Essee

Taiteilijan sairaus

Kirjailija, sana­tai­teen opet­ta­ja Risto Ahti kir­joit­taa Hulluuden ylis­tys -Särössä sii­tä, mikä erot­taa tai­tei­li­jan ihmi­ses­tä.

Luok­se­ni tule­vat ihmi­set väit­tä­vät ettei­vät kyke­ne ilmai­se­maan itse­ään, kos­ka ovat lii­an itse­kriit­ti­siä. He valeh­te­le­vat. Ihmiset eivät kyke­ne itse­ään ilmai­se­maan, kos­ka heil­tä puut­tuu laki ja jär­jes­tys. Koska he eivät suos­tu ole­maan itse ole­mas­sa, he eivät kyke­ne ilmai­se­maan itse­ään.

Mikä tahan­sa ole­mas­sao­le­va olen­to pys­tyy itseil­mai­suun – mikä tahan­sa ket­tu, jänis, leh­mä, lin­tu, kas­te­ma­to, mut­ta ei ihmi­nen. Ihmisellä on hyvä käy­tös, sii­nä kaik­ki. Ihminen jopa ilmai­see itsen­sä hyvin käyt­täy­tyen, sii­nä koko jut­tu.

Ongelma ei ole ilmai­su­ky­vyt­tö­myys vaan täy­del­li­nen anar­kia ja jat­ku­va lait­to­muu­den yllä­pi­tä­mi­nen. Ihminen ei ole ole­mas­sa, hyvä käy­tös on. Hyvää käy­tös­tä nou­dat­taen kuka tahan­sa on vain kuka­ta­han­sa, ali­tui­seen muut­tu­va, sata­kas­voi­nen näyt­te­li­jä, vail­la minuut­ta.

Hyväkäytöksinen ihmi­nen tap­paa vihol­li­sia sodas­sa, suu­te­lee rau­han mer­kik­si, imet­tää nyt, huo­men­na ei las­ta ime­tä, tupa­koi tänään, huo­men­na ei, tar­jo­aa nyt kon­ja­kin, huo­men­na ei, on tänään kom­mu­nis­ti, huo­men­na ei. Tänään kuu­luu kirk­koon, huo­men­na ei kuu­lu. Hyväkäytöksinen, mut­ta myös huo­nos­ti käyt­täy­ty­vä. Sillä huo­nos­ti käyt­täy­dy­tään yhtä tie­tä­mät­tö­mäs­ti, jat­ku­vas­ti vää­rin rea­goi­den. Väärin tai oikein – aina samas­tuen, samas­taen.

Ihmisellä ei ole mah­dol­li­suuk­sia, ei edes lupaa käyt­täy­tyä omaeh­toi­ses­ti tai itse­ään kun­nioit­taen. Ihmisellä ei ole oikeut­ta oma­la­ki­suu­teen. Välittömästi, heti, kun hänen oma­tun­ton­sa herää, hänel­le sano­taan: “Mikä, kuka luu­let ole­va­si?” “Älä nyt ota asioi­ta niin vaka­vas­ti!” “Herra juma­la, ota nyt muut­kin huo­mioon!” “Häpäiset sukusi.”

On samas­tut­ta­va, on samas­tet­ta­va. On elet­tä­vä ajas­sa, on elet­tä­vä tilan­teen vaa­ti­mal­la taval­la. On ymmär­ret­tä­vä asioi­den oikea suh­de. Kaikkihan tääl­lä teke­vät par­haan­sa! On muu­tut­ta­va joka het­ki, on unoh­det­ta­va! Itsestä on luo­vut­ta­va. Ihmisellä ei saa olla omia kas­vo­ja, ihmi­sel­lä täy­tyy olla naa­mio. Sitä var­ten val­tao­sa hänen lihak­sis­taan, tosin pie­nis­tä, sijait­see suu­pie­lis­sä ja sil­mien luo­na. Niillä voi tees­ken­nel­lä.

