”Vaikka isä näyt­tää kutis­tu­neen ja van­hem­mal­ta, minus­ta tun­tuu toi­sin päin että itse olen van­hen­tu­nut ja men­nyt nii­den ohi. Niin on ennen­kin tun­tu­nut, vaik­ka ei kai se muu­ta ole kuin että oma aika kuluu alta pois ja sel­lai­nen tekee sisäl­tä kipe­ää”, poh­dis­ke­lee 17-vuo­tias nuo­ru­kai­nen Olli Jalosen vuon­na 2014 ilmes­ty­nees­sä romaa­nis­sa Miehiä ja ihmi­siä. Ajan kulu­mi­sen ja kai­puun tee­mat tuo­vat Jalosen tuo­tan­toon melan­ko­li­sen tun­nel­man. Kirjailija ker­too Särön haas­tat­te­lus­sa teok­ses­taan, työn hie­nois­ta het­kis­tä, romaa­nien­sa hai­keas­ta sävys­tä – ja omas­ta koti-ikä­väs­tään.

-

Olli Jalosen romaa­ni Miehiä ja ihmi­siä sijoit­tuu kesään 1972: tele­vi­sios­sa on kak­si kana­vaa, aikui­set puhu­vat Kekkosesta ja Vennamosta, sure­vat Olavi Virran kuo­le­maa, ja sota on vie­lä­kin monil­la mie­les­sä. Jos oli­si elä­nyt 1970-luvul­la, tun­tui­si teos nos­tal­gi­sel­ta.

Nimettömäksi jää­vän pää­hen­ki­lön mie­len täyt­tä­vät kui­ten­kin uudet asiat: 17-vuo­tias nuo­ru­kai­nen menee ensim­mäi­siin kesä­töi­hin­sä, alkaa päät­tää omis­ta kotiin­tu­loa­jois­taan, ajaa autoa ilman kort­tia, on nai­sen kans­sa ja rakas­tuu ensim­mäi­sen ker­ran.

Miehiä ja ihmi­siä on humo­ris­ti­sem­pi kuin Jalosen romaa­nit yleen­sä. Nuori mies seu­raa työ­mies­ten kohel­lus­ta ja juo­pot­te­lua, juhan­nusyön absur­de­ja koh­tauk­sia, keit­tää rapar­pe­ris­ta koti­vii­niä salaa, kokee kiusal­li­sia het­kiä tuli­kuu­mas­sa seka­sau­nas­sa ja tekee ystä­vän­sä kans­sa lait­to­mia radio­lä­he­tyk­siä Radio Saatana -nimi­sel­lä kana­val­la.

Jalonen ker­too, että teok­sen huu­mo­ri poh­jau­tuu oman elä­män noloi­hin kom­mel­luk­siin. Esimerkiksi romaa­nin alku­puo­lel­la ole­va absur­de­ja vas­toin­käy­mi­siä täyn­nä ole­va kat­to­rän­nin asen­nus on tuo­re tapah­tu­ma. Se oli Jalosen mukaan rie­mas­tut­ta­va koke­mus. Episodi on myös yksi niis­tä mie­leen tul­leis­ta kol­mes­ta – nel­jäs­tä koh­tauk­ses­ta, jot­ka alkoi­vat yhtyä toi­siin­sa niin voi­mak­kaas­ti, että niis­tä alkoi muo­dos­tua romaa­ni.

Miehissä ja ihmi­sis­sä yhdis­ty­vät Jalosen omat muis­tot ja 40 vuo­den takai­sen ajan yksi­tyis­koh­dat. ”Romaania oli ilo teh­dä. Kirjoittamisen aika­na auke­ni omia muis­ti­ku­via ja aika­kau­des­ta sel­lai­sia asioi­ta, joi­ta ei sil­loin pys­ty­nyt ymmär­tä­mään”, Jalonen ker­too.

Hauskuudesta huo­li­mat­ta teok­ses­ta välit­tyy Jalosen romaa­neil­le tyy­pil­li­siä kai­hon sävy­jä. Vaikka kai­kes­sa on pää­hen­ki­löl­le uuden koke­mus, ei uusi vält­tä­mät­tä tun­nu hyväl­tä ja oikeal­ta. Toilailujen ohel­la on otet­ta­va vas­tuu­ta: alet­ta­va huo­leh­tia omis­ta van­hem­mis­ta, vam­mai­ses­ta työ­ka­ve­ris­ta, omas­ta tule­vai­suu­des­ta. Aikuistumiseen liit­ty­vät oival­luk­set voi­vat olla pelot­ta­via, sil­lä yhdes­tä pää­tök­ses­tä ”voi rat­ke­ta mon­ta vuot­ta eteen­päin”, eivät­kä romaa­nin aikui­set aina osaa toi­mia pää­hen­ki­löä vii­saam­min.

