Elokuvan har­ras­ta­mi­nen on hyvin eri­lais­ta kuin kir­jal­li­suu­teen tutus­tu­mi­nen, aina­kin jos on luon­nos­taan hyvä­us­koi­nen. Elokuvateatterissa kat­so­ja on sil­min­nä­ki­jä, jopa kans­sa­ri­kol­li­nen, muka­na samas­sa tilas­sa kuin elo­ku­van hen­ki­löt. En maa­lai­le elo­ku­va­teat­te­rin pime­ää syliä sen enem­pää, mut­ta tapah­tu­miin ja hen­ki­löi­hin osal­lis­tuu toi­sin kuin sel­väs­ti yhden ihmi­sen – kir­jai­li­jan – raken­ta­maan maa­il­maan.

Helena Ylänen (1943 – 2018) kir­joit­ti vai­kut­ta­vim­mis­ta elo­ku­va­ko­ke­muk­sis­taan Särön nume­ros­sa Metsä ja toi­seus (1 / 2008).

*

Luet­te­lo alla ei ole lis­ta maa­il­man par­hais­ta elo­ku­vis­ta, jo sen­kään takia, että muis­ti­ku­vat ovat alku­pe­räi­sen koke­mus­ti­lan ja kul­lois­ten­kin esi­ty­so­lo­suh­tei­den sävyt­tä­miä. Olen laa­ti­nut lis­tan lap­sel­li­sen innos­tu­nee­na.

Bambi ja Lumikki ja seit­se­män kää­piö­tä. Kaksi Disneyn pit­kää ani­maa­tio­ta, jot­ka olen näh­nyt täs­sä jär­jes­tyk­ses­sä 1940-­lu­vun lopul­la, ja jois­ta minut on kan­net­tu (Bambi) tai käve­ly­tet­ty (Lumikki) itke­vä­nä pois. Silti ne oli­vat suu­ria koke­muk­sia, sil­lä kukaan ei voi kos­kaan unoh­taa Bambin äidin kuo­le­maa tai Lumikin äiti­puo­len heku­moi­vaa hir­veyt­tä.

Amerikkalaiset musi­kaa­lit oli­vat lap­suu­te­ni suu­ri rak­kaus, var­sin­kin väril­li­set ja ne, jois­sa Gene Kelly tans­si. Vincente Minnellin pai­koin rujon mut­ta hie­noim­mil­laan kuo­le­mat­to­man Amerikkalainen Pariisissa ­elo­ku­van suu­ri Moulin Rouge ­-aihei­nen finaaIi, Gershwinin sävel­lyk­sen nos­tat­ta­ma­na, on kuin huu­met­ta.

Nuori kapi­nal­li­nen, kes­kim­mäi­nen James Deanin kol­mes­ta elo­ku­vas­ta, oli viat­to­mal­le 13-­vuo­ti­aal­le (ja suun­nat­to­man Dean­-hys­te­rian kes­kel­lä) niis­tä puhut­te­le­vin; ja paras elo­ku­va. Muistan pik­ku­tar­kas­ti joh­dan­to­jak­son: James Dean makaa­mas­sa kadul­la leik­ki­mäs­sä lelun kans­sa hie­nos­ti raja­tuis­sa ja valais­tuis­sa laa­ja­kan­gas­ku­vis­sa ja sitä seu­raa­va tilan­ne polii­si­lai­tok­sel­la, jos­sa uhmak­kai­den lukio­lais­ten per­hei­den sisäi­nen elä­mä näy­te­tään kau­his­tut­ta­van tehok­kaas­ti. Nicholas Ray oli hie­no ohjaa­ja, ja koko hänen 1950­-luvun tuo­tan­ton­sa Johnny Guitarista Chicagon yöper­ho­siin on sydän­tä raas­ta­van upe­aa ja traa­gis­ta kat­sot­ta­vaa.

