Essee

Sosiaalisen sekoittumisen ylistys

Poliittisilla kan­na­no­toil­laan ris­ti­ve­toa herät­tä­nyt runoi­li­ja, esseis­ti ja suo­men­ta­ja Timo Hännikäinen sul­jet­tiin ulos vuo­den 2018 Helsingin kir­ja­mes­suil­ta. Kuitenkin juu­ri Helsinki ja kir­ja­mes­sut ovat olleet sosi­aa­li­sen sekoit­tu­mi­sen menes­tys­ta­ri­noi­ta, joi­den idea­na on ollut eri­lai­suu­den koh­taa­mi­nen. Ei muu­rien pys­tyt­tä­mi­nen.

-

Viime hel­mi­kuus­sa tein Kansan Uutisiin jutun Helsingin kau­pun­gin lähi­tu­le­vai­suu­den näky­mis­tä. Haastattelin kah­ta pit­kän lin­jan Helsinki-polii­tik­koa: kan­san­edus­ta­ja-kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu Paavo Arhinmäkeä ja entis­tä raken­nus- ja ympä­ris­tö­toi­mes­ta vas­taa­vaa apu­lais­kau­pun­gin­joh­ta­jaa Pekka Sauria.

Molemmat piti­vät Helsingin suu­re­na onnis­tu­mi­se­na sosi­aa­li­sen sekoit­tu­mi­sen poli­tiik­kaa. Vähän kaik­kial­ta Helsingistä löy­tyy rin­ta rin­nan kau­pun­gin vuo­kra­ta­lo­ja, kovan rahan asun­to­ja, Saton ja VVO:n koh­tei­ta, Hitas- ja Ara-asu­mis­ta sekä eri­lai­sia asu­mi­soi­keus- ja osao­mis­tus­jär­jes­te­ly­jä.

Palavia ghet­to­ja esiin­tyy lähin­nä perus­suo­ma­lais­ten polii­tik­ko­jen puheis­sa tai rap- ja hip hop -muusik­ko­jen sanoi­tuk­sis­sa. Dystooppista Itä-Helsinki-kuvaa levit­tä­vät jos­kus myös ilta­päi­vä­leh­det.

Mutta mikä on todel­li­suus? Pahamaineisiksi lei­ma­tut Kontulat, Jakomäet ja Vuosaaret ovat maa­il­man mit­ta­kaa­vas­sa tur­val­li­sia, viih­tyi­siä ja sosi­aa­li­ses­ti moni­muo­toi­sia.

Tunnistan tämän aja­tuk­sen hyvin 1980-luvun ja 1990-luvun alun Meilahdesta, pit­kä­kes­toi­sen puber­teet­ti­ni, minä­ki­pui­lu­ni ja -rim­pui­lu­ni näyt­tä­möl­tä. Ei ollut ker­ta kaik­ki­aan mah­dol­lis­ta vali­ta kave­rei­taan, luok­ka­to­ve­rei­taan ja naa­pu­rei­taan.

Samoissa kou­lun­ruo­ka­lois­sa ja iltai­sin leik­ki­puis­tois­sa ja lät­kä­ko­peis­sa istui­vat niin dema­rien, kult­tuu­ri­va­sem­mis­to­lais­ten, libe­raa­lien kuin kokoo­mus­lais­ten lap­set.

Ja me itse sit­ten? Toiset etsi­vät itse­ään tek­no­rei­veis­tä, toi­set Lepakosta ja muus­ta vaih­toeh­to­väen toi­min­nas­ta, jot­kut jopa ski­nien tal­leil­ta.

Silti poli­tiik­ka ei kos­kaan aina­kaan nor­mi­kuit­tai­lua enem­pää jaka­nut mei­tä. Se ei yksin­ker­tai­ses­ti ollut niin olen­nai­nen asia. Tärkeämpiä oli­vat nor­maa­lit kas­vu­ki­vut, repa­lei­set, mut­ta samal­la elä­mää suu­rem­mat rak­kaus­ta­ri­nat, ystä­vyys­suh­tei­den moni­mut­kai­suus, kult­ti­kir­jat ja -elo­ku­vat ja seu­raa­van kesän fes­ta­ri­suun­ni­tel­mat.

