Markku Into (1946 – 2018), runo­la­vo­jen tur­ku­lai­nen rock-mies, vas­ta­si Särön kysy­myk­siin runou­des­ta, kir­joit­ta­mi­ses­ta ja uras­taan.  Haastattelu jul­kais­tiin Särössä vuon­na 2013.

–

Esikoisrunokokoelmasi Tuonela Rock ilmes­tyi vuon­na 1971, ja nel­jäs­tois­ta kokoel­ma­si Blues One ilmes­tyi hel­mi­kuus­sa 2013. Reilussa 40 vuo­des­sa olet siis siir­ty­nyt roc­kis­ta blue­siin?

Blues tuli elä­mää­ni Beatlesien ja Dylanin ohes­sa, jos­tain, en muis­ta miten ja mis­tä sen löy­sin. Howlin Wolf, Muddy Waters, John Lee Hooker… Blues soi pääs­sä­ni aina eri taa­juuk­sin ja eri sanoin. Bluesin raa­kuus ja lem­peys, perus­ta­son viri­nä.

Kiivaat tyve­net-­ko­koel­ma­si van­him­mat runot ovat vuo­del­ta 1964, ja olit myös tur­ku­lai­sen 1960­-luvun underground­-liik­keen kes­kei­siä hah­mo­ja. Kuinka näet runou­den ase­man suo­ma­lai­ses­sa kir­jal­li­suu­des­sa tuon puo­len vuo­si­sa­dan aika­na muut­tu­neen: yhdyt­kö ylei­seen näke­myk­seen, että runous kir­jal­li­suu­den­la­ji­na on mar­gi­na­li­soi­tu­nut?

Runo on – käsit­tääk­se­ni – ollut mar­gi­naa­lis­sa jo luo­la­kau­den krii­pus­tus­ten ja nuo­tioi­den äärel­lä; Platon ehdot­ti luo­la­ver­tauk­sis­saan runoi­li­joi­den sul­ke­mis­ta yhtei­sön ulko­puo­lel­le. Runouden his­to­ria on vaih­tu­vien skan­daa­lien ja yri­tys­ten ja ereh­dys­ten pit­kä sar­ja. Marginalia ei ole negaa­tio, jos sen oikein ymmär­tää ja jak­saa siel­tä käsin toi­mia. Tosin ahdas­ta siel­lä vai­kut­taa ole­van: vaik­ka on kuu­lem­ma lama, niin runo­ja jul­kais­taan joka nur­kan taka­na. Entä mitä se tah­too sanoa? En seu­raa koko jut­tua aktii­vi­ses­ti. En ymmär­rä juh­lia itseä­ni. Tänään olen pet­ty­mys, huo­men­na kunk­ku.

Miten suh­tee­si runou­teen ja runo­jen kir­joit­ta­mi­seen on muut­tu­nut vuo­sien var­rel­la?

Luulen – vali­tet­ta­vas­ti – kir­joit­ta­va­ni samas­ta läh­tö­koh­das­ta kuin aikoi­naan lukion tun­nil­la johon­kin pape­riin. Se pape­ri on pyhä yhä. Olen kysy­nyt itsel­tä­ni vuo­sien var­rel­la, mik­si jul­kai­sen runo­ja, en sitä mik­si kir­joi­tan nii­tä. Runo on naii­vis­ti sanoen oleel­li­nen osa minua. En voi sil­le mitään. Olen asee­ton ja sil­ti nuo­let kim­poa­vat rin­nas­ta­ni.

Miten näet runoi­li­jan “oman äänen” ja toi­saal­ta roh­kei­den kokei­lu­jen ja uuden etsi­mi­sen väli­sen suh­teen? Kokeellisemmassa nyky­ru­nou­des­sa­han uutuusar­vo näyt­tää jos­kus muo­dos­tu­van arvok­si sinän­sä.

En usko, että pai­ne­tun sanan saral­la voi teh­dä sen kokeel­li­sem­paa kuin mitä typo­gra­fia ja käy­tet­ty mate­ri­aa­li sal­lii. Todella kokeel­li­nen runo on jos­sain eet­te­ris­sä, siis äänes­sä, ääni­ru­nou­des­sa, ihmi­sen ja koneen yhteen­liit­ty­mäs­sä, luu­li­sin. Mutta en tie­dä, miten kiin­nos­ta­vaa se oli­si. Olen perin­tei­nen hil­jai­sen het­ken haa­li­ja, runon luen kir­jas­ta ja voin elää mis­sä tahan­sa ja min­kä­lai­ses­sa maa­il­man­kaik­keu­des­sa tahan­sa, se on minus­sa. Tyhjäpäiset kokei­li­jat unoh­de­taan yleen­sä nopeas­ti, tosin joi­ta­kin poik­keuk­sia on.