Nerokas pik­ku­mies Billy Wilder teki jät­ti­läis­mäi­sen uran, mut­ta juu­ri Poikamiesboksi vuon­na 1960 sat­tui hyvään sau­maan. Apean rak­kaus­ta­ri­nan kas­vat­ta­mi­nen tehok­kaak­si kuvak­si hie­rar­kiois­ta, mani­pu­loin­nis­ta ja kyy­ni­syy­den ja opti­mis­min väli­ses­tä kamp­pai­lus­ta, yli­pää­tään työ­elä­mäs­tä sane­le­mas­sa ehto­ja ihmi­sel­le, oli kieh­to­vaa. Jälleen, itses­tään­sel­väs­ti, lois­ta­va käsi­kir­joi­tus, hie­no ohjaus ja aikaa kes­tä­neet näyt­te­li­jä­suo­ri­tuk­set vain voi­vat taa­ta edes täl­lai­sen perus­ta­son – tari­nan ja hen­ki­lö­hah­mo­jen – vai­kut­ta­vuu­den.

Alkuvuodesta 1960 Adloniin oli tul­lut Andrzej Wajdan sotat­ri­lo­gian kol­mas osa Tuhkaa ja timant­tia. En tie­dä, ymmär­täi­sin­kö vie­lä­kään täy­sin elo­ku­van sym­bo­liik­kaa ilman sii­tä kir­joi­te­tun kir­jal­li­suu­den tukea, mut­ta elo­ku­van arvon ymmär­sin jo sil­loin. Koko maa­il­man­so­dan hal­pa­mai­suus ja pyr­ky­ryys esi­tet­ty­nä jäl­jel­le jää­nei­den elä­mäs­sä oli aivan tois­ta kuin sotae­lo­ku­vien ker­to­ma.

Italialaisten mes­ta­rei­den Federico Fellinin ja Michelangelo Antonionin 1960­luvun alun suu­ret elo­ku­vat – edel­li­sen Ihana elä­mä ja 8 ¹⁄₂ ja jäl­kim­mäi­sen tri­lo­gia Seikkailu­ – Yö­ – Auringonpimennys – joh­dat­ti­vat sel­väs­ti vaka­vam­paan, elo­ku­van tyy­li­la­jien kir­joa, rajat­to­mia mah­dol­li­suuk­sia ja eri­lai­sia teki­jä­pro­fii­le­ja arvos­ta­vaan har­ras­tuk­seen. Nämä elo­ku­vat oli­vat kaik­ki aika­lais­ku­vauk­sia ja oudon, syväs­ti euroop­pa­lai­sen, elä­män mer­ki­tyk­sel­li­syy­den kysee­na­lais­ta­van tur­hau­tu­mi­sen lei­maa­mia. Ja kaik­ki aikui­sem­pia kuin 99 pro­sent­tia nyky­ajan elo­ku­vis­ta ja yhä täy­sin mai­neen­sa arvoi­sia.

Edellisten kans­sa samaan jouk­koon kuu­lui­si­vat myös brit­tien uusi aal­to ja Joseph Loseyn Englannissa 1960-­lu­vul­la ohjaa­mat elo­ku­vat, sel­lai­set kuin Eeva (vaik­ka tapah­tu­ma­paik­ka onkin Venetsia), Kuningas ja isän­maa ja Palvelija. Ranskalaisen uuden aal­lon alku­vuo­sien asen­teet ja tyy­lit oli­vat sen ver­ran lap­sek­kai­ta, ettei­vät ne herät­tä­neet vas­taa­val­la taval­la hen­ki­siä ja emo­tio­naa­li­sia kas­vu­hor­mo­ne­ja, vaik­ka Jean-­Luc Godardin Laittomat ja Karabinieerit oli­vat­kin kivo­ja lef­fo­ja, ja Keskipäivän aave ­-nimi­se­nä myö­hem­min uudel­leen ohjel­mis­toon tul­lut hie­no työ elo­ku­van teke­mi­ses­tä on yksi suo­sik­ke­ja­ni.