Kypsymisen myö­tä nuo­ri mies alkaa kiin­nit­tää huo­mio­ta ajan kulu­mi­seen ja tun­tuun. 17-vuo­ti­aan elo voi olla pakah­dut­ta­vaa, ja jos­kus tun­tuu sel­lai­sel­ta, ”että kuin­ka lyhyt aika, vaik­ka yksi ainoa päi­vä voi olla pakat­tu niin täy­teen että on enem­män kuin yksi­kään edel­li­sis­tä”.

Joskus taas vuo­det kulu­vat het­kes­sä. Isoäidin luo­na kyläs­sä huo­maa, miten aika on huven­nut – jää­kar­hu­kark­ki mais­tuu lii­an makeal­ta, ja mum­mu näyt­tää pal­jon van­hem­mal­ta. Kaikki on niin kuin ennen, mut­ta ei ole. Myös omien van­hem­pien ikään­ty­mi­nen kou­rai­see: ”Kun tie­tää sel­lai­sen asian että koh­ta ne kuo­le­vat, sat­tuu sisään mut­ta kui­ten­kin tun­tuu ulko­puo­li­sel­ta kuin välis­sä oli­si ikku­na­la­si.”

Miehissä ja ihmi­sis­sä on pal­jon samaa kuin vuon­na 2010 ilmes­ty­nees­sä Poikakirjassa, jos­sa kym­men­vuo­tias  Olli ele­lee 1960-luvun arki­ses­sa Suomessa. Ollin päi­vät kulu­vat per­heen kans­sa, kuun­nel­les­sa iso­sis­ko­jen jut­tu­ja puru­vin­til­tä, kou­lus­sa ja uut­ta ope­tel­les­sa, itse teh­ty­jä pom­me­ja räjäy­tel­les­sä ja vuo­de­nai­ko­ja tark­kail­les­sa. Pienen pojan näkö­kul­mas­ta taval­li­set asiat tun­tu­vat kaik­keu­del­ta.

Myös Olli pyr­kii sanal­lis­ta­maan sen, mil­tä ajan kulu­mi­nen tun­tuu. Siitä puhu­mi­nen on kui­ten­kin  vai­ke­aa. Kun Olli muis­te­lee vii­me vuo­den kesä­lo­ma­reis­sua, tun­tuu oudol­ta: ”Niin kuin sii­tä oli­si yhtä aikaa hir­veän kau­an ja ei yhtään mitään. Samalla taval­la on alka­nut tun­tua yhä useam­min enkä pys­ty tie­tä­mään mitä se on. Sellaisista asiois­ta ei voi puhua kenen­kään kans­sa.”

Ollilla on myös oma tapan­sa hah­mot­taa aika jak­soi­hin: kesän ja kou­lun, elo­kuun ja syys­kuun välis­sä on ”kat­ki­vii­va”, jota koh­ti men­nes­sä tun­tuu kuin ”putoai­si johon­kin pois”. Ajatus kat­ki­vii­vas­ta tulee Jalosen lap­suu­des­ta. Se liit­tyy luon­non kier­toon ja kou­lun alka­mi­seen. ”Ne muu­ta­mat päi­vät, kun valo vähe­nee voi­mak­kaas­ti, tun­tui­vat sil­tä kuin maa­pal­lo radal­laan kie­räh­täi­si pimeäl­le puo­lel­le, tai toi­sel­le puo­lel­le”, Jalonen kuvai­lee.

Jalosen romaa­nien hen­ki­lö­hah­mo­jen tapa havain­noi­da aikaa juon­tuu kir­jai­li­jan omas­ta ajat­te­lu­ta­vas­ta. Siihen liit­tyy kai­paus tai nos­tal­gia, ohi­me­ne­mi­sen koke­mus. Jalonen sanoo koke­neen­sa jo lap­se­na, että elä­mäs­tä on men­nyt pal­jon ohi. Tämä tun­ne seu­ra­si hän­tä usei­ta vuo­sia. ”Se tulee vie­lä­kin teks­tei­hin mel­kein huo­maa­mat­ta.”