Taiteilija ei ole säröil­lä; tai­tei­li­ja, sel­lai­se­na kuin haluan hänet näh­dä, on vain häi­rit­se­vä teki­jä näy­tel­mäs­sä. Hän ereh­tyy kuun­te­le­maan itse­ään, unoh­taa roo­li­sa­nan­sa, puhuu omi­aan. Hänellä on oma laki. Taiteilija on ehjä. Sen sijaan ihmis­ten mas­san oikul­li­ses­sa käyt­täy­ty­mi­ses­sä tai­tei­li­jan oma­la­ki­suus ja pysy­vyys on särö.

Taiteilija on jat­ku­vas­ti luo­va, kos­ka hän nou­dat­taa omaa laki­aan. Ihmisten juma­la on hei­dän ulko­puo­lel­laan. Taiteilijan juma­la on hänen sisäl­lään.

Taiteilijoiden jou­kos­sa on temp­pu­jen teki­jöi­tä. Kutsun temp­pu­jen­te­ki­jöik­si ihmi­siä, jot­ka usko­vat, että kaik­ki ihmi­set ovat saman­lai­sia. He teke­vät temp­pu­jaan erot­tuak­seen jou­kos­ta. Tässä dile­tant­tiu­des­sa ei ole sinäl­lään mitään pahaa. Ja voi olla, että jokin temp­pu pal­jas­taa­kin heil­le hei­dän ainut­laa­tui­set lah­jan­sa, oma­la­ki­suu­den.

Mutta eri­lai­suus on luon­nol­lis­ta, ihmi­nen on luon­nos­taan ainut­laa­tui­nen. Siksi tai­tei­li­ja pyr­kii kie­len, kuvien ja musii­kin avul­la yhtey­teen mui­den ihmis­ten kans­sa. Ihmiset pyr­ki­vät sisäis­tä­mään ylei­sen lain, joka kai­ken aikaa muut­tuu. Taiteilija, Kantin, Platonin ja Jeesuksen ope­tus­ten kal­tai­ses­ti pyr­kii ulkois­ta­maan sisäi­sen lain. “Mitä toi­vot­te itsel­len­ne teh­tä­vän… ”

Kategorinen impe­ra­tii­vi. Taiteilija pyr­kii ylei­seen ja yhtei­seen kes­tä­vään ihmis­ku­vaan.

Päinvastoin kuin temp­pu­jen teki­jät, tai­tei­li­ja pyr­kii etsi­mään nii­tä sano­ja, musiik­kia, joka on kai­kil­le ihmi­sil­le yhteis­tä, aitoa inhi­mil­lis­tä vies­tiä. Se, että hän ei voi mis­sään tilan­tees­sa luo­pua oma­la­ki­suu­des­taan, tekee täs­tä pon­nis­te­lus­ta anka­ran. Taiteilijan on koko ajan luo­ta­va ihmis­ku­vaa, yhä laa­jem­paa, yhä todel­li­sem­paa.

Taiteilija etsii kai­ken aikaa kei­no­ja puhua, maa­la­ta, sävel­tää niin, että ihmi­nen, sen sijaan, että näyt­te­lee ja valeh­te­lee, voi­si vas­taa­not­taa toi­sen ihmi­sen suo­ran kat­seen ja täy­den äänen.

Suosittelen tätä.

Ihminen ei tar­vit­se kovin pal­jon ruo­kaa, jos hänen ei tar­vit­se valeh­del­la ja käyt­tää kai­ken aikaa uusia ja uusia naa­mioi­ta. Sosiaalinen samas­tu­mi­nen het­kes­tä toi­seen, jat­ku­va huo­mioon otta­mi­nen ja huo­leh­ti­mi­nen, vie kai­ken ener­gian.

Taiteilija lopet­taa nämä. Toivoakseni hän sil­ti käyt­täy­tyy hyvin. Vakuutan teil­le, että valeh­te­lun ja huo­leh­ti­mi­sen lopet­ta­mi­nen antaa ihmi­sel­le niin pal­jon ener­gi­aa, että hän kyke­nee luo­vaan työ­hön vaik­ka hänel­lä oli­si vii­si vir­kaa ja kuusi näl­kää.