Identiteettiä raken­net­tiin vaik­ka­pa Pink Floydin ja David Bowien varaan. Tai sit­ten grun­gen. Tai Madonnan ja Beverly Hills 90210 -TV-sar­jan. Tai Iron Maidenin ja Metallican.

Mutta entä­pä 1980 – 90-luku­jen poliit­ti­nen ske­ne ja puo­lue­joh­ta­jat? Niin, kei­täs hei­tä nyt sit­ten oli­kaan?

*

Samaa sosi­aa­li­sen sekoit­tu­mi­sen poli­tiik­kaa olen toi­voak­se­ni pys­ty­nyt har­joit­ta­maan muu­ten­kin elä­mäs­sä. Nykyisenä pik­ku-huo­pa­lah­te­lai­se­na lähiö­asuk­ki­na ja kau­pun­gin asun­nos­sa ei edel­leen­kään voi vali­ta naa­pu­rei­ta. Eikä pidä­kään.

Kun suh­tau­dut lähim­mäi­siin ”live and let live” -tyy­lil­lä, myös sinun yleen­sä anne­taan elää. Ja ystä­vä- ja naa­pu­ria­pu voi­vat onnek­si edel­leen, kovaa vauh­tia yli­po­li­ti­soi­tu­vas­sa 2010-luvun Suomessakin, men­nä kevyes­ti ohi ahtai­den ideo­lo­gis­ten rajo­jen. Politiikasta ei jää­dä vään­tä­mään sil­loin, kun on pal­jon antoi­sam­pia kes­kus­te­lu­nai­hei­ta.

Toki Suomeen on ran­tau­tu­nut myös erit­täin ruma, aggres­sii­vi­nen, her­jauk­sis­ta ja huo­rit­te­lus­ta voi­man­sa saa­va ”poli­ti­koin­nin” muo­to.

Sen kes­kei­se­nä voi­ma­na ovat olleet sil­mit­tö­mät hyök­käyk­set ja kuu­kausi­kau­pal­la kes­tä­nyt vai­noa­mi­nen tiet­ty­jä maa­han­muu­tos­ta, rasis­mis­ta tai Vladimir Putinin Venäjän ihmi­soi­keus­ri­kok­sis­ta kir­joit­ta­via tut­ki­joi­ta, toi­mit­ta­jia, kir­kon ja kan­sa­lais­jär­jes­tö­jen aktii­ve­ja vas­taan.

Turha sitä kier­te­le­mään. Asialla ovat olleet eten­kin ”kan­sal­lis­mie­li­set”. Netin pimeäl­lä puo­lel­la lyö­vät kät­tä rasis­mi, homo­fo­bia, miso­gy­nia, vah­vem­man val­lan ja väki­val­lan ihai­lu. Äärioikeiston ja jos­kus myös ääri­va­sem­man aktii­vit löy­tä­vät toi­sen­sa, kun ”vas­ta­puo­lel­la” ovat USA ja EU.

Ollaan julis­ta­vi­naan Suomeen nais­rau­haa, muka suo­je­le­mas­sa nai­sia ja homo­ja isla­mis­teil­ta. Samaan aikaan itse kir­joi­tel­laan toi­sel­la kädel­lä rais­kaus­fan­t­asioi­ta.

*

Kaksi tämän viha­pu­he­suun­tauk­sen kes­keis­tä puka­ria, MV-leh­den enti­nen pää­toi­mit­ta­ja Ilja Janitskin ja Venäjän vies­ti­mis­sä ”Suomi-asian­tun­ti­ja­na” esiin­ty­vä Johan Bäckman tuo­mit­tiin loka­kuun puo­li­vä­lis­sä Helsingin kärä­jä­oi­keu­des­sa. Tuomio tuli muun muas­sa Ylen toi­mit­ta­ja Jessikka Aron tör­keäs­tä kun­nian­louk­kauk­ses­ta, pyr­ki­myk­sis­tä hänen mai­neen­sa tär­ve­lyyn ja ammat­ti­tai­ton­sa kysee­na­lais­ta­mi­seen. Samoin ”maa­lit­ta­mi­ses­ta”, siis omien kan­nat­ta­jien liet­so­mi­ses­ta yhä uusiin louk­kauk­siin ja uhkai­lui­hin uhrin yhteys­tie­dot pal­jas­ta­mal­la.