Kirjoittaminen on matka

Poikakirja on ollut Jalosen teok­sis­ta hel­poin kir­joit­taa. Se syn­tyi nopeas­ti ja kevyes­ti, muun kir­joit­ta­mi­sen sekaan. Myös Miehiä ja ihmi­siä syn­tyi täl­lä tavoin. Sen sijaan esi­mer­kik­si idea 14 sol­mua Greenwichiin -romaa­niin tuli mat­kal­la Saint Helenan saa­rel­le, tyh­jäl­le merel­le kat­sel­les­sa, syk­syl­lä 1989. Lopullisen muo­ton­sa teos sai vas­ta 19 vuot­ta myö­hem­min, vuon­na 2008.

Romaani ker­too neli­hen­ki­ses­tä ret­ki­kun­nas­ta, joka osal­lis­tuu Edmond Halleyn kun­niak­si jär­jes­tet­tä­vään muis­to­kil­pai­luun. Kilpailussa mat­ka­taan maa­il­man ympä­ri poh­jois – ete­lä­suun­nas­sa, tar­kas­ti pit­kin Greenwichin pituus­pii­riä.

Myös täs­sä teok­ses­sa poh­di­taan aikaa: ilman kon­tak­tia muu­hun maa­il­maan, var­sin­kin viik­ko­kausia kes­tä­vil­lä autioil­la merio­suuk­sil­la, ajan kul­ku hämär­tyy. Päähenkilö Kari alkaa­kin hah­mot­taa aikaa suh­tees­sa toi­siin ihmi­siin, suh­tees­sa ihmis­suh­tei­den kes­toon. Siihen miten ne ”hii­pu­vat ja lop­pu­vat kat­ki” ja miten mer­ki­tyk­sel­li­sik­si muo­dos­tu­vat täy­teen paka­tut het­ket rakas­ta­man­sa ihmi­sen kans­sa – vaik­ka­kin kuin­ka lyhyet.

Romaanissa aika kuluu mat­ka­ten, ja Jalonen kut­suu myös kir­jal­li­sen työn teke­mis­tä mat­kak­si. Tuo mat­ka on ”tar­peek­si pit­kä ja nau­tit­ta­va” ja sik­si hänen luon­teel­leen sopi­va. Jalonen kuvai­lee: ”Sitten se on vie­lä sel­lai­nen, että ennen kuin läh­tee, on jo pal­jon. Se on hie­noa aikaa, kun kaik­ki on vapaa­ta.” Vuosia, jopa vuo­si­kym­me­niä kir­jai­li­jal­la on mie­les­sä eri­lai­sia aja­tuk­sia, jois­ta hän suun­nit­te­lee teke­vän­sä ehkä jos­kus koko­nai­suu­den. ”Ne kehit­ty­vät siel­lä pik­ku hil­jaa omis­sa loke­rois­saan. Siitä nau­tin pal­jon. Juuri sii­tä hitaas­ta kehit­te­lys­tä.”

Kirjoittaminen itses­sään voi olla jos­kus tus­kas­tut­ta­vaa­kin. Siinä voi olla päi­vä­kausien tai viik­ko­kausien tyh­jä­käyn­nin tun­net­ta. Silti se on pro­ses­si, jon­ka Jalonen käyn­nis­tää mie­lel­lään joka päi­vä. ”On hie­noa, kun asia, joka voi olla aika muo­do­ton, vaik­ka sii­tä oli­si mie­les­sä osia ja har­so­ja, sit­ten sanal­lis­tuu ja tii­vis­tyy pape­ril­le”, hän ker­too.

Juuri tähän muo­don anta­mi­seen tii­vis­tyy Jaloselle kir­jai­li­jan työn mie­lek­kyys: ”Mulle on hir­veän tär­ke­ää muo­don anto. Muodottomasta syn­nyt­tä­mi­nen. Että ele­tys­tä ja koe­tus­ta ja sii­tä muus­ta pal­jos­ta mikä kir­joit­ta­mi­seen tulee, jos sen pys­tyy saa­maan sanoi­na tii­viim­pään muo­toon joka vie­lä välit­tyy. Se tun­tuu tär­keäl­tä.”

