“Mielisairaalat perus­tet­tiin suit­si­maan yhteis­kun­taa rapaut­ta­via pro­ses­se­ja. Laitoksiin sul­jet­ta­vik­si, usein myös ste­ri­li­soi­ta­vik­si, vie­tiin ihmi­siä, jot­ka eivät olleet onnis­tu­neet vas­taa­maan yhteis­kun­nan aset­ta­miin haas­tei­siin.”

Kaksi tuo­ret­ta tie­to­kir­jaa pureu­tu­vat mie­len­ter­vey­son­gel­mien his­to­ri­aan Suomessa.

*

Viime vuon­na jul­kais­tu Anna Kinnusen väi­tös­kir­ja Johtolankoja hul­luu­teen avaa hul­luus­tut­ki­muk­sen koh­det­ta seu­raa­vas­ti: ”Tieteellisessä kes­kus­te­lus­sa ’hul­luus’ on vai­kea, mää­rit­te­li­jään­sä pake­ne­va käsi­te. […] lää­ke­tie­de on lopul­ta vain yksi monis­ta hul­luut­ta mer­ki­tyk­sel­lis­tä­vis­tä dis­kurs­seis­ta […].”

Psykiatristen teo­rioi­den lisäk­si hul­luus­tut­ki­mus on kiin­nos­tu­nut myös his­to­rial­li­sis­ta ja kult­tuu­ri­sis­ta mer­ki­tyk­sis­tä, ja mie­len nyr­jäh­tä­nei­syyt­tä voi­daan tar­kas­tel­la hyvin­kin eri­lai­sis­ta läh­tö­koh­dis­ta.

Kinnusen perin­teen­tut­ki­muk­sen alaan kuu­lu­va väi­tös­kir­ja tar­jo­aa jo itses­sään monia näkö­kul­mia aihee­seen. Kirjan vii­si artik­ke­lia hyö­dyn­tä­vät hyvin eri­lai­sia läh­de­ai­neis­to­ja: SKS:n perin­ne­teks­te­jä vii­me vuo­si­sa­dan alku­puo­lel­ta, Niuvanniemen sai­raa­lan poti­las­ker­to­muk­sia 1930-luvul­ta, mie­li­sai­rai­den kans­sa teke­mi­sis­sä ollei­den ihmis­ten haas­tat­te­lu­ja sekä Arto Halosen elo­ku­vaa Prinsessa.

Petteri Pietikäinen, Oulun yli­opis­ton tie­tei­den ja aat­tei­den his­to­rian pro­fes­so­ri, on jo aiem­min pal­kit­tu Hulluuden his­to­ria -teok­ses­taan, jol­le on nyt saa­tu jat­koa. Kipeät sie­lut ker­too suo­ma­lai­sen hul­luu­den his­to­rias­ta 1800-luvun puo­li­vä­lis­tä 1950-luvul­le. Jykevän teok­sen tut­ki­muk­sel­li­se­na yti­me­nä ovat lähes tuhan­nen poti­laan tie­dot Pitkäniemen ja Oulun mie­li­sai­raa­lois­ta. Yhteiskunnan ja mie­li­sai­raan­hoi­don kuvaus kat­ta­vat kui­ten­kin koko val­ta­kun­nan, ja eri­tyi­ses­ti Lapinlahden sai­raa­la saa tilaa kaik­kein edis­tyk­sel­li­sim­pien hoi­to­jen ja käy­tän­tö­jen näyt­tä­mö­nä – mitä ”edis­tyk­sel­li­nen” sit­ten mil­loin­kin on tar­koit­ta­nut.

Kinnusen ja Pietikäisen tut­ki­musai­heet sekä käsit­te­lys­sä ole­vat aika­kau­det osu­vat suu­rel­ta osin pääl­lek­käin, ja jul­kai­su­jen välil­le virit­tyy mie­len­kiin­toi­nen dia­lo­gi­nen suh­de.