Samana päi­vä­nä kuin uuti­sen Janitskinin ja Bäckmanin tuo­mios­ta, kuu­lin myös tie­don sii­tä, että esseis­ti-kir­jai­li­ja Timo Hännikäisen, 39, luot­saa­ma Kiuas Kustannus ei ole ter­ve­tul­lut Helsingin kir­ja­mes­suil­le näyt­teil­lea­set­ta­ja­na.

Myös täs­sä tapauk­ses­sa on kyse vuo­sia jat­ku­nees­ta kiusaa­mis­ke­hi­tyk­ses­tä. Mutta syyl­li­set ja uhrit eivät ole­kaan enää lähes­kään yhtä sel­viä, vaan rii­dan osa­puo­let ovat molem­mat ihan yhtä lail­la syyl­lis­ty­neet tyh­myyk­siin ja yli­lyön­tei­hin. Ja jot­kut puna­vih­rei­den kult­tuu­ri- ja kan­sa­lai­sak­ti­vis­ti­pii­rien kel­lok­kaat ovat omak­su­neet kan­sal­lis­mie­li­sen oikeis­ton menet­te­ly­ta­po­ja.

*

Juhlimme Hännikäisen kans­sa esi­kois­kir­jo­jem­me ilmes­ty­mis­tä elo­kuus­sa 2002, mis­säs muu­al­la kuin vaih­toeh­to­väen ja puna­vih­reän kan­sa­lais­toi­min­nan sil­loi­ses­sa Mekassa eli VR:n maka­sii­neil­la. Istun vas­ta­pää­tä -runo­ko­koel­man (WSOY 2002) myö­tä Hännikäiselle alet­tiin sovi­tel­la jul­ki­suu­des­sa eksis­ten­tia­lis­tin, absur­dis­tin ja kol­kon humo­ris­tin dan­dyn­tak­kia.

Kaksi seu­raa­vaa kir­jaa, runo­ko­koel­ma Kilpailevan lajin muis­to­merk­ki (Savukeidas 2005) ja essee­ko­ko­koel­ma Taantumuksellisen uskon­tun­nus­tus (Savukeidas 2007) ker­to­vat syväe­ko­lo­gi­ses­ta suru­työs­tä, apo­ka­lyp­ti­ses­ta hädäs­tä luon­non tuhou­tu­mi­sen edes­sä. Omaelämäkerrallinen ja hul­lun­roh­kea Ilman (Savukeidas 2009) taas kuvaa nuo­ren mie­hen yksi­näi­syyt­tä yli­sek­sua­li­soi­tu­nee­na ja muka-vapau­tu­nei­suut­taan juh­li­va­na maa­il­man­ai­ka­nam­me.

Seuraavan vuo­si­kym­me­nen alus­sa Hännikäinen suun­ta­si tie­tys­tä kult­tuu­ri­pes­si­mis­mis­tä, kel­la­ri­louk­ko­lai­sen ja samal­la hen­gen aris­to­kraa­tin asen­tees­ta avoi­meen kan­sal­lis­mie­li­syy­teen.

Silloiset kir­jat, Ihmisen vihe­liäi­syy­des­tä (Savukeidas 2011) ja Tommi Melenderin kans­sa jul­kais­tu Liberalismin petos (WSOY 2012) kävi­vät ärhäk­kään debat­tiin kult­tuu­ri­pii­rien tuu­len­tu­pien ja kano­ni­soi­tu­jen totuuk­sien kans­sa. Kuten että ihmis­kun­nan his­to­ria oli­si Ranskan 1789 val­lan­ku­mouk­ses­ta ja hul­lus­ta vuo­des­ta 1968 läh­tien ollut valis­tuk­sen ja edis­tyk­sen voit­to­kul­kua. Yhtä hyvin kysei­sis­tä vuo­sis­ta saat­toi lukea uus­li­be­ra­lis­min, lisään­ty­vän minä­mi­nä­mi­nä-ajat­te­lun ja rajo­jaan rik­ko­van kulu­tus­kult­tuu­rin alku­tah­dit.

