Keraamikko Elina Sorainen (1943 – 2017) kir­joit­taa kaik­kien aiko­jen ensim­mäi­ses­sä Särössä Iranista löy­de­tyis­tä sir­pa­leis­ta, joi­den his­to­ria ulot­tuu tai­teen­te­ke­mi­sen alku­hä­mä­riin.

—

Särö on lupaa­va ilmiö. Se enna­koi seu­raa­vaa vai­het­ta, sir­pa­let­ta. Sirpaleet ovat arvok­kai­ta vies­tit­tä­jiä enti­sil­tä ajoil­ta ja enti­sis­tä ihmi­sis­tä. Puhun kera­miik­ka­sir­pa­leis­ta, joi­ta olen näh­nyt, kerän­nyt ja tut­ki­nut.

Metsästäjä kul­kee jousi­pys­sy seläs­sään talut­taen hih­nas­ta kol­mea koi­raa. Yhtäkkiä hih­nat kiris­ty­vät; koi­rat nouse­vat taka­ja­loil­leen ja hauk­ku­vat rai­vok­kaas­ti. Seuraavassa kuvas­sa sel­vi­ää syy: lei­jo­na on hyök­kää­mäi­sil­lään met­säs­tys­seu­ru­een kimp­puun. Metsästäjä pääs­tää koi­ran­sa irti ja lei­jo­na aje­taan tie­hen­sä. – Tämän tari­nan ker­too n. 6 000 vuot­ta van­ha sir­pa­le, jota sain pitää kädes­sä­ni Teheranin yli­opis­ton arkeo­lo­gian lai­tok­sel­la. Varhainen sar­ja­ku­va, sanoi yli­opis­ton arkeo­lo­gi. Varhainen ani­maa­tio, elä­vä kuva? Sirpale on osa suu­ren ruu­kun huu­lio­saa. Sarjakuva on osa koris­tefrii­siä, joka on toden­nä­köi­ses­ti jat­ku­nut yhte­näi­se­nä kuva­sar­ja­na ympä­ri ruu­kun suu­auk­koa. Kyseinen sir­pa­le on kui­ten­kin vain pie­ni, ehkä kuu­des­osa koko ruu­kun reu­naa.

Mitä muu­ta reu­na­ku­vios­sa ehti tapah­tua? Millä koh­tauk­sel­la sar­ja­ku­vaor­na­ment­ti alkoi? Mikä mah­toi olla lop­pu? Tarinoita on aina ker­rot­tu, jo tuhan­sia vuo­sia sit­ten, kuten nyt­kin. Katsojat ja kuu­li­jat naut­ti­vat seik­kai­luis­ta, vaa­rois­ta ja roman­tii­kas­ta. Mitä mah­toi mui­nai­nen ruu­kun­te­ki­jä tar­jo­ta teok­sen­sa käyt­tä­jäl­le? Tuskin hän kui­ten­kaan tois­ti samaa näy­tös­tä ker­ran toi­sen­sa jäl­keen. Kuvan som­mit­te­lus­ta ja kera­miik­ka­ruu­kun laa­dus­ta pää­tel­len ruu­kun­te­ki­jä oli tai­ta­va piir­tä­jä ja muo­toi­li­ja, joka ei oli­si suos­tu­nut pit­käs­tyt­tä­vään saman motii­vin tois­toon. Hän naut­ti teke­mi­ses­tään ja halusi mui­den­kin naut­ti­van sii­tä. Tuskin sir­pa­le­kaan oli loh­jen­nut tar­kas­ti yhden tapah­tu­man koh­dal­ta.

Edellä mai­ni­tun sir­pa­leen tari­na perus­tuu muis­tii­ni ja pari­sen vuot­ta sit­ten koke­maa­ni, kir­joi­tet­tua tie­toa sii­tä en ole löy­tä­nyt. En muis­ta mil­tä arkeo­lo­gi­sel­ta kai­vauk­sel­ta se oli löy­ty­nyt, mut­ta arkeolo­git oli­vat ajoit­ta­neet sen per­sia­lai­sen kau­pun­ki­val­tion Susan aika­kau­del­le, vuo­den 4 000 eKr. tie­noil­le. Kuvaketju lue­taan oikeal­ta vasem­mal­le kuten per­sian­kie­li­nen teks­ti­kin.