Samaan aikaan, 1960­-luvun alku­puo­lel­la, alkoi toi­nen, elo­ku­van ymmär­tä­mis­tä aivan eri suun­taan avaa­va sys­tee­mi kuin tuo teat­te­reis­sa jyl­lää­vä euroop­pa­lai­sen elo­ku­van nousu. Se oli tele­vi­sion elo­ku­va­tar­jon­ta. Yle ja MTV esit­ti­vät ame­rik­ka­lai­sen elo­ku­van kul­ta­kau­den, 1930 – 1950 ­luku­jen äänie­lo­ku­van par­hai­ta gen­re-­elo­ku­via, ja toi­vat siten näy­til­le myös suu­rim­pien elo­ku­va­täh­tien par­haat het­ket: mus­ta­val­koi­set kome­diat, fars­sit, länk­kä­rit, riko­se­lo­ku­vat. James Cagney tans­si­mas­sa kome­diois­sa tai kuo­le­mas­sa gangs­te­ri­na; Cary Grant nuja­koi­mas­sa Katharine Hepburnin kans­sa, John Wayne mat­kal­la län­teen. Hawks, Ford, Walsh, Wellman; legen­daa­ri­set käsi­kir­joit­ta­jat Ben Hechtistä alkaen. Televisiosta minun suku­pol­ve­ni on sel­lai­sen, kai­kil­le tutun viih­teen klas­si­kon kuin Casablancankin ensi ker­ran näh­nyt. Juuri näi­den elo­ku­vien muis­ton vuok­si nykyi­nen ame­rik­ka­lai­nen elo­ku­va tun­tuu kumi­se­val­ta tyh­jiöl­tä. Eikä se ole sat­tu­ma. Amerikkalaiset ovat menet­tä­neet opti­mis­min­sa saa­mat­ta mitään myön­teis­tä tilal­le.

Mutta lap­suu­den ja nuo­ruu­den kas­vu­vai­he päät­tyy nyt tähän, ja hyp­pään suo­raan muu­ta­miin elo­ku­viin, jot­ka pys­ty­vät muut­ta­maan käsi­tys­tä elä­mäs­tä tai tai­tees­ta välit­tä­mät­tä kou­liu­tu­mi­sen astees­ta. Niiden jär­jes­tys on sat­tu­maa, sil­lä nii­tä ei kes­ke­nään voi aset­taa mihin­kään arvo-­ tai aika­jär­jes­tyk­seen.

Aleksei Germanin Neuvostoliiton vii­mei­sel­lä vuo­si­kym­me­nel­lä ohjaa­ma rujo ja kyy­ni­nen kuvaus 1950-­lu­vun arjes­ta, Ystäväni Ivan Lapshin, antaa koko­naan uuden näkö­kul­man neu­vos­toe­lo­ku­van suur­ten klas­si­koi­den ylis­tä­mään yhteis­kun­taan.

Stanley Kubrickin tuo­tan­nos­sa jokai­nen elo­ku­va on täy­sin oma ja itsel­li­nen maa­il­man­sa, mut­ta suh­teel­li­sen vähän arvos­tet­tu Barry Lyndon herät­tää minus­sa tun­teen, että saan otteen maa­il­mas­ta, joka on muu­ten jää­nyt vie­raak­si. 1700­-luvun lop­pu­puo­li, Eurooppa ennen teol­lis­ta val­lan­ku­mous­ta, ennen Ranskan val­lan­ku­mous­ta, ennen säh­köä ja kan­san­val­taa, elää täs­sä elo­ku­vas­sa moraa­li­ses­ti ja aineel­li­ses­ti kui­lun par­taal­la mut­ta yli­mie­li­sen tie­tä­mät­tö­mä­nä sii­tä, että lop­pu on tulos­sa. – Tuntuuko tutul­ta?

