Säveltäjän työs­sä yhdis­ty­vät tiu­kan loo­gi­nen ajat­te­lu, vapaa­na len­tä­vä mie­li­ku­vi­tus sekä alku­kan­tai­nen, kehol­li­nen tun­ne-ener­gia. Auli Särkiö haas­tat­te­li kah­ta sävel­tä­jää, Minna Leinosta ja Juha T. Koskista, sävel­tä­mi­sen tie­teel­li­syy­des­tä, ongel­man­rat­kai­sus­ta ja intui­tii­vi­suu­des­ta. Haastattelu on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön nume­ros­sa Luomisen mene­tel­mät (nro 29) vuon­na 2015.

Taiteen teke­mi­nen on alke­mis­ti­nen pro­ses­si, joka luo todel­li­suu­tem­me perus­o­sis­ta jota­kin uut­ta. Taiteen mate­ri­aa­leis­ta ääni on kaik­kein lähim­pä­nä alkuai­net­ta: se on perus­ta­va osa koke­mus­tam­me, mut­ta tie­toi­suu­tem­me ei kyke­ne kesyt­tä­mään sitä. Visuaaliset tai­teet käyt­tä­vät todel­li­suu­tem­me näky­viä ja kos­ke­tel­ta­via osia, puhu­tut ja kir­joi­te­tut sanat nimeä­vät sitä, mikä on. Säveltäminen luo uusia maa­il­moi­ta jos­tain hyvin het­kel­li­ses­tä, äänes­tä. Sävellykset ovat samal­la ker­taa abstrak­te­ja ja alku­kan­tai­sen kon­kreet­ti­sia. Siksi sävel­tä­jä-alke­mis­til­ta vaa­di­taan intui­tion ja jär­jen yhdis­tä­mis­tä eri­tyi­sel­lä taval­la. Alkemisti on tut­ki­ja. Nykytaiteen veit­sen­te­räl­lä tämä yhä koros­tuu.

Ei ole ihme, että musii­kin his­to­ria on täyn­nä sävel­tä­jiä, joi­den työ muis­tut­taa tie­teen har­joit­ta­mis­ta.

Tapaan kak­si sävel­tä­jää puhuak­se­ni aihees­ta hei­dän kans­saan. Minna Leinonen (s. 1977) ja Juha T. Koskinen (s. 1972) heit­tä­vät heti kak­si nimeä: Iannis Xenakis ja Leonardo da Vinci.

Kreikkalaissyntyisen Xenakiksen (1922 – 2001) tuo­tan­nos­sa mate­ma­tiik­ka ja musiik­ki sulau­tui­vat ainut­laa­tui­ses­ti. Oikeastaan Xenakis oli into­hi­moi­nen tie­de­mies, joka toteut­ti havain­to­jaan soi­vas­sa muo­dos­sa. Esimerkiksi kama­rior­kes­te­ri­teos Pithoprakta esit­tää kaa­sun käyt­täy­ty­mis­tä. Leinonen muis­tut­taa, että monet sävel­tä­jät ovat kuin kek­si­jöi­tä, jot­ka kehit­te­le­vät uusia soit­ti­mia tai kar­toit­ta­vat ole­mas­sao­le­vien fysi­kaa­li­sia omi­nai­suuk­sia, Sampo Haapamäen tai Helmut Lachenmannin tapaan. Koskinen poh­tii, ettei renes­sans­si-ihmi­nen teh­nyt eroa tie­teel­li­sen ja tai­teel­li­sen luo­vuu­den välil­lä.

”Tietyillä sävel­tä­jil­lä on aina ollut tut­ki­va asen­ne”, hän sanoo.

