Unkarilaissyntyiselle Térezia Moralle myön­net­tiin loka­kuus­sa 2018 Georg Büchner -pal­kin­to, joka on Saksan mer­kit­tä­vin vuo­sit­tain myön­net­tä­vä kir­jal­li­suus­pal­kin­to. Särö haas­tat­te­li Moraa muu­ta­ma vuo­si sit­ten Berliinissä, jol­loin tämä oli juu­ri jul­kais­sut romaa­nin­sa Das Ungeheuer. Palkintoraadin mukaan Mora osuu ajan her­moon kuva­tes­saan suur­kau­pun­gin ihmis­ten hen­kis­tä vie­raan­tu­nei­suut­ta voi­mak­kaal­la, sug­ges­tii­vi­sel­la ja ana­lyyt­ti­sel­la otteel­laan.

-

Terézia  Moralle oli var­hain sel­vää, että tuhan­nen asuk­kaan Petőháza ei tar­joa kas­vua­lus­taa kir­jai­li­jan uras­ta haa­vei­le­val­le. Jo hänen lyy­ri­siin kokei­lui­hin­sa suh­tau­dut­tiin  koti­ky­läs­sä epä­luu­loi­ses­ti. Mora halusi suur­kau­pun­kiin, pois Itävallan rajal­la sijait­se­vas­ta kyläs­tä, jos­sa elä­mä tapah­tuu bus­si­py­sä­kin, kylä­ka­pa­kan, uima­hal­lin ja soke­ri­teh­taan var­jos­sa. Pois ahtau­des­ta ja har­mau­des­ta.

”Minulla oli siel­lä aina se tun­ne, että en saa­nut olla iloi­nen”, Terézia Mora muis­te­lee. Ylioppilaaksi pääs­ty­ään hän läh­ti Budapestiin, ja muut­ti vuon­na 1990 Berliiniin.

Täyspäiväisenä kir­jai­li­ja­na Mora on työs­ken­nel­lyt vuo­des­ta 1998 läh­tien. Hänen ensim­mäi­nen teok­sen­sa Seltsame Materie eli ”Outoa ainet­ta” ilmes­tyi seu­raa­va­na vuon­na. Jo sitä ennen Mora oli tes­tail­lut maa­pe­rää kir­joit­ta­mal­la lyhyt­ker­to­muk­sen Der Fall Ophelia eli ”Ophelian tapaus”, joka toi hänel­le sak­san kie­lia­lu­een mer­kit­tä­vim­piin kir­jal­li­suus­pal­kin­toi­hin lukeu­tu­van Ingeborg Bachmann -pal­kin­non.

Mora tema­ti­soi ensim­mäi­sis­sä ker­to­muk­sis­saan unka­ri­lai­sen koti­seu­tun­sa elä­mää ja ihmi­siä. He ovat emo­tio­naa­li­ses­ti juu­ret­to­mia ja kom­mu­ni­kaa­tioon kyvyt­tö­miä ihmi­siä, jot­ka tasa­pai­not­te­le­vat vaa­ti­mat­to­man arki­to­del­li­suu­den ja unel­mien väli­maas­tos­sa.

”Halusin tie­tää kuka olen. Siksi minus­ta oli luon­te­vaa kir­joit­taa asiois­ta, jot­ka liit­ty­vät omaan lap­suu­tee­ni”, Mora kuvaa.

Kirjailija on koto­naan kah­des­sa kie­les­sä, mut­ta kir­joi­tus­kie­lek­seen hän valit­si sak­san:

”Totesin, että en pys­ty tuot­ta­maan kir­jal­lis­ta teks­tiä unka­rin kie­lel­lä”, perus­te­lee Mora valin­taan­sa. Ja mik­si­pä ei. Mora sukel­te­lee sak­san kie­len syvyyk­sis­sä vir­tuoo­si­mai­ses­ti. Hän ana­ly­soi, tark­kai­lee ja kom­men­toi, vaih­taa pers­pek­tii­viä, ryt­miä ja tun­nel­maa. Hän sekoit­taa teks­tei­hin­sä myös ele­ment­te­jä unka­rin kie­les­tä.

Elämän kupla puhkeaa

Das Ungeheuer eli ”Hirviö” on tri­lo­gian toi­nen osa, ja se pal­kit­tiin vuon­na 2013 Frankfurtin kir­ja­mes­su­jen yhtey­des­sä myön­net­tä­väl­lä Saksan kir­ja­pal­kin­nol­la. Jo tri­lo­gian ensim­mäi­ses­sä osas­sa Mora joh­dat­ti luki­jan Darius Koppin ja hiu­kan myös hänen Unkarista läh­töi­sin ole­van vai­mon­sa Floran elä­mään.