Kinnusen väi­tös­työ lähes­tyy aihet­taan, mie­len­vi­kai­suut­ta, her­me­neut­ti­ses­ti kier­rel­len ja varoen, ennen kaik­kea hul­luut­ta hah­mot­te­le­vien käsi­tys­ten, asen­tei­den ja erot­te­lu­jen kaut­ta. Tutkimus kiin­nit­tyy eri­tyi­ses­ti sosi­aa­li­seen kon­struk­tio­nis­miin, jon­ka mukaan todel­li­suus on mones­sa suh­tees­sa sosi­aa­li­ses­ti raken­tu­nut­ta. Tässä tar­kas­te­lus­sa hul­luu­den dis­kurs­sit eivät tie­ten­kään ole ero­tet­ta­vis­sa hul­luu­des­ta itses­tään vaan sane­le­vat sitä, kuka on nor­maa­li ja kuka ei. Samalla ne, kär­jis­te­tys­ti, mää­rit­te­le­vät ja muo­dos­ta­vat koh­teen­sa – hul­luu­den.

Kinnunen sanou­tuu ter­ve­jär­ki­ses­ti irti kon­struk­tio­nis­min radi­kaa­leim­mis­ta ilmai­suis­ta. Sairauden taka­na on toki kiis­tä­mät­tö­män todel­li­sia aivo­ke­mial­li­sia syi­tä, mut­ta se, mil­lai­sia mer­ki­tyk­siä nämä bio­lo­gi­set tosi­sei­kat saa­vat, on kult­tuu­ri­nen ilmiö. Havainnollistavaksi esi­mer­kik­si Kinnunen nos­taa raken­ne­tun ympä­ris­tön: por­taik­ko­jen ja kyn­nys­ten suo­si­mi­nen tuot­taa lii­kun­ta­vam­mai­sil­le estei­tä ja siten hei­ken­tää hei­dän toi­min­ta­ky­ky­ään samal­la, kun nämä rat­kai­sut teke­vät näky­väk­si sen, mil­lai­sel­le ihmi­sel­le yhteis­kun­ta on tar­koi­tet­tu.

Maltilliset kon­struk­tio­nis­ti­set läh­tö­koh­dat sopi­vat mai­nios­ti käsi­tys­ten tut­ki­mi­seen. Yhdistyessään Erving Goffmanin ja Michel Foucaultin tapais­ten ajat­te­li­joi­den val­ta- ja kont­rol­li­kri­tiik­kiin ne tuot­ta­vat kiin­nos­ta­via, eman­si­pa­to­ri­sia kuvauk­sia.

Ongelmana ona­nia -artik­ke­lis­saan Kinnunen ker­too, miten ona­noin­ti oli kris­til­li­ses­sä kult­tuu­ris­sa jo sato­ja vuo­sia ymmär­ret­ty syn­nik­si (1. Moos. 38:1 – 10). 1700-luvul­la alkoi nor­mi­rik­ko­muk­sen medi­ka­li­saa­tio: mas­tur­boin­nin uskot­tiin joh­ta­van hedel­mät­tö­myy­teen, impo­tens­siin, epi­lep­si­aan, ruu­miin­voi­mien heik­ke­ne­mi­seen, her­mos­ton ja aivo­jen vau­rioi­tu­mi­seen. 1800-luvul­le tul­taes­sa käsi­tyk­set ona­nian ja sai­rau­den yhteyk­sis­tä oli­vat jo vakiin­tu­neet lää­ke­tie­tee­seen. ”Samalla yleis­tyi­vät myös näke­myk­set, jois­sa ona­ni­aa käsi­tel­tiin vaka­vaan mie­li­sai­rau­teen joh­ta­va­na ongel­ma­na.”

Pietikäinenkin kir­joit­taa ona­nias­ta. Hän käsit­te­lee muun muas­sa Pitkäniemen sai­raa­laan vuon­na 1910 otet­tua Alexanderia, jota sai­raus­ker­to­muk­ses­sa kuva­taan ”anka­rak­si ona­nis­tik­si”: nuo­ri mies oli mas­tur­boi­nut suun­nil­leen ker­ran kuus­sa, mitä pidet­tiin­kin mah­dol­li­se­na syy­nä nuo­ru­kai­sen mie­len­ter­vey­den pet­tä­mi­seen. Alexanderin koh­dal­la mah­dol­li­suu­det ennal­taeh­käi­syyn oli jo mene­tet­ty, mut­ta leh­dis­tö suo­sit­te­li ona­nis­min hoi­to-ohjeik­si ruu­miil­lis­ta karai­sua ja oikean­lais­ta ruo­ka­va­lio­ta. Britanniassa vai­vaan mää­rät­tiin kovem­pia lääk­kei­tä: erek­tio­ta ohjeis­tet­tiin teke­mään tus­kal­li­sek­si haa­voil­la, polt­to­nes­teil­lä tai ruu­veil­la.