Kannattaa käyt­täy­tyä niin hyvin, että pitää ihmi­siä arvos­sa. Silloin ei tar­vit­se lain­kaan käyt­täy­tyä. Jos kat­soo ihmi­siä suo­raan sil­miin, ei tar­vit­se jän­nit­tää sil­mä­kul­mien ja suu­piel­ten lihak­sia.

Tämä sääs­tää vähin­tään­kin lou­naan syö­mi­sen.

Taiteilijuuden säröä koe­te­taan tie­ten­kin pai­ka­ta. Kirkko ei sie­dä nii­tä, jot­ka usko­vat juma­laan. Poliittinen puo­lue ei sie­dä sitä, joka pitää kiin­ni aat­teis­ta. Mutta ihmi­sen ei tar­vit­se nou­dat­taa omaa laki­aan kuin muu­ta­man vuo­den ajan. Hyvinkäyttäytyvät ihmi­set kyl­lä ymmär­tä­vät sii­nä ajas­sa yri­tys­ten­sä hyö­dyt­tö­myy­den. Sinusta kyl­lä luo­vu­taan, ja sinun anne­taan olla rau­has­sa. Sinua, ter­vet­tä ihmis­tä, ale­taan pitää ensin kylä­hul­lu­na ja kym­me­nen vuo­den kulut­tua ihmi­set jo sano­vat: “Niin, minä kyl­lä jo heti näin, että hän on poik­keuk­sel­li­sen lah­ja­kas. Minä olin var­maan ensim­mäi­siä nii­den jou­kos­sa, jot­ka erot­ti­vat hänen nerou­ten­sa.”

Ihmisillä on tapa­na sanoa, että tai­tei­li­joi­den psyy­ke on jol­la­kin tavoin säröil­lä, lap­suu­des­sa haa­voi­tet­tu. Olen ken­ties samaa miel­tä. Minua on ken­ties lap­se­na joku rakas­ta­nut lii­kaa. Taiteilijassa ken­ties on paran­tu­ma­ton haa­va. Aukko, jos­ta tul­vii sisäis­tä valoa. Sielun haa­va, jota ei saa valeh­te­le­mal­la pai­kat­tua.

On outoa, että ihmi­syh­tei­söt, joi­den käsi­tys totuu­des­ta, kau­neu­des­ta ja jopa oikeu­des­ta vaih­tu­vat kuin vuo­de­na­jat, pitä­vät tai­tei­li­jaa jon­kin­lai­se­na vir­he­tuot­tee­na. Onko ihmi­nen kat­sot­ta­va sai­raak­si, jos hän pitää omia ais­te­jaan ja omaa sisäis­tä näke­mys­tään yllä sil­loin­kin, kun Hamelnin pil­li­pii­pa­ri nos­taa hui­lun huu­lil­leen.

Näyttää sil­tä että moder­ni län­si­mai­nen ihmi­nen pitää tai­ta­vaa näyt­te­li­jää lah­jak­kuu­den huip­pu­na ja kai­kel­le nau­ra­vaa klov­nia totuu­den julis­ta­ja­na. Valitettavasti itse käsi­tän sisäi­sen näke­myk­sen ainut­laa­tui­suu­den ihmi­sen oman arvon ja kun­nian mit­ta­na.

Olen kui­ten­kin aina pitä­nyt itseä­ni ter­vee­nä, jos­kin met­sä­läi­se­nä ja ket­tu­na, lap­sen kal­tai­se­na pölk­ky­pää­nä. Nuoruudessani kyl­lä, sen hyvin muis­tan, sain tai­teis­ta lihaa­ni paran­tu­mat­to­man haa­van.

Ihmiset kul­ke­vat oudon seu­lan läpi. Erilaisia sisäi­sen tun­non auk­ko­ja on tuhan­sia – ne, jot­ka tun­nis­ta­vat ainut­laa­tui­suu­ten­sa, koh­taa­vat seu­lan toi­sel­la puo­lel­la, saman työn teh­nei­nä, saman­lai­si­na.

Essee on jul­kais­tu Särön ensim­mäi­ses­sä nume­ros­sa Hulluuden ylis­tys (nro 1/2006).