Voiko musii­kin luo­mi­sen näh­dä tie­tee­nä? Vaikka tie­to­ko­neoh­jel­ma gene­roi­si kos­ket­ta­van teok­sen, har­va osai­si suh­tau­tua sii­hen tai­tee­na. Miellämme tai­teen tun­te­van sub­jek­ti­vi­tee­tin ilmai­suk­si. Tiedettä mää­rit­te­lee objek­tii­vi­suus, tois­tet­ta­vuus, perus­tel­ta­vuus. Henkilökohtaiset koke­muk­set ja tun­teet on tie­tees­tä läh­tö­koh­tai­ses­ti kar­sit­tu. Mutta ovat­ko tie­de ja tai­de lopul­ta tois­ten­sa vas­ta­koh­dat? Ehkä ne pikem­min­kin vain tuot­ta­vat tie­toa vaih­toeh­toi­sil­la tavoil­la.

Nykytaide tuo tämän väke­väs­ti esiin. Jos tai­de ennen perus­tui ensi­si­jai­ses­ti luon­non, esi­ku­vien tai teki­jän haa­vei­den jäl­jit­te­lyl­le, aikam­me tai­det­ta mää­rit­tää ehdo­ton itseil­mai­su. Jokaisen tai­tei­li­jan on kek­sit­tä­vä itsen­sä ja tai­teen­sa alus­ta asti.

”Tieto ja koke­mus luo­vat kas­vua­lus­tan, jon­ka varaan sävel­tä­jä raken­taa oman sanot­ta­van­sa”, ker­too Minna Leinonen Särön haas­tat­te­lus­sa koto­naan Helsingin Roihuvuoressa. ”Ehkä sel­vim­min tai­teel­li­sen työs­ken­te­lyn erot­taa tie­teel­li­ses­tä juu­ri sub­jek­tii­vi­set tun­teet, joi­ta ilman aina­kaan minä en teki­si musiik­kia.”

“Musiikki on kai­kis­ta tai­teis­ta etäim­pä­nä todel­li­suu­des­ta, sitä on vai­kea ais­tia ja hal­li­ta. Siksi tar­vi­taan kont­rol­lia, ja täs­sä tie­tei­li­jä­mäi­syys astuu usein kuvaan.”

Berliiniin aset­tu­nut Juha T. Koskinen kokee sävel­tä­mi­sen kaa­ok­sen työs­tä­mi­se­nä: rajat­to­mis­ta äänel­li­sis­tä vaih­toeh­tois­ta raja­taan soi­va koko­nai­suus.

Koskinen näkee, että tek­no­lo­gia on avan­nut sävel­tä­jil­le val­ta­vas­ti uusia mah­dol­li­suuk­sia. Joillekin tie­teen meto­dit ovat kei­no hal­li­ta kaa­os­ta. Koskisen teok­set kum­pua­vat musii­kil­li­sis­ta ideois­ta, mut­ta hän­tä kiin­nos­taa läh­teä liik­keel­le jos­tain ulko­musii­kil­li­ses­ta, kuten tois­ta tai­teen­la­jia edus­ta­vas­ta teok­ses­ta tai filo­so­fias­ta.

Koskinen ker­too tuo­rees­ta kita­ra-cem­ba­lo-duos­taan, jon­ka Rody van Gemert ja Assi Karttunen esit­ti­vät kesäl­lä 2014 Viitasaaren Musiikin aika -fes­ti­vaa­lil­la. Esittäjillä oli toi­ve: hei­dän kon­ser­tis­saan kaik­kien kap­pa­lei­den tuli liit­tyä veteen. Koskisen mie­leen tuli­vat Onnettaren suih­ku­läh­teis­tä ker­to­va uni­jak­so motet­ti­sä­vel­tä­jä­nä tun­ne­tun Guillaume de Machaut’n omae­lä­mä­ker­ral­li­ses­sa runoel­mas­sa Le liv­re du voir dit (1360-luku), jota oli pal­jon luke­nut. Sävellyksen nimek­si tuli Cinq fon­tai­nes de la Fortune – Onnettaren vii­si suih­ku­läh­det­tä.

”Nämä ele­men­tit loi­vat teok­sel­le suo­ja­tun ympä­ris­tön, jos­sa sen musii­kil­li­set ideat saat­toi­vat kehit­tyä”, Koskinen ker­too.