Voisi kuvi­tel­la, että Jalosen romaa­nien yksi­tyis­koh­tai­sen maa­il­man ja tun­ne­mai­se­man kuvaa­mi­nen vaa­ti­si tark­kaa muis­tia. Kirjailija kui­ten­kin sanoo, ettei hänen muis­tin­sa ole miten­kään eri­tyi­sen hyvä. Ennemminkin tai­taa olla niin, että kir­joit­ta­mi­nen hel­pot­taa muis­ta­mis­ta. Kirjoittaessa voi nimit­täin aue­ta sel­lais­ta­kin mie­leen varas­toi­tu­nut­ta, mikä ei heti tule mie­leen. Eikä muis­tin tar­vit­se­kaan tavoit­taa kaik­kea: Jalosen mukaan kir­joi­tus­pro­ses­si on niin yhdis­tä­vä, ettei se vaa­di johon­kin toteen pää­se­mis­tä. ”Jos muis­taa rip­pei­tä, usein sii­tä voi tul­la parem­pi­kin tai todem­man tun­tui­nen, jos sii­hen rip­peit­ten väliin muu­al­ta yhdis­tyy muu­ta.”

Kyse ei edes ole sii­tä, että kir­joit­tai­si täs­mäl­leen muis­tin mukai­ses­ti, päin vas­toin. ”En haluai­si tois­taa tot­ta, tai edes yrit­tää, kos­ka se meni­si kui­ten­kin valeh­te­lun puo­lel­le”, Jalonen tote­aa. Siksi hän ei sanoi­si Poikakirjaa tai Miehiä ja ihmi­siä omae­lä­mä­ker­ral­li­sik­si: ”Ei ollut min­kään­lais­ta pak­koa pysyä mis­sään totuu­des­sa. Yhdisteleminen oli par­haim­mil­laan sitä, mitä kir­joit­ta­mi­nen on – ei yhdes­sä­kään koh­das­sa mie­ti, että eihän se näin ollut. Niin hel­pos­ti yhdis­tyi oma elet­ty, koet­tu, luet­tu, ja sit­ten se outo mikä kir­joit­taes­sa syn­tyy.”

On teok­sis­sa tie­tys­ti kir­jai­li­jan koke­maa, koh­tauk­sia ja tun­tei­ta omas­ta elä­mäs­tä: ”Tunteita on vai­kea valeh­del­la ja vetää muu­al­ta. Mutta ne ovat voi­neet siir­tyä eri ajois­ta, eri asiois­ta ja yhteyk­sis­tä.”

Joskus teks­tiin tulee Jalosen mukaan myös kir­jo­jen kaut­ta koet­tua: ”Luetusta kir­jas­ta muo­dos­tuu pää­hän omia kuvia, jot­ka jää­vät sin­ne. Sillä taval­la kir­ja muut­tuu oman ele­tyn elä­män osak­si. Sen huo­maa kir­joit­taes­sa.” Tällainen kir­ja on esi­mer­kik­si Jalosen 15-vuo­ti­aa­na luke­ma James Joycen Dublinilaisia, joka tart­tui kir­jas­tos­ta mukaan vahin­gos­sa. ”Lukuvaiheessa tun­tui, että tämä on eri­lai­nen, vähän outo. Myöhemmin huo­ma­si, että siel­tä tuli muis­tu­ma­ku­via mie­leen. Se jäi syvem­mäl­le kuin Mauri Sariolan dek­ka­rit kon­sa­naan.”

Kirjallisuus ja kuvataide kohtaavat

Vuonna 2000 jul­kais­tu Yhdeksän pyra­mi­dia ker­too halus­ta jät­tää merk­kin­sä his­to­ri­aan, luo­da jotain, mikä muis­tet­tai­siin vie­lä vuo­sien pääs­tä. Romaanin pää­hen­ki­lö raken­taa työ­ryh­män­sä kans­sa pyra­mi­din muo­toi­sia ympä­ris­tö­tai­de­teok­sia Euroopan vuo­den 2000 kult­tuu­ri­pää­kau­pun­kei­hin. Pyramidit muo­dos­tu­vat kukin yhdes­tä, kuhun­kin kau­pun­kiin liit­ty­väs­tä ele­men­tis­tä: Prahan pyra­mi­di on teh­ty tules­ta, Brysselin savus­ta, Krakovan maas­ta, Avignonin ilmas­ta, Reykjavikin vedes­tä, ja niin edel­leen.

Päähenkilön työs­ken­te­ly on kun­nian­hi­mois­ta ja pak­ko­miel­teis­tä. ”Sitten vas­ta voi­si levä­tä kun oli­si näyt­tä­nyt kai­kil­le, että pys­tyy teke­mään jota­kin joka on pysy­vää, ja sen itse­kin näki­si”, hän ajat­te­lee. Pakkomielteisyys välit­tyy myös halus­ta kier­tää kaik­kien pyra­mi­dien ava­jai­sis­sa, yhdek­säs­sä kau­pun­gis­sa, yhden vuo­ro­kau­den aika­na.