Espanjalaisen, bas­ki­vä­hem­mis­töön kuu­lu­van Victor Ericen vähäi­nen tuo­tan­to on tul­lut Suomessa tutuk­si vii­veel­lä, mut­ta tul­lut kui­ten­kin ja pel­käs­tään elo­ku­vas­ta välit­tä­vien yksit­täis­ten ihmis­ten pon­nis­te­lun tulok­se­na. Hänen kol­me elo­ku­vaan­sa Mehiläispesän hen­ki, Etelä ja Unelma valos­ta val­mis­tui­vat 1973, 1983 ja 1992, mut­ta Sodankylän elo­ku­va­juh­lil­la vuon­na 1995 ne oli­vat yhdes­sä näh­tä­vi­nä. Se, mikä niis­tä on paras, ei ole tär­keä­tä, vaik­ka Mehiläispesän hen­ki kou­rai­see kovim­min. Se on mel­kein kai­kes­ta toi­vos­ta luo­pu­neen teki­jän kuvaus sii­tä, mitä men­nei­syy­des­tä – Espanjan sisäl­lis­so­das­ta – vai­ke­ne­mi­nen mer­kit­see elä­mäs­sä, yhdes­sä kyläs­sä ja yhdes­sä per­hees­sä.

Charles Chaplin: Charlie siir­to­lai­se­na vai Kultakuume? Molemmat tie­ten­kin, mut­ta 20-­mi­nuut­ti­nen The lmmi­grant vuo­del­ta 1917 on aivan ver­ra­ton, Amerikkaa koh­ti sei­laa­val­le lai­val­le sijoi­tet­tu “fyy­si­nen kome­dia”, liik­ku­vien ele­ment­tien kima­ra. Näin sen vuon­na 2007 Tampereen elo­ku­va­juh­lil­la val­ko­kan­kaal­ta, mikä pal­jas­ti sen suu­ren­moi­sen eloi­suu­den ja tuo­reu­den.

Jacques Rivetten vuon­na 1991 ohjaa­ma La Belle noi­seuse – tun­te­ma­ton mes­ta­ri­teos oli Ranskan TV3:n tuo­tan­toa, joten lisä­ni­men Divertimento saa­nut kak­si­tun­ti­nen ver­sio on sen viral­li­nen lai­tos. Cannesin elo­ku­va­juh­lil­la ja muun muas­sa Suomessa, Illusionissa, esi­tet­tiin elo­ku­van upea, neli­tun­ti­nen ohjaa­jan­ver­sio. Pituudestaan huo­li­mat­ta on kysees­sä lähes kama­rie­lo­ku­va, ker­to­mus kuu­lui­sas­ta tai­de­maa­la­ris­ta, hänen nuo­rem­mas­ta mut­ta ei ihan heh­keäs­tä vai­mos­taan ja hei­dän vie­raak­seen saa­pu­vas­ta nuo­res­ta paris­ta. Mies on tai­tei­li­ja, mut­ta nuo­ri mor­sian pää­tyy mes­ta­rin mal­lik­si. Se tun­tei­den ja vais­to­jen vyyh­ti, jon­ka Rivette täs­tä keh­rää, on moder­nia elo­ku­vaa luon­te­vim­mil­laan. Anti­teatteria, anti­melodraamaa, anti­kirjallisuutta, mut­ta rai­kas­ta ja tot­ta. Michel Piccoli ja Jane Birkin avio­pa­ri­na ovat rii­su­tun, nyky­ai­kai­sen elo­ku­va­näyt­te­le­mi­sen par­hai­ta tai­ta­jia. Aivan toi­sel­ta pla­nee­tal­ta kuin nykyi­sen mas­sae­lo­ku­van ilmeet­tö­mä­nä­kin yli­mi­toi­tet­tu täh­ti­näyt­te­le­mi­nen.