Luomisprosessin tätä vai­het­ta voi ver­ra­ta tut­ki­jan työ­hön: Koskinen kier­te­li Berliinin Gemäldegaleriessa tut­ki­mas­sa suih­ku­kai­vo­jen esit­tä­mis­tä ja pyö­räi­li ympä­ri kau­pun­kia kar­toit­taen sen suih­ku­läh­tei­tä. Lopullisessa teok­ses­sa näi­tä motii­ve­ja ei kui­ten­kaan juu­ri kuu­le, eikä se ole Koskisen tar­koi­tus­kaan. Alkuideat tar­jo­si­vat tart­tu­ma­pin­nan musii­kil­li­sel­le luo­mi­sel­le. Se on mate­ri­aa­lin rajaa­mis­ta, erään­lais­ta hypo­tee­sin aset­ta­mis­ta.

”Mutta myö­hem­min läh­tö­koh­dis­ta voi etään­tyä. Ne ovat vain raken­nus­te­li­nei­tä, lopul­ta teos pysyy pys­tys­sä itsek­seen”, Koskinen sanoo.

Haastattelun aikoi­hin Minna Leinonen vii­meis­te­li orkes­te­ri­teos­ta Scatterings, jon­ka Radion sin­fo­niaor­kes­te­ri kan­tae­sit­ti Hannu Linnun joh­dol­la huh­ti­kuus­sa vuon­na 2015. Tämän teok­sen alkui­dea­na oli 3D:n käsi­te.

”Aloin miet­tiä, mitä kol­miu­lot­tei­suus voi­si olla musii­kis­sa”, ker­too kehol­li­suu­des­ta ja tila­teok­sis­ta kiin­nos­tu­nut sävel­tä­jä. ”Pohdin akus­ti­sia ilmiöi­tä, syvyyt­tä, pin­taa ja taus­taa.”

Lähtökohta oli kon­kreet­ti­nen ja herät­ti Leinosessa pal­jon ideoi­ta, joi­ta hän alkoi luon­nos­tel­la, koo­ta ja kehi­tel­lä. Nyt teok­sen val­mis­tues­sa alku­pe­räi­nen idea puto­aa pois:

”Se oli raken­nus­te­li­ne itsel­le, perus­te­lu, mik­si tämä kap­pa­le on ole­mas­sa.”

Molemmille sävel­tä­jil­le aja­tus raken­nus­te­li­nees­tä on lähei­nen.

Kolmiulotteisuuden sijaan Scatteringsin ydin­ky­sy­mys liit­tyi lopul­ta laa­jen­net­tui­hin soit­to­ta­poi­hin sekä kokei­le­vien ään­ten tar­koi­tuk­sen­mu­kai­seen nota­toin­tiin. Leinoselle soit­to­ta­po­jen tut­ki­mi­nen ja mer­kin­tä­ta­po­jen kehit­te­ly on myös kek­si­jyyt­tä.

Juha T. Koskinen poh­tii, että sävel­tä­jä tar­vit­see työn­sä kai­kis­sa vai­heis­sa kei­no­ja kaa­ok­sen hal­lit­se­mi­seen. Minna Leinonen pai­not­taa etäi­syy­den mer­ki­tys­tä, kykyä kat­soa ja kuun­nel­la par­ti­tuu­ria kuin koh­tai­si sen ensim­mäis­tä ker­taa. Välillä sävel­tä­jä tem­pau­tuu vir­taan tai uppou­tuu yksi­tyis­koh­tiin, mut­ta sään­nöl­li­ses­ti on nous­ta­va pin­nan ylä­puo­lel­le.

”Usein tar­vi­taan ulko­puo­lis­ta ajat­te­lua, etäi­syy­den otta­mis­ta, vaih­te­lua suu­ren­nus­la­si- ja lin­tu­pers­pek­tii­vin välil­lä”, Koskinen sanoo.

Hänen mukaan­sa sävel­tä­jän kou­lu­tuk­sen tar­koi­tuk­se­na on poh­jim­mil­taan luo­da objek­tii­vis­ta tuki­ke­hik­koa, tek­nii­koi­ta ja meto­de­ja, joi­den sisäl­lä mie­li­ku­vi­tus pää­see vapau­tu­maan.