Kinnusen ona­nia-artik­ke­li kes­kit­tyy 1930-lukuun, jol­loin suh­de mas­tur­boin­tiin oli jo alka­nut lien­tyä. Itsesaastutuksen aja­tel­tiin enää aiheut­ta­van ”lie­vem­piä psyyk­ki­siä häi­riöi­tä, kuten her­mos­tu­nei­suut­ta”. Vuosikymmen oli kui­ten­kin euge­nii­kan ja rotu­hy­gie­nian kul­ta-aikaa. Jos ona­nia ei sinän­sä joh­ta­nut­kaan hul­luu­teen, oli se osoi­tus yksi­lön huo­nou­des­ta: eläi­mel­li­ses­tä alhai­suu­des­ta ja itse­ku­rin puut­tees­ta. Masturbointi oli näin uudel­leen­mää­ri­tel­ty ensin syn­nis­tä mie­li­sai­rau­den syyk­si, sit­ten oireek­si.

Aiemmat, kont­rol­li­ha­kui­set uskon­nol­li­set ja lää­ke­tie­teel­li­set mää­rit­te­lyt oli­vat joka tapauk­ses­sa vai­kut­ta­neet myös taval­lis­ten ihmis­ten käsi­tyk­siin. Kinnunen esit­te­lee kak­si sai­raus­ker­to­mus­ta, jois­sa ona­noin­ti ja kyvyt­tö­myys sen lopet­ta­mi­seen ovat aja­neet poti­laat vai­kean ahdis­tuk­sen val­taan, jopa niin suu­ren, että ona­noin­ti lopul­ta oli­kin kes­kei­nen teki­jä poti­laan sai­ras­tu­mi­sen taus­tal­la. Patologisoivat käsi­tyk­set ona­nias­ta oli­vat toteut­ta­neet itsen­sä.

Kautta tut­ki­muk­sen­sa Kinnunen koros­taa mie­li­sai­raa­loi­den perus­ta­mi­sen ja medi­ka­li­saa­tion taus­tal­la vai­kut­ta­via rotu­hy­gie­nian ja sosi­aa­li­sen kont­rol­lin pyr­ki­myk­siä. Mielisairaalat perus­tet­tiin suit­si­maan yhteis­kun­taa rapaut­ta­via pro­ses­se­ja. Laitoksiin sul­jet­ta­vik­si, usein myös ste­ri­li­soi­ta­vik­si, vie­tiin ihmi­siä, jot­ka eivät olleet onnis­tu­neet vas­taa­maan yhteis­kun­nan aset­ta­miin haas­tei­siin.

Näin 1930-lukua käsit­te­le­väs­sä artik­ke­lis­sa (Epä)normaali van­huus: ”1900-luvun alku­vuo­si­kym­me­ni­nä […] monet saman­ai­kai­set ja toi­siin­sa lomit­tu­vat pro­ses­sit – kuten lää­ke­tie­teen voi­ma­kas kehi­tys, kan­sa­lai­syh­teis­kun­nan muo­tou­tu­mi­nen ja huo­li dege­ne­raa­tios­ta eli ihmis­su­vun rap­peu­tu­mi­ses­ta – syn­nyt­ti­vät tilan­teen, jos­sa klas­si­nen aja­tus ter­vees­tä sie­lus­ta ter­vees­sä ruu­miis­sa koho­si uudel­le tasol­le; sii­tä tuli yksi­löi­tä vel­voit­ta­va ja arvot­ta­va vaa­de.”

