Kirjoit­ta­ja­kurs­seil­la, joi­ta vedän, saa­tan jos­kus sanoa: kir­joit­ta­kaa sie­lus­ta mai­nit­se­mat­ta sanaa sie­lu. Tai kir­joit­ta­kaa rak­kau­des­ta, Jumalasta, kau­neu­des­ta mai­nit­se­mat­ta nii­tä. En ole paha ihmi­nen, vaik­ka käs­ken­kin ihmi­siä sen­su­roi­maan hyvää tar­koit­ta­via sano­ja. Kirjoittajat ymmär­tä­vät pian – jos eivät ole jo aiem­min oival­ta­neet – että sie­lun on tih­kut­ta­va rivien välis­tä ottaak­seen luki­jan hal­tuun­sa. Paljas, avoin sie­lu tuo­daan teks­tis­sä par­hai­ten esiin tie­tyl­lä sekoi­tuk­sel­la kon­kreet­ti­sia kuvia ja epä­kon­kreet­ti­sia aja­tuk­sia sekä jotain, mis­tä minul­la ei aavis­tus­ta­kaan. Yhdistelmä vapaut­taa luki­jas­sa muis­to­ja, lii­ket­tä, tule­vai­suu­den­ku­via, tun­tei­ta ja oival­luk­sia sekä jotain, mis­tä minul­la ei myös­kään ole aavis­tus­ta.

Kirjoittaja hah­mot­taa, että sano­mat­ta jät­tä­mi­nen on teko sii­nä mis­sä sano­mi­nen­kin.

Jokapäiväisessä elä­mäs­sä ihmi­set pii­lot­ta­vat toi­sil­taan teko­ja ja siten pyr­ki­vät kont­rol­loi­maan vai­ku­tel­maa, jon­ka toi­sil­leen itses­tään anta­vat. Piilotamme asioi­ta myös itsel­täm­me, ehkä sik­si, että kiin­nit­täi­sim­me huo­miom­me johon­kin abstrak­tiin puo­leen itses­säm­me – voi­dak­sem­me teh­dä outo­ja, hal­lit­tu­ja teko­ja.

Kerran erääs­sä kel­la­ri­baa­ris­sa tapa­sin olut­ta juo­via mus­li­mi­mie­hiä. ”Jumala ei näe maan alle”, he tote­si­vat. Jumala on pait­si huu­mo­rin­ta­jui­nen myös puo­li­so­kea. Luojan kii­tos, pitäi­si kai sanoa.

Kulttuurilehden luki­joil­le lie­nee tur­ha mai­ni­ta, kuin­ka pal­jon ja monen­ta­sois­ta ener­gi­aa, uskoa, onnea ja ymmär­rys­tä luo­daan kult­tuu­ri­työl­lä. Mutta monel­le meis­tä, myös minul­le, on yllät­tä­vää, että tai­teen ja Särön tapauk­ses­sa myös jour­na­lis­min orga­ni­saa­tiot vetä­vät puo­leen­sa työ­pa­nos­taan tar­joa­via ihmi­siä, jot­ka eivät odo­ta vas­tik­kei­ta, kuten rahaa. Särössä toi­mii tai­tei­li­joi­ta, työt­tö­miä, elä­ke­läi­siä ja työs­sä­käy­viä, jot­ka eivät halua mai­net­ta eivät­kä nime­ään näky­viin. Ilman tätä näky­mä­tön­tä enke­lis­töä Särön orga­ni­saa­tio resi­dens­sei­neen, verk­ko­leh­ti­neen ja kou­lu­tuk­si­neen ei toi­mi­si.

Ilmaistyön loput­to­muu­den varaan ei voi las­kea. Ollakseen ole­mas­sa Särön on moni­puo­lis­tut­ta­va ja uudis­tut­ta­va, ja muu­tok­set syö­vät rahaa tal­koo­hen­ges­tä huo­li­mat­ta. Kulttuurijulkaisu on edel­leen Särön pe­rustoimintaa, jota kir­joit­ta­ja­kou­lu­tus, Oder-­re­si­dens­si ja ulko­mai­nen ver­kos­toi­tu­mi­nen tuke­vat – ja jul­kai­su antaa vas­ta­vuo­roi­ses­ti sivu­lon­ke­roil­le vir­taa. Visioiden toteut­ta­mi­nen edel­lyt­tää pait­si into­hi­moa myös sys­te­ma­tiik­kaa ja byro­kraat­tis­ta osaa­mis­ta. Vihjeeksi kult­tuu­ria­lan talous­päät­tä­jil­le: pie­ni, mut­ta vakaa tuki kult­tuu­rior­ga­ni­saa­tioi­den taus­ta­hah­moil­le, joi­den mis­sio­na on edis­tää mui­den ihmis­ten tai­teen näky­vyyt­tä ja syn­tye­del­ly­tyk­siä, ei oli­si pahak­si.

Mutta hyvä on tilan­ne näin­kin. Suomessa vir­ka­ko­neis­to ei yri­tä vai­en­taa tai­tei­li­joi­ta uhkaa­mal­la hei­tä kuo­le­mal­la, toi­sin kuin vaik­ka sata vuot­ta sit­ten Anna Ahmatovan tapauk­ses­sa naa­pu­ri­maas­sam­me. Käsillä ole­va Särö tar­jo­aa luki­joil­leen Ahmatovan ennen suo­men­ta­ma­ton­ta runout­ta.

Mikä pakot­taa ihmi­sen välit­tä­mään sano­jen välis­tä todel­li­suut­ta maa­il­mas­ta toi­seen, vie­lä­pä hen­ken­sä uhal­la? Voimme myös kysyä: mikä­pä ei pakot­tai­si?

Jälkikirjoitus: Näitä rive­jä kir­joi­tet­tua­ni kor­vii­ni kan­tau­tui tie­to por­voo­lai­sen kult­tuu­ri­vai­kut­ta­jan Jocke Lybeckin tapa­tur­mai­ses­ta kuo­le­mas­ta. Ilman Lybeckiä Säröä tus­kin oli­si ole­mas­sa. Hänen perus­ta­mas­saan ja isän­nöi­mäs­sään sie­luk­kaas­sa Bar Maryssa löy­si­vät toi­sen­sa ne ihmi­set, jot­ka vuon­na 2006 perus­ti­vat Särön. ”Kun muut puhal­ta­vat, me hen­gi­täm­me”, oli baa­rin mot­to. Sama paik­ka, jos­sa äsken mai­nit­se­ma­ni mus­li­mit istui­vat oluil­la.