”Mutta vähi­tel­len opi­tut tek­nii­kat auto­ma­ti­soi­tu­vat, mik­sau­tu­vat per­soo­naan ja muut­tu­vat hil­jai­sek­si tie­dok­si”, Leinonen tote­aa. ”Flow-tut­ki­ja Mihály Csíkszentmihályi puhuu kehi­tyk­ses­tä, jos­sa tie­dos­ta­mat­to­mas­ta epä­pä­te­vyy­des­tä, tie­dos­te­tus­ta epä­pä­te­vyy­des­tä ja tie­dos­te­tus­ta päte­vyy­des­tä pääs­tään tie­dos­ta­mat­to­maan päte­vyy­teen. Eri tai­dot muut­tu­vat isok­si koko­nai­suu­dek­si, jos­sa voi aja­tel­la pal­jon isom­mas­sa kehyk­ses­sä.”

Tällöin tek­niik­ka ei kah­lit­se, vaan sävel­tä­jä voi maa­la­ta isol­la sivel­ti­mel­lä, antau­tua sen vie­tä­väk­si ja poh­tia työ­tään kriit­ti­ses­ti.

Intuitio ja jär­ki, jot­ka usein näh­dään tai­teen ja tie­teen kont­ras­toi­vi­na yti­mi­nä ja suo­ra­nai­si­na konflik­tin aiheut­ta­ji­na, kie­tou­tu­vat sävel­tä­jän työs­sä siis eli­mel­li­ses­ti toi­siin­sa. Minna Leinosta kiin­nos­taa, että intui­tii­vi­set­kin pro­ses­sit ovat osa tie­toa, hil­jais­ta tie­toa. Säveltäjän työs­sä tiu­kan loo­gi­nen ajat­te­lu ja vapaa­na len­tä­vä mie­li­ku­vi­tus sekä alku­kan­tai­nen, kehol­li­nen tun­ne-ener­gia yhdis­ty­vät. Tämä ilme­nee myös Koskisen ja Leinosen ker­to­muk­sis­sa ongel­man­rat­kai­su­ti­lan­teis­taan.

Säveltäjä koh­taa jat­ku­vas­ti haas­teel­li­sia vai­hei­ta, Leinosen sanoin luk­ko­paik­ko­ja, joi­den lau­kea­mi­nen edel­lyt­tää sekä aikaa tie­dos­ta­mat­to­mal­le keh­key­ty­mi­sel­le että tie­tois­ta ongel­man­rat­kai­sua.

”Lukko vaa­tii eri vaih­toeh­to­jen läpi­käy­mis­tä, ja tar­vi­taan hyvää tek­niik­kaa, jot­ta voi teh­dä mitä halu­aa. Usein luk­ko rat­ke­aa kui­ten­kin intui­tii­vi­sen pro­ses­sin myö­tä, kun aja­tus­ten antaa vael­lel­la vaik­ka hiek­ka­laa­ti­kon reu­nal­la”, kah­den pie­nen lap­sen äiti sanoo.

Scatterings-orkes­te­ri­teok­sen vii­meis­te­ly oli osin juu­ri luk­ko­jen ja auk­ko­jen rat­ko­mis­ta. Erityisen han­ka­lak­si osoit­tau­tui lop­pu­hui­pen­nus, jota Leinonen oli poh­ti­nut elo­kuus­ta saak­ka. Tavatessamme rat­kai­su oli juu­ri löy­ty­nyt. Teoksen lop­puun sijoit­tuu voi­main­mit­te­lö, totaa­li­kaa­os, joka tuli­si pur­kaa elä­myk­sel­li­sel­lä taval­la. Leinonen tie­si, mil­lai­nen koh­dan ei pitäi­si olla. Poissulkemalla ja jäsen­te­le­mäl­lä, tie­toi­ses­ti vali­koi­mal­la hän kerä­si eri­lai­sia vaih­toeh­to­ja ja kokei­li nii­tä. Lopulta oikea aja­tus löy­tyi, kun hän jäl­leen ker­ran luki par­ti­tuu­rin­koh­taa yhä uudel­leen: suu­ren mas­san alta täy­tyy nous­ta jotain. Aiemmin teok­ses­sa esiin­tyy koko orkes­te­rin mik­ro­to­naa­li­nen las­ke­va motii­vi. Leinonen kek­si, että hui­pen­nus omak­sui­si tämän idean, mut­ta nouse­vas­sa muo­dos­sa: poly­met­ri­nen, mik­ro­to­naa­li­nen yhteis­nousu muo­dos­tai­si yllät­tä­vän crescen­don.