Darius Kopp työs­ken­te­lee ame­rik­ka­lai­ses­sa tie­to­tek­niik­ka-alan yri­tyk­ses­sä. Hän on vas­tuus­sa lan­gat­to­mien ver­kos­to­jen var­muu­des­ta Itä-Euroopan ja sak­sa­lai­sen kie­lia­lu­een mais­sa. Kopp on raa­ta­nut yri­tyk­ses­sä kah­den vuo­den ajan, mut­ta työ­so­pi­mus­ta hänel­lä ei ole. Esimiehiään, jot­ka työs­ken­te­le­vät Lontoossa, Kaliforniassa ja Itä-Aasiassa, hän ei myös­kään tavoi­ta.

Darius Kopp on pie­nen pie­ni osa­nen glo­ba­li­saa­tion rat­tais­sa. Hän istuu mil­loin tahan­sa puh­kea­van kuplan sisäl­lä, mut­ta ei halua näh­dä sitä. Aivan kuten hän ei näe krii­sin merk­ke­jä pari­suh­tees­saan.

”Ensimmäisessä osas­sa Flora on vain mar­gi­naa­li­ses­sa roo­lis­sa. Kaikki pyö­rii käy­tän­nös­sä Darius Koppin arki­kaa­van mukaan. Hän sanoo usein rakas­ta­van­sa vai­mo­aan, mut­ta miten se näkyy käy­tän­nös­sä? Flora on aina sivus­sa. Tiesin, että kak­kos­osas­sa hänen on pak­ko kes­kit­tyä vai­moon­sa. Siinä Florasta tulee tär­keä, sit­ten hän hävi­ää koko­naan”, Mora sanoo.

Trilogian toi­ses­sa osas­sa kupla on puh­jen­nut. Darius Kopp on työ­tön, ja hänen vai­mon­sa Flora teh­nyt itse­mur­han hirt­täy­ty­mäl­lä puu­hun. Teko lamaan­nut­taa Koppin niin, ettei hän pois­tu asun­nos­taan kym­me­neen kuu­kau­teen.

Sitten hän löy­tää Floran tie­to­ko­nee­seen­sa unka­rik­si teke­mät päi­vä­kir­ja­muis­tiin­pa­not. Saadakseen tie­tää, kuka hänen vai­mon­sa oikeas­taan oli ja mitä hän ajat­te­li, Darius Kopp antaa ne kään­net­tä­väk­si. Vaimon kan­net­ta­va tie­to­ko­ne ja hänen uur­nan­sa ovat les­ken seu­ra­lai­sia. Darius läh­tee vai­mon­sa peräs­sä mat­kal­le, joka joh­taa hänet ensik­si tämän koti­maa­han Unkariin, siel­tä Tšekkiin, Albaniaan, Bulgariaan, Turkkiin, Georgiaan, Armeniaan ja Kreikkaan.

Matka kaipuupaikkoihin

Das Ungeheuer on kuin tie­ro­maa­ni. Kopp mat­kus­taa, mut­ta reit­ti näyt­tää ole­van täy­sin vail­la pää­mää­rää. Hän aje­leh­tii pai­kas­ta toi­seen ja maas­ta seu­raa­vaan. Näin ei kui­ten­kaan ole: Mora päät­ti, että reit­ti joh­taa Koppin lap­suu­den­ai­kai­siin kai­puun mai­se­miin. Näillä kai­puun koh­teil­la, joi­ta Mora kuvaa sanal­la ”Sehnsuchtsorte”, hän tar­koit­taa paik­ko­ja, joi­hin Itä-Saksasta kotoi­sin ole­va pää­hen­ki­lö ei voi­nut noin vain mat­kus­taa.

Päähenkilön vai­mo Flora oli tul­lut Saksaan opis­ke­le­maan,  ja koti­ky­läs­tään  ja elä­mäs­tään Unkarissa hän ei puhu­nut. Kuka siis oli tuo nai­nen, joka kui­ten­kin kir­joit­ti päi­vä­kir­jaan­sa äidin­kie­lel­lään? Trilogian kak­kos­osas­sa Mora pakot­taa tuke­van, pizzaan ja Coca-Colaan miel­ty­neen pro­ta­go­nis­tin­sa tämän kysy­myk­sen äärel­le.