Viimeistään tuol­loin kor­vii­ni kan­tau­tui ensi ker­to­ja sel­lai­nen aja­tus, että tuo jät­kä on vaa­ral­li­nen rasis­ti ja fasis­ti, joka pitäi­si yksin­ker­tai­ses­ti eris­tää täy­sin. Ja että minä­kin, ole­mal­la hänen Facebook-kave­rin­sa ja joten­kin puo­lu­eet­to­ma­na näis­sä kiis­tois­sa, itse asias­sa valit­sen puo­le­ni.

Kun en suos­tu­nut sosi­aa­li­sen pai­neen edes­sä pis­tä­mään väle­jä­ni poik­ki pari­kym­men­tä vuot­ta tun­te­maa­ni ihmi­seen, minuun alet­tiin kat­koa sil­to­ja. Välillä pit­kien saa­te­sa­no­jen kans­sa ja välil­lä ilman.

*

Olen vii­mei­set kym­me­nen vuot­ta kir­joit­ta­nut Unenpäästäjä Florianin (2010), Sotilasrajan unien (2014) ja Tuomiopäivän kara­vaa­nin (2017) sivuil­le Euroopan syn­käs­tä lähi­his­to­rias­ta roma­ni­vai­noi­neen ja Bosnian soti­neen.

Luulin teh­nee­ni 1500 sivun koh­dal­la jo sel­väk­si, mitä ajat­te­len mur­han­hi­moi­ses­ta natio­na­lis­mis­ta, ihmis­ten uskon­non var­jol­la tapah­tu­vas­ta kei­no­te­koi­ses­ta jaka­mi­ses­ta ja oikeas­taan kai­kis­ta poliit­ti­sen väki­val­lan muo­dois­ta. Kirjojen kes­kei­set hen­ki­löt ovat nyky­ter­mein ”rodul­lis­tet­tu­ja”, monin tavoin vai­not­tu­ja ja ulko­puo­li­sia. Eikä kaik­kien heis­tä sek­su­aa­li­suus tai suku­puo­li-iden­ti­teet­ti mah­du myös­kään hete­ro­nor­ma­tii­vi­seen kehik­koon.

Tuskinpa somen puna­vih­reän lai­dan tulen­joh­to­kes­kuk­sis­sa lue­taan niin pak­su­ja kir­jo­ja. Hännikäisen kave­ri mikä Hännikäisen kave­ri. Siis poten­ti­aa­li­ses­ti samaa jen­giä itse­kin.

Ajatus on mitä suu­rim­mal­la mää­rin 1970-luku­lai­nen. ”Kenen jou­kois­sa sei­sot”.

Silloin ivat­tiin lei­jo­nia makeis­ko­rei­neen, puo­lu­eet­to­mia huma­nis­te­ja koru­lausei­neen, kuk­ka­sia ja peh­me­ää myö­tä­tun­toa. Tänään suu­rin sol­vaus tie­tyis­sä pii­reis­sä on kai­ke­ti ”tol­kun ihmi­nen”.

Viime aikoi­na eräät pit­kän lin­jan kult­tuu­ri­per­soo­nat ja yhteis­kun­ta­krii­ti­kot, Leena Krohnista Pirkko Saisioon, ovat alka­neet kysee­na­lais­taa myös ”omien­sa” ehdot­to­muu­den. Ja näh­neet sii­nä ikä­viä kai­ku­ja 1970-luvun epä­toi­vot­ta­vis­ta ilmiöis­tä. Tästä hyväs­tä hei­tä­kin on jois­sain some-kes­kus­te­luis­sa pidet­ty pet­tu­rei­na ja por­va­rien mie­lis­te­li­jöi­nä.

Mielestäni aidon intel­lek­tuel­lin tulee toi­mia juu­ri Krohnin ja Saision tavoin – ei tyy­tyä tois­ta­maan mil­loin kenen­kin ulkoa opit­tu­ja mant­ro­ja, vaan mie­luum­min kul­kea mis­sä kul­kea. Ja kysyä ja kysee­na­lais­taa sii­nä sivus­sa.

*

On tur­ha pei­tel­lä ja silo­tel­la tosi­asioi­ta. Hännikäinen on flirt­tail­lut äärioi­keis­ton kans­sa ja juhan­nuk­se­na 2015 kir­joit­ta­nut har­vi­nai­sen type­riä, louk­kaa­via ja inhot­ta­via pro­vo­vies­te­jä eri nais­jär­jes­tö­jen sivuil­le.