Jalonen on itse­kin ollut muka­na teke­mäs­sä paik­ka­si­don­nais­ta tai­det­ta. Esimerkiksi Hämeenlinnan Verkatehtaalle hän teki vuon­na 2007 Musta aurin­ko -nimi­sen teok­sen kah­den kuvan­veis­tä­jän, Olli Larjon ja Anssi Taulun kans­sa. Myös tuon työn tee­ma­na on aika, aiko­jen pääl­lek­käi­syys: osa teok­ses­ta on teh­ty van­hois­ta, Poltinahon raken­nus­työ­mail­ta peräi­sin ole­vis­ta metal­lie­si­neis­tä.

Yhdeksän pyra­mi­dia -romaa­nin teok­set­kin Jalonen on suun­ni­tel­lut – Helsingin jää­py­ra­mi­dia tek­ni­ses­ti mel­ko pit­käl­le. Taloudellisesti ja eko­lo­gi­ses­ti pyra­mi­din toteut­ta­mi­nen osoit­tau­tui kui­ten­kin niin mah­dot­to­mak­si, ettei ide­aa voi­nut vie­dä eteen­päin muu­ten kuin romaa­nin maa­il­mas­sa.

Jalonen sanoo, ettei hänel­lä ole tai­tei­li­ja­na tai kir­jai­li­ja­na saman­lais­ta kun­nian­hi­moa kuin Yhdeksän pyra­mi­din pää­hen­ki­löl­lä: ”En näe sitä kun­nian­hi­mo­na. Mutta sem­moi­nen aja­tus minul­la on, että jos jota­kin teen, niin yri­tän teh­dä sen hir­veän hyvin.” Työskentelyn omaeh­toi­suus on myös kaik­ki kai­kes­sa: ”En haluai­si teh­dä vain jon­kin vuok­si, en pys­tyi­si esi­mer­kik­si kir­joit­ta­maan novel­lia sopi­maan johon­kin tiet­tyyn tar­koi­tuk­seen. Jos sii­nä ei ole jotain itsel­le tär­ke­ää, sisäl­tä tule­vaa, en halua sitä teh­dä.”

Joskus ideat voi­vat saa­da tie­dos­ta­mat­ta sekä kir­jal­li­sen että visu­aa­li­sen toteu­tuk­sen­sa. Vuonna 2001 Jalonen teki suu­ren, 7,2 x 4,2 met­rin kokoi­sen kan­kaan, jos­sa luki pel­käs­tään lause ”EN”. Teos ripus­tet­tiin Hämeenlinnan kir­kon sei­nään. Jalonen sanoi tajun­neen­sa vas­ta myö­hem­min, että idea tuli hänen romaa­nis­taan Johan ja Johan (1989): ”Se tuli suo­raan koh­tauk­ses­ta, jos­sa pie­ni poi­ka käve­lee torin poik­ki ja huu­taa torin yli sin­ne kir­kon suun­taan, että en ole muka­na tai en suos­tu. Näin samat tee­mat voi­vat toteu­tua eri muo­dois­sa.”

Muistaminen ja melankolia

Myös muis­ti ja muis­ta­mi­nen ovat Jalosen romaa­nien kes­kei­siä tee­mo­ja. Miehiä ja ihmi­siä -romaa­nin nuo­ri­mies tote­aa: ”Sellainen että ei muis­ta ei tun­nu hyväl­tä, ei min­kään unoh­ta­mi­nen tun­nu, kos­ka kaik­ki on hyvä tie­tää ja hel­pot­taa elä­mis­tä.” Hän jopa poh­tii: ”Jos lukios­sa sai­si lukea muis­ta­mi­ses­ta, niin luki­sin.”

Muisti ei kui­ten­kaan aina toi­mi kuten halu­taan, eikä itsel­le tär­keä aina tal­len­nu. Yhdeksän pyra­mi­din pää­hen­ki­lö tie­tää, että mikään ei ole pysy­vää: pyra­mi­dit pure­taan, eikä jäl­jel­le jää kuin ”valo­ku­via ja muu­ta­ma videon­pät­kä”. Toisinaan muis­tois­ta taas ei pää­se eroon: kun Poikakirjan Olli saa kuul­la pik­kusi­sar­ta odot­ta­vas­ta surul­li­ses­ta koh­ta­los­ta, tie­to muut­tuu jo ker­to­mi­sen het­kel­lä ahdis­ta­vak­si muis­tok­si. ”Näin minä opin muis­ta­mi­ses­ta sen ettei halua muis­taa”, Olli tote­aa, mut­ta tie­tää ras­kain sydä­min, että ”kaik­ki sel­lai­set­kin muis­taa, ne vas­ta muis­taa­kin”.