Löydätkö nuo­rem­mis­ta runoi­li­ja­su­ku­pol­vis­ta hen­gen­hei­mo­lai­sia tai sel­lai­sia runoi­li­joi­ta, joi­den tuo­tan­nos­sa huo­maat omaa vai­ku­tus­ta­si? Entä ket­kä oli­vat uraa aloit­taes­sa­si omia vai­kut­ta­jia­si tai esi­ku­via­si?

Tämä on han­ka­la kysy­mys. Vastaan lyhyes­ti: en. Siis mitä en? En tie­dä nyky­ru­nou­des­ta niin pal­jon, että tie­täi­sin siel­lä mata­vis­ta vai­kut­teis­ta, omis­ta tai muis­ta. Olen aina luke­nut pal­jon, eten­kin runout­ta, joten vai­kut­tei­ta on var­maan tul­lut, mut­ta ne ovat olleet ylei­sik­si koke­mia­ni moder­nin ideoi­ta ja tulok­sia: rans­ka­lai­nen, sak­sa­lai­nen ja yhdys­val­ta­lai­nen nyky­ru­nous oli nuo­ruu­des­sa­ni kova sana. En sanoi­si yhtä­kään yksit­täis­tä runoi­li­jaa, jota oli­sin mat­ki­nut. Tai ehkä­pä Ginsberg, Apollinaire ja dadais­tit.

Sinut tun­ne­taan tai­ta­va­na lavae­siin­ty­jä­nä. Elääkö runous väke­vim­min kirjan sivuil­la vai laval­la? Onko esiin­ty­mi­nen jotain kir­joit­ta­mi­sen ulko­puo­lis­ta vai olen­nai­nen osa runoi­li­jan työ­tä?

Live ja hil­jai­nen luku­het­ki ovat luon­nol­li­ses­ti kak­si eri asi­aa, mut­ta ne eivät sul­je toi­si­aan pois. Paljosta voi antaa tai luo­pua tai loh­koa. Joskus elä­vä tilan­ne vaik­ka­pa innos­tu­nei­den muusik­ko­jen kans­sa voi saa­da jopa ajan ja het­ken muun­tu­maan aivan oudok­si ja uudek­si tapah­tu­mak­si. Nykyisin en enää esiin­ny bän­dien kans­sa, kos­ka sel­lai­sia ei ole ilmaan­tu­nut, pait­si toi­si­naan, esim. Kuhnafar-I:n uudel­la levyl­lä Dubland (Rockadillo Records) “toas­taan” kak­si runoa, siis luen reggae­poljentoon. Ihastuttava koke­mus, johon sain kut­sun sumus­ta, tun­te­mat­to­mal­ta ja nyt kave­ril­ta. Jännää, miten uusia jut­tu­ja voi tul­la sil­loin, kun luu­lee kai­ken jämäh­tä­neen. Esiintymiseen on eläy­dyt­tä­vä, muu­toin se on fals­kia. Ja esiin­ty­jiä on monen­lai­sia, hyviä ja huo­no­ja.

Millä tavoin suo­men­nos­työt ovat vai­kut­ta­neet omaan runou­tee­si? Olet suo­men­ta­nut mm. beat-­su­ku­pol­ven kir­jai­li­joi­ta, kuten Allen Ginsbergiä ja Gregory Corsoa, ja myös ruot­sa­lai­sen Bruno K. Öijerin runout­ta.

Suomentaminen on ollut minul­le suu­ri ilo ja kun­nia. Suomennan vain teks­te­jä, joi­ta itse arvos­tan, niin sano­tus­ti rahan takia en; olen hank­ki­nut elan­to­ni musiik­ki­kir­jas­ton­hoi­ta­ja­na. Juuri nyt olen Gertrude Steinin hil­lit­tö­män Tender Buttons ­-kirjan vii­me aukea­mal­la. J. K. Ihalaisen, runo­kä­si­työ­läi­sen, Palladium-kus­tan­ta­mo jul­kais­see kirjan. Steinin sano­taan yrit­tä­neen kir­joit­taa kuin kubis­ti­sen maa­la­rin. Hiio-­hoi.

Osaatko itse vas­ta­ta Potero­-kokoel­mas­sa­si esit­tä­mää­si kiin­nos­ta­vaan kysy­myk­seen: miten pal­jon tuh­laa­ja­poi­ka todel­la tuh­la­si?

En.

---

Haastattelu on jul­kais­tu Särön nume­ros­sa Runo- ja kuva­ka­len­te­ri (nro 22). Osta nume­ro tääl­tä.