyä sen sar­ja­ku­va­so­vi­tuk­sia (2006; 2016) tai jopa kokoil­lan elo­ku­via, romant­ti­ses­ta eep­pi­ses­tä elo­ku­vas­ta (2000) nyky­ai­kai­seen psy­ko­lo­gi­seen kau­huun (2016). Kyticen säkeet ovat jopa niin hyvin tun­net­tu­ja, että niis­tä on teh­ty kym­me­niä paro­dioi­ta aina poliit­ti­ses­ta ja pai­kal­li­ses­ta satii­ris­ta por­no­gra­fi­aan. Parodioita on syn­ty­nyt tšek­ki­läi­ses­sä kult­tuu­ris­sa 1800-luvul­ta saak­ka niin pal­jon, että nii­den kehi­tyk­ses­tä on jopa hil­jat­tain laa­dit­tu tie­to­kir­ja nimel­tä Erben paro­dický (2011). Folkloristille kiin­nos­ta­vin­ta on, että Kytice elää vie­lä nyky­ään­kin tšek­ki­läi­ses­sä suul­li­ses­sa kult­tuu­ris­sa. Tšekkiläiset lap­set ker­toi­le­vat yhä kau­hu­jut­tu­ja vesi­hii­des­tä tai puo­len­päi­vän noi­das­ta iltai­sin kesä­lei­reil­lä tai lei­ri­kou­luis­sa. Kammottava ker­to­mus epä­kuol­lees­ta sul­ha­ses­ta, joka nousee hau­das­ta nou­ta­maan rakas­tet­tu­aan, toi­mii yhä joh­dan­to­na las­ten kum­mi­tus­leik­kei­hin. Erbenin Kytice on siten, hänen satu­jen­sa tavoin, tšek­ki­läi­sen kult­tuu­rin todel­li­nen elä­vä klas­sik­ko.

Tšekkiläisen nyky­proo­san perus­teok­se­na pidet­ty Božena Němcován rea­lis­ti­nen romaa­ni Isoäiti – kuvia maa­lai­se­lä­mäs­tä (Babička) vuo­del­ta 1855 on perin­tei­sen tšek­ki­läi­sen kylän vuo­den­kier­toa kuvaa­va teks­ti, joka on kes­tä­nyt aikaa näis­tä kol­mes­ta mai­ni­tus­ta teok­ses­ta sel­väs­ti hei­koim­min. Vaikka se on edel­leen­kin ylei­ses­ti tun­net­tu ja paro­dioi­tu­kin romaa­ni, pitä­vät monet sitä pikem­min­kin vain vähän luet­tu­na klas­sik­ko­na. Siitäkin huo­li­mat­ta sitä yhä lue­taan, ennen kaik­kea joh­tuen sen tii­viis­tä yhtey­des­tä kon­kreet­ti­seen elet­tyyn elä­mään. Lähes joka tše­kil­lä on ollut rakas iso­van­hem­pi, jon­ka luo­na maa­seu­dul­la on käy­ty lomien aika­na tai vie­tet­ty jou­lua ja pää­siäis­tä hyvin­kin Isoäidin kuvaa­mal­la taval­la. Vielä yli sadan vuo­den jäl­keen Božena Němcován Isoäiti edus­taa joka tše­kil­le oma­koh­tais­ta kir­jal­lis­ta paluu­ta idyl­li­seen lap­suu­den maa­il­maan; lap­suu­den, johon kuu­lu­vat rakas­ta­vat iso­van­hem­mat, mat­kus­ta­mi­nen pois kau­pun­gis­ta ja vuo­den­kier­toon liit­ty­vät per­he­juh­lat kan­san­ta­poi­neen.

Klassikko kurkottaa aikansa yli

Mainittu yhteys luki­joi­den hen­ki­lö­koh­tai­seen elä­mään, hei­dän omaan elet­tyyn koke­muk­seen­sa, toi­sin sanoen liit­ty­mi­nen johon­kin suu­rem­paan ja pysy­väm­pään kuin ”vain” kir­jai­li­jaan ja tämän elä­män­koh­ta­loon, on näke­myk­se­ni mukaan avai­na­se­mas­sa sii­nä, mik­si Erbenin ja Němcován teok­set ovat säi­ly­neet elä­vi­nä tšek­ki­läi­si­nä klas­si­koi­na. Näiden teos­ten klas­si­suus joh­tuu nii­den sau­mat­to­mas­ta yhtey­des­tä suul­li­seen kult­tuu­riin, puhu­tun kie­len maa­il­maan ja arki­siin joka­päi­väi­syyk­siin. Sekä tie­ten­kin sii­tä, että ihmi­set jou­tu­vat teos­ten kans­sa teke­mi­siin muu­ten­kin kuin nii­tä lukies­saan – ei ainoas­taan eri­lais­ten media­ver­sioin­tien, paro­dioi­den ja satii­rien kaut­ta, vaan ennen kaik­kea elet­ty­nä kult­tuu­ri­na ilta­sa­tu­jen, kum­mi­tus­jut­tu­jen ja leik­kien muo­dos­sa, mah­dol­li­ses­ti myös omis­sa muis­tois­sa lap­suu­den idyl­li­ses­tä maa­il­mas­ta.

Eikö jokai­sen klas­si­kok­si muo­dos­tu­van kir­jal­li­sen teok­sen menes­tyk­sen avain pii­le­kin lop­pu­jen lopuk­si sen kyvys­sä vii­ta­ta johon­kin kir­jai­li­jan itsen­sä ja hänen aikan­sa ylit­tä­vään tee­maan, sekä teok­sen liit­ty­mi­ses­sä johon­kin kol­lek­tii­vi­seen ilmi­öön? Olisikohan Jaroslav Hašekista ja hänen sota­mies Švejkistään muo­dos­tu­nut todel­lis­ta klas­sik­koa ilman ihmi­sen luon­tais­ta tar­vet­ta pilail­la älyt­tö­män byro­kra­tian ja höl­mön val­ta­ko­neis­ton kus­tan­nuk­sel­la? Eikö meis­tä jokai­nen tun­ne­kin sii­hen sil­loin täl­löin halua? Entä Franz Kafka ja hänen pas­sii­vi­set, koh­ta­lon mur­jo­mat san­ka­rin­sa, joi­hin tar­rau­dum­me sil­loin, kun olem­me epäin­hi­mil­li­sen byro­kra­tian ja tyran­ni­soi­van val­ta­ko­neis­ton edes­sä täy­sin voi­mat­to­mia?