Melankolia ja suru­mie­li­syys läpäi­se­vät nekin Jalosen romaa­nien koh­tauk­set, jois­sa muis­tel­laan hyviä het­kiä. Olli kiteyt­tää: ”Kun jotain on ohi, niin se on ohi ja sel­lai­ses­ta ohi­me­ne­mi­ses­tä jää sisäl­le tyh­jä kolo.”

Tällaisesta ohi­me­ne­mi­sen tun­tees­ta ker­too vuon­na 2012 jul­kais­tu Karatolla. Romaanin tapah­tu­mat alka­vat sii­tä illas­ta, mihin Yhdeksän pyra­mi­dia päät­tyy. Työryhmän jäsen, Silla, huo­maa jo sil­loin, että ”niin nopeas­ti koko pyra­mi­dien aika rupe­si ole­maan ohit­se”. Romaanissa Silla poh­tii suh­det­taan pyra­mi­di­pro­jek­tin joh­ta­jaan. Vasta nyt luki­jal­le sel­vi­ää hänen nimen­sä: Valo. Valon sai­ras­tut­tua vaka­vas­ti Sillalle alkaa pal­jas­tua asioi­ta, joi­den kaut­ta hänen on mää­ri­tel­tä­vä hei­dän suh­teen­sa, yhteis­työn­sä ja yhtei­set koke­muk­sen­sa uudel­leen.

Kun Valo kuo­lee, alkaa Silla poh­tia, onko muis­tois­sa enem­män mus­taa vai valoa. ”Kun sano­taan että en vaih­tai­si päi­vää­kään pois, niin valet­ta­han se on, oman osan­sa ja onnen­sa ja hie­non kär­si­väl­li­sen luon­teen­sa teko­py­hää esil­le työn­tä­mis­tä. Minä vaih­tai­sin mon­ta”, hän ajat­te­lee.

Ajan kulues­sa muis­to­jen sär­mät hiou­tu­vat ja muis­ta­mi­sen pro­ses­si muut­tuu hau­raam­mak­si. Romaanissa kuva­taan osu­vas­ti, miten muis­ti toi­mii aiko­jen pääs­tä: Silla miet­tii Valoa yhä har­vem­min, ”mut­ta sil­lä lail­la Valo tuli mie­leen että jos­tain pie­nes­tä saat­toi muis­taa kai­ken muun. Sitten se het­ki taas hai­pui pois kuin ei oli­si äsken auen­nut­kaan”.

On myös yhtei­siä muis­to­ja, jot­ka voi­vat aue­ta kuin haa­vat. Kun Poikakirjan kave­ruk­set tule­vat räjäy­tys­lei­keis­sään pal­jas­ta­neek­si van­han jouk­ko­hau­dan, nouse­vat myös hau­da­tut tun­teet pin­taan. ”Luitten vuok­si ihmi­set tun­tu­vat alka­van kai­vel­la kaik­kia mui­ta­kin van­ho­ja asioi­ta ja syy­tel­lä kuol­lei­ta ja nii­tä­kin, jot­ka ovat hen­gis­sä vie­lä”, Olli huo­maa.

Romaanissa lap­sen mie­len­mai­se­man kaut­ta hah­mot­tuu myös sodas­ta toi­pu­van Suomen mie­len­mai­se­ma. Naapurin Everstillä on piha­ra­ken­nuk­sen vin­til­lä pii­los­sa kivää­rei­tä, kan­to­pom­me­ja ja ruu­tia, ja sodan haa­voit­ta­ma kan­sa­kou­luo­pet­ta­ja kou­lut­taa poi­kia kuin pie­niä soti­lai­ta.

Miehissä ja ihmi­sis­sä­kin sivu­taan sotaa. Sankaritekojen heh­kut­ta­mi­nen on työ­pai­kan mies­ten tapa käsi­tel­lä sota­ko­ke­muk­sia. Päähenkilön isä ei puhu sodas­ta mie­lel­lään eikä tai­vu glo­ri­fioin­tiin: ”Sota on per­seen­lä­pi, ei siel­lä Suomen liput lie­hu vaan jal­ka­rä­tit hai­see. Siitä ei kan­na­ta yhtään enem­pää.” Yksilöiden käsi­tyk­set men­nees­tä voi­vat poi­ke­ta sii­tä, mil­lai­sek­si kan­sa­kun­ta haluai­si his­to­rian­sa kir­joit­taa. Myös Ollin isä on ”sodas­ta eri miel­tä kuin muut”, sik­si Olli ei ker­ro opet­ta­jan kan­sal­lis­mie­li­sis­tä puheis­ta koto­na.