En voi teh­dä lis­taa ilman Robert Altmania, joka niin olen­nai­ses­ti hah­mot­te­li 1970-­lu­vun Yhdysvaltoja. Hänen tuot­te­li­aat vii­me vuo­ten­sa eivät olleet pel­käs­tään onnek­kaat, mut­ta hän itse oli lop­puun saak­ka iha­na, epä­hollywoodmainen, todel­li­suu­den­ta­jui­nen, kär­ke­vä itsen­sä. Short Cuts – Oikopolkuja vuo­del­ta 1993 oli hänen vii­mei­nen mer­kit­tä­vä työn­sä, ja erin­omai­nen sum­maus kai­kes­ta sii­tä, mitä hän ihmi­sis­tä ajat­te­li: ei aina kovin kau­niis­ti, mut­ta ei hän kyl­lä ketään syyt­tä­nyt­kään.

Jean-­Luc Godard: Histoire(s) du cine­ma. Godardin kym­me­nen vuo­den aika­na 1988 – 1998 val­mis­ta­ma kah­dek­san­osai­nen, neljä­ ja puo­li­tun­ti­nen videoes­see elo­ku­van ja 1900-luvun pari­suh­tees­ta. Vaikeaselkoisuus, moni­ker­rok­si­suus ihan kon­kreet­ti­ses­sa muo­dos­sa pääl­lek­käi­si­nä teks­tei­nä ja kuvi­na sekä monien lai­naus­ten aiheut­ta­mat teki­jä­noi­keus­on­gel­mat ovat pitä­neet tämän hul­lun mut­ta hur­maa­van super­vi­deon aika kau­ka­na niin sano­tuis­ta kulut­ta­jis­ta. En minä­kään tätä ole koko­naan näh­nyt, enkä kaik­kea sitä rans­kaa ymmär­rä, mut­ta haluai­sin elo­ku­van avau­tu­van useam­min­kin myös tähän suun­taan, sen sijaan että se hal­vaan­tuu varioi­maan menes­tys­re­sep­te­jä. Lisäksi Godardin seu­ras­sa tapah­tuu aina jotain yllät­tä­vää ja haus­kaa.

En ole vie­lä kir­joit­ta­nut Aki Kaurismäestä, joka kat­so­jan kan­nal­ta ei ole niin­kään teh­nyt yksit­täi­siä elo­ku­via kuin suo­dat­ta­nut mil­loin min­kä­kin tari­nan vah­van per­soo­nan­sa ja tun­nis­tet­ta­van, hie­nos­tu­neen tek­niik­kan­sa avul­la. Aki Kaurismäki on käsi­työ­läi­nen, niin kuin tai­de­maa­la­ri tai kuvan­veis­tä­jä on käsi­työ­läi­nen. Lisäksi hän on yhteis­kun­ta­krii­tik­ko ja runoi­li­ja. Virallinen Suomi on kiit­tä­nyt hän­tä sii­tä aka­tee­mi­kon arvo­ni­mel­lä. Toista suo­ma­lais­ta elo­ku­va­tai­tei­li­jaa, Nyrki Tapiovaaraa, Suomi voi­si kiit­tää huo­leh­ti­mal­la hänen teos­ten­sa saa­ta­vuu­des­ta.

Olen jät­tä­nyt kaik­ki klas­si­set mes­ta­rit Ozusta Bergmaniin, Rossellinista Kurosawaan ja Eisensteinista Renoiriin pois. Heidän elo­ku­van­sa ovat 20. vuo­si­sa­dan tai­teen kivi­jal­ka. He ovat tämän uskon­non pyhi­myk­siä ja pro­feet­to­ja. Silti, juu­ri nyt olen mel­kein vakuut­tu­nut, että ihmi­nen tar­vit­see vain yhden elo­ku­van, Andrei Tarkovskin Peilin. Se on aivan tyh­jen­tä­vä, muis­tin­va­rai­nen hen­ki­lö­koh­tai­sen, sisäi­sen elä­män hah­mo­tus.