Ikävä kyl­lä minus­ta tun­tuu, että hänet on myös ihan tie­toi­ses­ti ja tahal­li­ses­ti ajet­tu sin­ne lai­ta­oi­keal­le.

Samat kuviot tois­tu­vat jo kyl­läs­tyt­tä­vän kaa­van mukai­ses­ti, niin, että eri hen­ki­löi­den vuo­ro­sa­nat ovat ennal­ta arvat­ta­vis­sa.

Vaikkapa näin:

1) Hännikäinen kut­su­taan osal­lis­tu­maan johon­kin tilai­suu­teen. Seuraa kiuk­kui­nen some­pro­tes­ti jär­jes­tä­jien suun­taan. Protestia saat­ta­vat hyvin joh­taa sel­lai­set hen­ki­löt, jot­ka eivät itse oli­si tilai­suu­teen muu­ten­kaan tulos­sa. Seuraa jon­kin päi­vän tai vii­kon kes­tä­vä ja molem­min puo­lin pai­koil­leen pote­roi­tu­va kes­kus­te­lu. Ja kas, esiin­ty­mi­nen peruu­te­taan. Tai sit­ten, niin kuin nyt, Hännikäisen osal­lis­tu­mi­nen kir­ja­mes­suil­le Kiuas Kustannuksen edus­ta­ja­na on pää­tet­ty tor­pa­ta.

Tai sit­ten:

2) Hännikäinen saa apu­ra­han jol­tain yksi­tyi­sel­tä sää­tiöl­tä ja apu­ra­han myön­tä­jiä ale­taan heti perään syy­tel­lä ääri­toi­min­nan tuke­mi­ses­ta. Säätiön joh­to­kun­taa maa­li­te­taan somes­sa avoi­mes­ti.

Aiemmin har­ras­tet­tiin myös sitä, että:

3) Hännikäisen kus­tan­ta­jaa, var­sin puna­vi­her­tä­väs­ti ja vas­ta­kult­tuu­ri­hen­ki­ses­ti pro­fi­loi­tu­nut­ta Savukeidasta pom­mi­tet­tiin eri­lai­sil­la boi­kot­ti­vaa­ti­muk­sil­la kym­me­nien hen­ki­löi­den toi­mes­ta. Tämä kei­no on sit­tem­min menet­tä­nyt tehon­sa, kos­ka Hännikäisestä on tul­lut oma kus­tan­ta­jan­sa.

Mitä Janitskinin ja Bäckmanin tuo­mios­sa sanot­tiin­kaan mai­neen tär­ve­lys­tä ja ammat­ti­tai­don kysee­na­lais­ta­mi­ses­ta?

En suin­kaan halua kiel­tää Hännikäisen omaa vas­tuu­ta saa­mas­taan koh­te­lus­ta. Joskus oli­si ollut paras­ta pitää kork­ki visus­ti kiin­ni ja pyy­tää nöy­räs­ti anteek­si.

Mutta samaan aikaan: vii­me vuo­sien tapah­tu­mat ovat kuin mal­lie­si­merk­ki jon­kin häi­ri­kök­si lei­ma­tun ihmi­sen yhteis­kun­nal­li­ses­ta radi­ka­li­soi­mi­ses­ta: vie­dään hänel­tä nor­maa­lit toi­meen­tu­lon ja kol­le­gi­aa­li­sen kans­sa­käy­mi­sen mah­dol­li­suu­det omas­sa amma­tis­saan, pil­ka­taan tai demo­ni­soi­daan min­kä ehdi­tään ja puu­tu­taan myös hänen hen­ki­lö­koh­tai­sen tur­val­li­suu­den­tun­tee­seen­sa. Onhan Hännikäisen, hänen vai­mon­sa ja koi­ran­sa kodin lähi­maas­toa muis­tet­tu ”naa­pu­ris­sa­si asuu rasis­ti” -tyy­li­sel­lä liis­te­röin­ti­kam­pan­jal­la.

Jos Hännikäinen oli­si maa­han­muut­ta­ja Maghreb-mais­ta, en ihmet­te­li­si, vaik­ka hän oli­si täl­lai­sen pyö­ri­tyk­sen jäl­keen jo liit­ty­nyt Isisiin.