Metsästäjä koi­ri­neen -sar­ja­ku­va sai kil­pai­li­jan puu­hun hyp­pää­väs­tä vuo­hes­ta. Shahr-e Sokhtehin arkeo­lo­git löy­si­vät jalal­li­sen juo­ma-astian, jon­ka lai­taa kier­tää kol­men kuvan sar­ja; enem­mäl­le ei oli­si ollut tilaa­kaan. Siinä pit­kä­sar­vi­nen vuo­hi sei­soo maas­sa ja kat­soo arvioi­den ylös puu­hun. Seuraavassa kuvas­sa se hyp­pää koh­ti leh­viä, nap­paa nii­tä suu­hun­sa ja puto­aa takai­sin maan kama­ral­le (kuva 1). Innostuneet arkeo­lo­git kuva­si­vat vuo­hen trip­tyyk­kiä maa­il­man ensim­mäi­sek­si ani­maa­tiok­si ja teki­vät sii­tä kah­den­kym­me­nen sekun­nin elo­ku­van. Oma teo­ria­ni on, että met­säs­tä­jä koi­ri­neen voi­daan luo­ki­tel­la ani­maa­tiok­si, ja siis tuhan­ti­sen vuot­ta van­hem­mak­si kuin vuo­hi.

Shahr-e Sokhteh (Palanut kau­pun­ki) on Iranin kaak­koi­sen pro­vins­sin Sistan-Balouchestanin suu­rin arkeo­lo­gi­nen alue. Kaupunki kukois­ti kol­man­nel­la ja toi­sel­la esi­kris­til­li­sel­lä vuo­si­tu­han­nel­la. Kulttuuri oli kor­ke­aa, kau­pan­käyn­ti teho­kas­ta ja käsi­työ­läi­set huip­pu­luok­kaa. Alue on hiek­ka­kum­pu­jen ja ruu­kun­sir­pa­lei­den pei­tos­sa. Hienojen kuvi­tet­tu­jen kera­miik­ka­pa­las­ten pei­tos­sa. Shahr-e Sokhtehin kai­vauk­set aloi­tet­tiin 1960-luvul­la, joten pal­jon on vie­lä pei­tos­sa. Päivittäin löy­tyy uut­ta, sanoi kai­vaus­ten joh­ta­ja tri Mansour Sajjadi käy­des­sä­ni pai­kal­la syys­tal­vel­la 2004. Näin vas­ta-ava­tun hau­dan, jon­ne oli vain­ajan mat­ka­va­rus­teik­si lai­tet­tu korian­te­rin­sie­me­nil­lä, ohral­la ja kumi­nal­la täy­tet­ty­jä ruuk­ku­ja. Ruukut oli­vat lois­ta­vas­ti drei­jat­tu­ja ja koris­tel­tu­ja, aivan ehjiä, kuin uusia. Koristemotiivit esit­ti­vät useim­mi­ten vuo­hia ja kalo­ja. Ehkä hyp­pi­vä vuo­hi -pika­ri oli tar­vi­ke tuon­puo­lei­seen. Tri Sajjadi arve­lee löy­tä­neen­sä pika­rin­te­ki­jän luu­ran­gon tut­kies­saan hau­taa, jos­sa oli saman­hen­ki­siä kera­miik­kae­si­nei­tä.

Leijonan koh­dan­neen mie­hen teki­jää emme pää­se kos­kaan niin lähel­le kuin vuo­hi­ku­pin teki­jää, jos­ta voim­me vie­lä jota­kin näh­dä, arvioi­da hänen käsien­sä luis­ta kuin­ka pit­kät sor­met täl­lä mui­nai­sel­la keraa­mi­kol­la oli ja tie­tää, että hän oli mies. Molemmat ruu­kut ovat lasit­ta­mat­to­mia, lasit­teet tuli­vat kera­mii­kan maa­il­maan vas­ta kuu­den­nel­la vuo­si­sa­dal­la eKr.

***

Eräs kera­mii­kan his­to­rian teo­riois­ta väit­tää nais­ten olleen ensim­mäi­siä keraa­mik­ko­ja. Ruukunteko vaa­tii pai­kal­laan pysy­mis­tä. Eteläpersialainen kivi­kau­den nai­nen pysyt­te­li koto­na las­ten ja ruo­ka­ruuk­ku­jen­sa kans­sa, kun mies­vä­ki juok­si pit­kin ylä­ta­san­koa riis­taa kiin­ni. Kivikauden nai­nen raken­si ruuk­kun­sa käsin, ilman drei­jaa (drei­ja on kek­sit­ty toi­sel­la vuo­si­tu­han­nel­la eKr.) ja hänen var­hai­sim­mat koris­te­mo­tii­vin­sa oli­vat geo­met­ri­sia. Figuratiivinen orna­ment­ti kehit­tyi geo­met­ri­sen orna­men­tin jäl­keen. Metsästäjä ja lei­jo­na -ruuk­ku on käsin teh­ty; onko se nai­sen vai mie­hen teke­mä, sitä emme tie­dä, mut­ta olet­tai­sin sen mie­hen teke­mäk­si met­säs­ty­sor­na­ment­tin­sa täh­den.