Tuotantonsa  suru­mie­li­sis­tä tun­nel­mis­ta huo­li­mat­ta  Jalonen sanoo, ettei itse ole luon­teel­taan synk­kä, vaan voi­mak­kaan opti­mis­ti­nen. Teosten melan­ko­lian taus­tal­la on kui­ten­kin jon­kin­lai­nen syväl­lä ole­va perus­nä­ke­mys elä­mäs­tä: ”Se sävy on sel­lai­nen, mitä ei voi vält­tää. Jos alkai­si, jou­tui­si teke­mään jotain fals­kia. Joskus johon­kin teks­tiin syn­tyy syn­nyt­tä­mät­tä jotain haus­kaa tai jokin eri­tyi­sen läm­min koh­taus. Mutta sel­lais­ta ei pys­ty teke­mäl­lä teke­mään.”

Poikakirjassa ja Miehissä ja ihmi­sis­sä on hai­keu­den lisäk­si läm­pi­män nos­tal­gi­sia sävy­jä. Niiden juu­ret ovat Värjättyä rak­kaut­ta -kokoel­man (2003) yhdes­sä novel­lis­sa, jon­ka lauseis­ta Jalonen sanoi pitä­neen­sä hyvin pal­jon. ”Siitä jäi jokin äänia­la, sävy tai kor­keus, joka siir­tyi Poikakirjaan ja se sama  on myös Miehissä ja ihmi­sis­sä. Niin kuin oli­si ääni­rau­dal­la heläh­tä­nyt jokin ääni, joka on näis­sä molem­mis­sa kir­jois­sa.”

Tämä sävy on läs­nä Jalosen mukaan myös Karatollassa: ”Siinä on sel­lai­nen surul­li­nen luku ’Tavallisia asioi­ta’, joka kui­ten­kin liit­tyy sii­hen samaan: siir­ryt­tiin taval­li­siin, pie­niin asioi­hin, joi­den kaut­ta tun­tuu, että pys­tyy sano­maan pal­jon enem­män kuin joi­den­kin kir­jo­jen mas­sii­vis­ten aja­tus­vyö­ry­tys­ten, joi­den äänia­la on hyvin eri­lai­nen.”

Melankolian alta nouse­va läm­pö tun­tuu liit­ty­vän Jalosen romaa­neis­sa ennen kaik­kea sel­lai­siin koh­tauk­siin, jois­sa ollaan kodin tur­van pii­ris­sä. Esimerkiksi 14 sol­mua Greenwichiin tun­tuu niin koleal­ta ja pai­na­val­ta sik­si, että hen­ki­lö­hah­mot  ovat jos­sain kau­ka­na – sel­lai­ses­sa osas­sa maa­pal­loa, joka on ”ihmi­sis­tä tyh­jää ja vie­lä mel­kein piir­tä­mä­tön­tä ja ker­rok­sik­si raken­ta­ma­ton­ta”. Jalonen ei kiel­lä asi­aa: koti on hänel­le tär­keä paik­ka. Vaikka hän sanoo pitä­vän­sä mat­kus­ta­mi­ses­ta peri­aat­tees­sa, kovan koti-ikä­vän vuok­si hän jou­tuu jos­kus pakot­ta­maan itsen­sä läh­te­mään.

Kotia ikä­vöi­des­sään Jalonen sanoo kai­paa­van­sa jotain täy­sin tut­tua, ”sel­lais­ta että voi men­nä sil­mät kiin­ni jon­kun pät­kän ja jalat tun­tee sen tie­noon”.

Oma paikka maailmasta

Melankolia sävyt­tää Jalosen romaa­neis­sa pää­hen­ki­löi­den eksis­ten­ti­aa­li­sia poh­din­to­ja. 14 sol­mua Greenwichiin -romaa­nin Petr, Karin veli, kokee ole­mas­sao­lon­sa suh­tees­sa maa­pal­lon laa­juu­teen: ”Saaret ovat pie­niä pilk­ku­ja vain, man­te­reet ovat pie­niä saa­ria vain, maa­il­man­me­ri on ainoa suu­ri ja juma­lan­ta­pai­nen. Sen sisuk­sis­ta maat ovat syn­ty­neet ja lopus­sa se huuh­too ne kaik­ki sisään­sä.”