*

Siksi onkin mer­kil­le­pan­ta­vaa, että Hännikäinen on myrs­kyn sil­mäs­sä pys­ty­nyt kir­joit­ta­maan esseis­tiik­kaa ja asia­proo­saa var­sin epä­po­liit­ti­sis­ta aiheis­ta.

Hän on käsi­tel­lyt kir­jai­li­ja Marko Tapion tuo­tan­toa (Hysterian maa, Savukeidas 2013), oman sisa­ren­sa pois­me­non syn­nyt­tä­miä aja­tuk­sia kuo­le­mas­ta ja katoa­vai­suu­den kult­tuu­ri­his­to­rias­ta (Kuolevainen, Hexen Press 2016) tai vii­mek­si kau­hu­kir­jal­li­suut­ta ja -elo­ku­vaa H. P. Lovecraftista Thomas Ligottiin ja David Cronenbergistä John Carpenteriin luo­taa­van Medusan kas­vot -teok­sen (Kiuas Kustannus 2018).

Mutta eihän näi­tä­kään somen tulen­joh­to­kes­kuk­sis­sa lue­ta. On huo­mat­ta­vas­ti hel­pom­paa lei­ma­ta joku lop­puiäk­seen räy­hää­väk­si nat­sik­si ja sovi­nis­tik­si, jakaa yhä uudel­leen nii­tä juhan­nusyön 2015 surul­li­sen­kuu­lui­sia päi­vi­tyk­siä tai eräs­tä­kin valo­ku­vaa Eugen Schaumanin hau­dal­ta.

Yhteiskunnallisuutta ja kriit­ti­syyt­tä tar­vit­tai­siin kir­jal­li­suu­teen ja kult­tuu­riin ken­ties nykyis­tä­kin enem­män. Mutta nykyi­sel­lä some-“yhteiskunnallisuudella”, siis mil­loin kenen­kin ihmi­sen kivit­tä­mi­seen ryh­mit­ty­vil­lä huu­to­kuo­roil­la ei ole mitään teke­mis­tä yhteis­kun­ta­kri­tii­kin kans­sa. Kyse on pikem­min­kin kou­lu­kiusaa­mi­sen ja vah­vem­pien riveis­sä mels­kaa­mi­sen kal­tai­ses­ta ilmiös­tä. Siitä, että jokai­nen saa omal­la näp­pik­sel­lään vuo­ron perään naput­taa “Barabbas” ja tyk­käil­lä sen jäl­keen sadan muun saman­si­säl­töi­sis­tä päi­vi­tyk­sis­tä.

Vielä 2000-luvun alku­puo­lel­la kes­kei­nen poliit­ti­sen akti­vis­min muo­to oli vaik­ka­pa mie­le­no­soi­tuk­siin osal­lis­tu­mi­nen. Nyt se tun­tuu ikä­vä kyl­lä ole­van blok­kaa­mi­nen, bän­nää­mi­nen, unfrien­daa­mi­nen ja epä­mie­luis­ten kir­joi­tus­ten ilmian­ta­mi­nen yllä­pi­dol­le.

Nämä toi­met eivät ehkäi­se ilmas­ton­muu­tos­ta, äärioi­keis­ton nousua tai suvait­se­vai­suu­den taka­tal­vea. Pikemminkin hal­vaan­nut­ta­vat ja bunk­ke­roi­vat suo­ma­lais­ta kes­kus­te­lua enti­ses­tään.

Itse haluan olla sen ver­ran rii­viö, hip­pi ja anar­kis­ti, että Hännikäinen olkoon ter­ve­tul­lut seu­raa­ni jat­kos­sa­kin. Samoin hänen hyvin­kin suo­ra­su­kai­set ja tulen­pa­la­vat vas­tus­ta­jan­sa, jos vain halua­vat.

Se olkoon hel­sin­ki­läi­syyt­tä ja yhden ihmi­sen kokois­ta sosi­aa­li­sen sekoit­tu­mi­sen poli­tiik­kaa. Herkkähipiäisen vasem­mis­to- tai oikeis­to­nim­byi­lyn, some-tason lähiö­lin­noit­tau­tu­mi­sen, tur­va­ka­me­roi­den ja piha­muu­rien raken­ta­mi­sen sijaan.