Kuten Kinnunen tote­aa, ihmi­nen mää­rit­tyi epä­nor­maa­lik­si – ”kum­mal­li­sek­si” tai ”omi­tui­sek­si” – jo ennen lää­ke­tie­teel­lis­tä diag­noo­sia, maal­li­koi­den toi­mes­ta. Tervettä ihmis­tä mää­rit­tä­vi­nä piir­tei­nä koros­tui­vat ennen kaik­kea työ­ky­ky ja toi­me­liai­suus. Työhaluttomuus ja -kyvyt­tö­myys oli­vat ei-toi­vot­ta­via piir­tei­tä, jot­ka aika­kau­den lää­ke­tie­tees­sä pyrit­tiin diag­no­soi­maan sai­rauk­sik­si.

Esille nousee sosio­lo­gi Andrew Scullin aja­tus, jon­ka mukaan mie­li­sai­raa­la­lai­tos on näyt­täy­ty­nyt kei­no­na vapau­tua ikään­ty­vien, työ­ky­kyn­sä menet­tä­nei­den omais­ten aiheut­ta­mas­ta talou­del­li­ses­ta taa­kas­ta.

Kinnunen löy­tää tapaus­ker­to­muk­sis­ta kiin­nos­ta­van piir­teen: van­huut­ta itse­ään ei maal­li­koi­den ker­to­muk­sis­sa pidet­ty työ­ky­vyn heik­ke­ne­mi­sen syy­nä. Näyttää sil­tä, kuin van­huk­sen ja työi­käi­sen välis­tä kate­go­riae­roa ei oli­si tun­net­tu tai aina­kaan nykyi­seen tapaan koros­tet­tu. Artikkelin lopus­sa Kinnunen kat­soo löy­dök­sen osoit­ta­van van­huu­den ja sai­rau­den väli­sen syy-yhtey­den kei­no­te­koi­sek­si. Näkökulma on perus­tel­tu, mut­ta pal­jas­taa kon­struk­tio­nis­tis­ten pai­no­tus­ten heik­kou­den. Sosiaaliset jär­jes­tel­mät ovat osa sitä todel­li­suut­ta, joka tuot­taa hul­luut­ta, mut­ta koko­nais­val­tai­sek­si tul­kin­nak­si tämä ei rii­tä. Materiaaliset reu­naeh­dot, joi­den puit­teis­sa asen­tei­ta, käsi­tyk­siä ja dis­kurs­se­ja muo­dos­te­taan, ovat tul­leet sivuu­te­tuik­si.

Pette­ri Pietikäisen Kipeät sie­lut kyt­kee hul­luu­den taus­tat moni­nai­sem­piin yhteyk­siin. ”Kirjan tar­koi­tuk­se­na on myös tuo­da esil­le Suomen ja suo­ma­lais­ten kär­si­mys­his­to­ri­aa, sitä, kuin­ka ihmis­ten mie­len­ter­veys on hor­ju­nut vai­keis­sa tilan­teis­sa, jois­sa geneet­ti­sen alt­tiu­den ohel­la köy­hyys, hätä, puu­te, väki­val­ta, piit­taa­mat­to­muus, teko­py­hyys, läheis­ten mene­tyk­set, fyy­si­set sai­rau­det, onnet­to­muu­det ja vas­toin­käy­mi­set sekä jul­ki­sen val­lan kurin­pi­to­po­li­tiik­ka ovat ras­kaut­ta­neet ihmis­ten mie­liä ja teh­neet heis­tä poti­lai­ta.”

Kontrollin ja hoi­ta­mi­sen koros­tuk­set ovat seu­ran­neet toi­si­aan aal­toi­na. Mielisairaaloiden perus­ta­mis­ta edel­tä­väl­lä ajal­la ”hou­ru­jen ja mie­let­tö­mien” koh­ta­lo oli usein jul­ma ja epäin­hi­mil­li­nen. Kotitalouksissa arvaa­mat­to­mas­ti käyt­täy­ty­viä omai­sia kah­leh­dit­tiin parem­pien kei­no­jen puut­tees­sa lop­pue­lä­mäk­seen sei­nään, ja jos­kus lähes täy­del­lis­tä immo­bi­li­saa­tio­ta saat­toi kes­tää vuo­sia­kin, niin että koko­nais­val­tai­ses­ti ter­vey­ten­sä menet­tä­nyt ihmis­rau­nio on jou­tu­nut ulos­ta­maan­kin makuu­pah­no­jen­sa vie­rel­lä ole­vaan kuop­paan.