”Huipennus on siis jotain ihan eri­lais­ta, ei niin ilmeis­tä, eikä kui­ten­kaan täy­sin uut­ta teok­sen mit­ta­kaa­vas­sa”, hän sanoo.

Myös Juha T. Koskiselle Cinq fon­tai­nes de la Fortune -duon lop­pu­jak­so aiheut­ti pään­vai­vaa.

”Kappaleessa on moto­ri­nen, nopeam­pi jak­so, jon­ka halusin vaih­tu­van epi­lo­gik­si, jos­sa moto­ri­suus lak­kaa. Mutta siir­ty­mä oli tosi vai­kea”, hän ker­too.

Motorinen jak­so tun­tui lii­an lyhyel­tä, mut­ta mate­ri­aa­lia lisää­mäl­lä sii­tä oli­si kui­ten­kin tul­lut lii­an pit­kä. Koskinen kokei­li monia rat­kai­su­ja, mut­ta mikään ei tyy­dyt­tä­nyt hän­tä. Tällä ker­taa tilan­ne rat­ke­si atel­jee­krii­ti­kon väliin­tu­loon: hän ehdot­ti ker­taus­merk­kien lait­ta­mis­ta moto­ri­sen jak­son perään.

”En yleen­sä har­ras­ta ker­tauk­sia, mut­ta nyt se toi­mi todel­la hyvin”, Koskinen sanoo. ”Nyt jak­sol­la oli juu­ri oikea pituus, ja epi­lo­gi saat­toi alkaa suo­raan täy­sin luon­te­va­na.”

1900-luvun alun moder­nis­ti­seen kään­tee­seen kuu­lui niin kuva­tai­teis­sa kuin musii­kis­sa­kin objek­tii­vi­suu­den ja ratio­naa­li­suu­den ihan­ne. Ensimmäisen maa­il­man­so­dan kau­hut oli­vat lii­an ras­kai­ta tun­teel­la koet­ta­vik­si, joten tai­de haki tur­va­paik­kaa tie­teen­kal­tai­suu­des­ta. Kyse oli myös halus­ta tul­la uskot­ta­vak­si maa­il­mas­sa, jota jät­ti­harp­pauk­sin kul­ke­va tie­de hal­lit­si. Monet teok­set kier­tyi­vät ”tut­ki­muson­gel­mien” ympä­ril­le, ja nii­tä avaa­maan tar­vit­tiin sivu­kau­pal­la seli­tyk­siä. Modernismiin liit­ty­nyt tun­tei­den sul­keis­ta­mi­nen on jät­tä­nyt pit­kät jäl­jet, sil­lä edel­leen nyky­tai­tees­sa puh­das tun­teel­li­suus tai help­po­ta­jui­suus tuo­mi­taan hel­pos­ti ammat­ti­tai­dot­to­muu­te­na tai hal­puu­te­na. Suhtautuminen on kui­ten­kin muut­tu­mas­sa. Minna Leinonen jakaa tämän aja­tuk­sen.

”Vielä jokin aika sit­ten sain vas­taa­ni nau­rah­duk­sia, kun puhuin Sibelius-Akatemiassa tun­teis­ta musii­kis­sa. Mutta nyt musii­kin ja tun­tei­den suh­tees­ta voi puhua avoi­mes­ti, eivät­kä oktaa­vit ja kol­mi­soin­nut­kaan enää ole pan­nas­sa.”