Yhdeksässä pyra­mi­dis­sa ole­mas­sao­lon koke­mus on puo­les­taan kiin­ni ajan säi­keis­sä: ”Aika on sel­lai­nen asia että sii­tä tulee sisäl­le apeus ja kai­puu johon­kin, niin kuin yhtä aikaa oli­si sidot­tu taak­sen­sa ras­kaa­seen ja eteen­sä valoon, tai ylös­päin, tai min­ne tahan­sa kos­ka ei ajas­sa ole suun­tia, mut­ta jon­ne­kin koh­ti ajan vir­taa­mis­ta. Niihin molem­piin, taak­sen­sa ja eteen­sä, oli­si sidot­tu lan­goil­la tai juo­vil­la, saman­lai­sil­la ehkä kuin aurin­gon­sä­teet näky­vät pölyä vas­ten tai pöly näkyy aurin­koa vas­ten.”

Jalonen myön­tää, että hänen romaa­nin­sa ker­to­vat eksis­ten­ti­aa­li­sis­ta koke­muk­sis­ta: ”On siel­lä jota­kin aina. Usein pää­hen­ki­lön tun­te­muk­sia. Jotakin täh­tien alla kul­ke­mis­ta. Ne on sel­lai­sia lap­suu­den ensim­mäi­siä ja ainut­ker­tai­sia, ver­tau­tu­mat­to­mia koke­muk­sia. Seitsemänvuotiaana suu­rin piir­tein jos­tain luon­to­ko­ke­muk­ses­ta tun­si sen, että on eril­li­nen muis­ta ihmi­sis­tä mut­ta yhdes­sä muun kans­sa. Tätä sit­ten olen varioi­nut kir­jois­sa ehkä vähän lii­an­kin kans­sa.”

Kulkemisen vai­keu­des­ta huo­li­mat­ta Jalosen romaa­ni­hah­mot löy­tä­vät paik­kan­sa täh­tien alta, kuka miten­kin. Näin Poikakirjan Olli ker­too löy­tä­neen­sä oman­sa: ”Niin minä opin maa­il­mas­ta pitä­mään omat asia­ni itse­ni sisäl­lä ettei mui­den niis­tä tar­vit­se välit­tää eikä selit­tää kenel­le­kään eikä huo­leh­tia min­kään tur­han vuok­si ja sil­lä lail­la opin hake­maan maa­il­mas­ta pai­kan.”

Tällainen se on, Ollin paik­ka: ”Se ei ole nur­kas­sa eikä kes­kel­lä. Siinä on enem­män omaa kuin muit­ten mää­rää­mää mut­ta enem­män sii­nä on muit­ten vuok­si.”

Ollin aja­tuk­sia lukies­sa muis­taa aivan tar­kas­ti, mil­lais­ta oli olla lap­si. Ja kun Miehien ja ihmis­ten pää­hen­ki­lö kuvai­lee, mil­lais­ta on omak­si itsek­seen kas­va­mi­nen, tie­tää tuon tun­teen aivan täs­mäl­leen:

”Tuli mitä tahan­sa vas­taan, ei itses­tään täy­dy luo­pua. Minä vain olen minä, mie­leen tulee nii­den kes­kel­lä, aivan tar­kas­ti kuin sak­sil­la kat­ki lei­kat­tu lause. Minkä takia sel­lai­sia lyhyi­tä lausei­ta on alka­nut pää­hän tul­la, olen jo tal­vel­la ihme­tel­lyt että mis­tä yhtäk­kiä ja niin lyhyi­tä ja kes­ken­kat­kea­via, yhtä aikaa kes­ke­ne­räi­siä ja val­mii­ta. Enemmän niis­sä on sel­lai­sia joit­ten jäl­keen tulee voi­ma­kas olo, mut­ta loput ovat ikä­viä, mel­kein kuin entei­tä ja mus­tia aavis­tuk­sia niin että olen välil­lä alka­nut uima­hal­lis­sa pelä­tä syvää pää­tä mis­sä ei yle­ty poh­jaan.”

Lukijan näkö­kul­mas­ta Jalosen romaa­neis­sa ei ole mitään lii­an kans­sa. Niiden kirk­kaat lauseet kie­len­tä­vät sen, mil­tä ole­mi­nen tun­tuu ja teke­vät sen sik­si hel­pom­mak­si.