Kun kat­soo Kipeiden sie­lu­jen sivul­la 87 ole­vaa valo­ku­vaa köy­häs­tä lap­si­per­hees­tä kur­jan asu­muk­sen­sa edes­sä, taju­aa, että työ­ky­kyn­sä menet­tä­neen omai­sen aiheut­ta­ma talou­del­li­nen taak­ka ei ole ollut köy­hä­lis­töl­le muka­vuuson­gel­ma eivät­kä sai­raus­kä­si­tyk­set kei­no­te­koi­sia. Kysymys on pahim­mil­laan ollut elä­mäs­tä ja kuo­le­mas­ta. Suhtautuminen ja asen­teet toki vai­kut­ti­vat pal­jon­kin sii­hen, mitä sai­rau­des­ta seu­ra­si.

Vaivaishoito pyr­ki osal­taan vas­taa­maan ongel­maan. Vaivaistaloja ”hul­lu­jen­huo­nei­neen” pelät­tiin. Huutolaisuus ja talos­ta taloon ruo­tu­lai­se­na kier­rät­tä­mi­nen voi­vat joh­taa muka­viin­kin oloi­hin, mut­ta yhtä lail­la keh­noi­hin.

”Mielisairaiden ruo­tu­vai­vais­ten koh­te­lu saat­toi olla hyvin­kin tylyä. On säi­ly­nyt tie­to­ja sii­tä, että uuteen paik­kaan tul­les­saan mie­li­sai­ras kiin­ni­tet­tiin ket­jun pääs­sä ole­val­la määr­lil­lä kiin­ni sei­nään, joko ulos tai sisäl­le. Muutaman päi­vän pääs­tä hänet vie­tiin seu­raa­vaan taloon. […] Lopella Uudellamaalla asu­neen hen­ki­lön kuvaus ruo­tu­vai­vai­sis­ta oli loh­du­ton: Se mat­ka oli kyl­lä kär­si­mys­ten tie, sil­lä hei­tä pil­kat­tiin ja nau­ret­tiin, kun pahai­set ren­ki­po­jat oli­vat kus­kei­na ja huusi­vat vas­taan­tu­le­vil­le: ’Kelpaako pas­ka tei­dän pel­lol­le?’ ja ’Minä oon nyt pas­ka­kuor­maa kyy­dis­sä.’”

Mielisairaaloiden perus­ta­mi­sen taus­tal­la oli, aiem­min mai­nit­tu­jen rotu­hy­giee­nis­ten ja kont­rol­loin­ti­pyr­ki­mys­ten lisäk­si, aimo annos humaa­nia aut­ta­mi­sen­ha­lua. Hoito sai­raa­lois­sa oli kui­ten­kin kal­lis­ta, joten nii­hin lähe­tet­tiin pit­kään vain vai­keim­pia tapauk­sia.

1800-luvul­la mie­li­sai­raa­lois­sa hoi­det­tiin poti­lai­ta esi­mer­kik­si kyl­vyin, ärsyt­tä­vin voi­tein, suon­ta iske­mäl­lä, okset­ta­mal­la ja lää­ke­miks­tuu­roin. Ennen rau­hoit­ta­via lääk­kei­tä tai shok­ki­hoi­to­ja käy­tet­tiin pal­jon fyy­si­siä pak­ko­kei­no­ja, kuten kah­lei­ta, pak­ko­pai­to­ja ja eris­tys­kop­pia, ja kun olo­suh­teet oli­vat muu­toin­kin van­ki­la­mai­set, oli­vat hoi­don paran­ta­vat vai­ku­tuk­set heik­ko­ja, usein var­mas­ti vahin­gol­li­sia. Eivätkä poti­laat vält­ty­neet tois­ten ihmis­ten mie­li­val­lal­ta näis­sä hyvin orga­ni­soi­duis­sa lai­tok­sis­sa­kaan.