Nykypersialaiset keraa­mik­ko­kol­le­ga­ni työs­ken­te­le­vät kivi­kau­ti­sin meto­dein. Kaakkois-Iranin pik­ku­ky­län nai­set raken­ta­vat ruuk­kun­sa käsin ja koris­te­le­vat ne geo­met­ri­sin kuvioin. Tyylitellyt orna­men­tit ker­to­vat taa­te­li­tar­han kas­te­lus­ta (kuva 2), sateen odo­tuk­ses­ta, veden arvok­kuu­des­ta ja niuk­kuu­des­ta. Runsas koris­te­lu kie­lii kau­neu­den tar­pees­ta, jota kui­va, laa­ja hiek­ka-aavik­ko ei aina pys­ty tyy­dyt­tä­mään. Naiskeraamikkojen tai­to on perin­töä monil­ta edel­tä­neil­tä nais­su­ku­pol­vil­ta. Suullisen tra­di­tion mukaan kylä on “aina” ollut keraa­mik­ko­jen kes­kus. Ruukunsirpaleita näkyy joka puo­lel­la. Arkeologisia kai­vauk­sia tämän Kalpourkanin kylän alu­eel­la ei ole vie­lä teh­ty, joten tie­teel­lis­tä aineis­toa kera­mii­kan­teon his­to­rias­ta ei ole saa­ta­vil­la. Kylän tyt­tö­jen kans­sa läh­dim­me lapio muka­nam­me lähi­aa­vi­kol­le kai­va­maan kevyt­tä pin­ta­ker­ros­ta. Poimimme kym­me­niä sir­pa­lei­ta, valit­sim­me hie­nos­ti koris­tel­tu­ja ja pesim­me niis­tä pölyt.

Kolme van­haa mes­ta­ri­ke­raa­mik­koa innos­tui sir­pa­leet näh­des­sään; yksi tun­nis­ti orna­men­teis­ta iso­äi­tin­sä käsia­lan, toi­nen isoi­so­äi­tin­sä piir­tä­mät kuviot. Kolmas väit­ti jon­kin orna­men­tin frag­men­tin ole­van omaa teko­aan nuo­re­na tyt­tö­nä. Jokaisen sir­pa­leen koris­ta­jan he luu­li­vat tun­nis­ta­van­sa. Heidän olet­ta­muk­sen­sa eivät mis­sään tapauk­ses­sa voi­neet olla oikei­ta, mut­ta sil­lä ei ollut mer­ki­tys­tä. Sirpaleet oli­vat lähei­siä ja ker­toi­vat tut­tua tari­naa. Tärkeää oli, että he tun­si­vat ne omik­seen, osak­si omaa kult­tuu­ri­aan. Sirpaleissa oli kuva hei­dän perin­tees­tään, hei­dän kodis­taan ja kas­vu­ym­pä­ris­tös­tään. Ruukunpalaset kir­voit­ti­vat van­hat keraa­mi­kot kat­so­maan taak­se­päin omaan his­to­ri­aan­sa, muis­te­le­maan ja kai­paa­maan. Kyynelsilmin he muis­te­li­vat kuol­lei­ta äite­jään, elä­mään­sä äitien ja ruuk­ku­jen kans­sa. Äiti ei ollut ollut opet­ta­ja, mut­ta tytär kas­voi kera­mii­kan kans­sa ja suo­raan kera­miik­kaan, oppi sen mitä näki esi­ku­van­sa teke­vän. Keraamikkoäidin tyt­tä­res­tä tuli ilman muu­ta ja luon­te­vas­ti keraa­mik­ko.

Sain kokea kera­miik­ka­kult­tuu­rin välit­tö­män mer­ki­tyk­sen ja sel­keäs­ti nais­ten oman tilan kera­miik­ka­sir­pa­lees­sa. Naiset teke­vät ehjiä astioi­ta päi­vit­täin, mut­ta joi­na­kin päi­vä­nä nii­hin saat­taa tul­la särö­jä, ja ne voi­vat muut­tua sir­pa­leik­si.

***

Edellä ole­vaa kir­joi­tet­taes­sa on selail­tu seu­raa­via teok­sia:

• George Savage 1959: Pottery Through the Ages. Penguin Books !ne. Baltimore, Md. USA.
• Pierre Amiet 1973: Suse, Site et Musee. Ministere de la Culture et des Arts, Teheran.
• Mansour Sajjadi 2003: Shabr-e Sokhteh, Report on Archaeological Excavations. Cultural Heritage Organization of Iran, Teheran.

—

Artikkeli on jul­kais­tu Särön ensim­mäi­ses­sä nume­ros­sa Hulluuden ylis­tys (nro 1/2006).