1900-luvul­la mie­li­sai­rai­den pak­kos­te­ri­li­saa­tioil­la pyrit­tiin yhteis­kun­nan, ei yksi­löi­den ter­vey­teen. Hengenvaaralliset insu­lii­nis­ho­kit ja lobo­to­mia puo­les­taan edus­ti­vat tie­teel­li­sis­tä läh­tö­koh­dis­taan huo­li­mat­ta lähin­nä usko­mus­hoi­to­ja: nii­den paran­ta­va teho oli keh­no, mut­ta hai­tat epäin­hi­mil­li­siä ja kam­mot­ta­via. Pelättyjä shok­ki­hoi­to­ja käy­tet­tiin lisäk­si sai­raa­loi­den sään­tö­rik­ko­muk­sia seu­raa­vi­na kurin­pi­to­toi­mi­na.

Vaikka poti­lai­ta koh­del­tiin parem­min­kin hoi­don ja hal­lin­nan koh­tei­na kuin ihmi­si­nä, tavoit­tee­na oli kui­ten­kin hei­dän paran­ta­mi­sen­sa ja vapaut­ta­mi­sen­sa sii­tä kär­si­myk­ses­tä, jota sai­raus heil­le tuot­ti. Pietikäinen kir­joit­taa: ”Käydessäni läpi lisää sai­raus­ker­to­muk­sia aloin vähi­tel­len toi­pua erään­lai­ses­ta alkuso­kis­ta ja näh­dä myös valoa niin sai­raa­la­hoi­dos­sa kuin sai­raus­jak­sois­taan toi­pu­nei­den elä­mäs­sä. Mitä useam­paan poti­laa­seen ’tutus­tuin’, sitä sel­vem­min ymmär­sin, ettei­vät mie­li­sai­raa­lat olleet niin­kään sosi­aa­li­sen kont­rol­lin ja niin sanot­tui­hin poik­kea­viin koh­dis­tu­van viral­li­sen vai­non väli­nei­tä. Ennemminkin mie­li­sai­raa­la alkoi näyt­täy­tyä paik­ka­na, jos­sa yri­te­tään vähen­tää tai aina­kin hal­li­ta inhi­mil­lis­tä epä­toi­voa.”

Inhimilliselle epä­toi­vol­le sadan vuo­den takai­set olo­suh­teet tar­jo­si­vat ainek­sia: Korkea lap­si­kuol­lei­suus ei teh­nyt lap­sen­sa menet­tä­mi­ses­tä help­poa, vaan tra­ge­dia suis­ti monen jär­jil­tään. Sisällissodan ja myö­hem­min toi­sen maa­il­man­so­dan kau­hut rik­koi­vat ihmis­ten sie­lu­ja sii­nä kuin ruu­mii­ta­kin. Tähän pääl­le vie­lä kovat asen­teet ja niis­tä seu­raa­va ihmis­ten koh­te­lu. Kauhu ja tus­ka ovat olleet iso osa elä­mää Suomessa.

Kinnusen tut­ki­muk­sen ala on Pietikäisen kir­joit­ta­maa his­to­ri­aa sup­peam­pi, ja sitä vai­vaa­vat opin­näy­te­työl­le ase­te­tut muo­to­vaa­ti­muk­set, mut­ta molem­mat näyt­tä­vät hul­luu­den his­to­rian moniu­lot­tei­se­na ja -mut­kai­se­na ongel­mien jouk­ko­na. Erityisesti Pietikäisen laa­jaa, yksi­tyis­koh­tais­ta ja elä­vää esi­tys­tä voi suo­si­tel­la kenel­le tahan­sa, jota aihe kiin­nos­taa.

Eri tasoil­la ja eri teh­tä­vis­sä vai­kut­ta­nei­den kan­sa­lais­ten koke­muk­sia ava­tes­saan nämä hul­luus­tut­ki­muk­set sanoit­ta­vat oival­li­ses­ti sitä, mikä on ollut suo­ma­lai­sen hul­luu­den todel­li­nen inhi­mil­li­nen mer­ki­tys. Samalla ne haas­ta­vat kysy­mään, mis­sä mää­rin maa­il­ma on muut­tu­nut. Miten mie­len sai­rauk­sia nyt seli­te­tään, miten nii­tä hoi­de­taan, ja mil­lai­sia ovat nykyi­set asen­teem­me ’pääs­tään seon­nei­ta’ koh­taan?