”Kopp ei ole intel­lek­tuel­li. Hän on tie­to­tek­nii­kan insi­nöö­ri, joka ei ole oppi­nut  reflek­toi­maan elä­mään­sä. Hän pitää itse­ään voit­ta­ja­na, vaik­ka kuu­luu oikeas­ti häviä­jiin. Potkuistaan huo­li­mat­ta pää­hen­ki­lö ei kysee­na­lais­ta kapi­ta­lis­ti­ses­ti toi­mi­via ver­kos­to­ja. Hän ei yksin­ker­tai­ses­ti halua. Darius Kopp on tyyp­pi, joka ajat­te­lee ’kun ei avaa suu­taan, kaik­ki muut­tuu hyväk­si’. Trilogian toi­ses­sa osas­sa tämä ei enää onnis­tu, sil­lä hänen elä­mäs­sään on tapah­tu­nut kään­teen­te­ke­vä muu­tos: hän on menet­tä­nyt vai­mon­sa. Floran ansios­ta Darius Kopp pys­tyi aset­tu­maan hyvä­us­koi­sen roo­liin. Nyt mie­hen on pak­ko löy­tää stra­te­gia, jol­la hän sel­viy­tyy elä­mäs­sään. Halusin, että hän kas­vaa moraa­li­ses­ti”, kiteyt­tää Mora.

Kirjailija pakot­taa Koppin miet­ti­mään onnen ja yli­pää­tään elä­män mer­ki­tys­tä. Sitä mik­si hänen vai­mon­sa valit­si mie­luum­min  kuo­le­man kuin yhtei­sen tule­vai­suu­den hänen kans­saan.

”On oltava romaanihenkilöiden puolella”

Darius Koppin hen­ki­lö­hah­mo syn­tyi pit­kän har­kin­nan tulok­se­na. Kesti pari vuot­ta ennen kuin Mora alkoi uskoa, että romaa­ni­hen­ki­lö kan­taa läpi koko tri­lo­gian.

”Alussa olin sitä miel­tä, että pik­ku­por­va­ril­li­nen Darius Kopp oli vika­tik­ki. Olen itse kotoi­sin talon­poi­kais-pro­le­taa­ri­ses­ta mil­jöös­tä, tun­nen sen läpi­ko­tai­sin, mut­ta pik­ku­por­va­rei­den maa­il­man­ku­va on minul­le vie­ras”, Mora tote­aa ja jat­kaa:

”En oikein tie­dä mitä tapah­tui, mut­ta jos­sain vai­hees­sa ystä­vys­tyin hen­ki­lö­hah­mon kans­sa. Tämä on myös ehdo­ton edel­ly­tys kir­joit­ta­mi­sel­le: kir­jai­li­jan on aina olta­va romaa­ni­hen­ki­löi­den­sä puo­lel­la. Ei pel­käs­tään pää­hen­ki­lön, vaan jokai­sen. Mielestäni hen­ki­lö­hah­mo­ja koh­taan on myös hel­pom­pi olla rei­lu kuin oikei­ta ihmi­siä koh­taan. Kuvitteellisten hah­mo­jen kans­sa ei taker­ru pin­ta­puo­li­siin seik­koi­hin, kuten vaat­tei­siin tai syö­mä­ta­poi­hin”, kir­jai­li­ja poh­tii.

Ennen kir­jai­li­jak­si ryh­ty­mis­tään Terézia Mora opis­ke­li elo­ku­va- ja TV-käsi­kir­joit­ta­mis­ta. Tämä saat­taa selit­tää hänen teks­tin­sä nopeu­den, dia­lo­gin terä­vyy­den ja ryt­min tai­dok­kuu­den. Mora lii­kut­te­lee romaa­ni­hen­ki­löi­tään myös armot­to­mal­la mää­rä­tie­toi­suu­del­la.

”Opiskellessani käsi­kir­joi­tus­ta meil­le sanot­tiin aina, että täy­tyy muis­taa kysyä, mitä pää­hen­ki­lö halu­aa. Tuolloin tajusin, että toi­si­naan hah­mo ei halua sel­vi­tä. Amerikkalainen san­ka­ri halu­aa ken­ties aina sel­vi­tä, mut­ta me emme ole ame­rik­ka­lai­sia. Flora on juu­ri tämän­kal­tai­nen hen­ki­lö”, Mora tote­aa.

”Toisaalta tämä on tie­ten­kin kir­jai­li­jan pää­tös: Darius jää hen­kiin ja Flora menet­tää hen­ken­sä. Samantekevää mitä mies tekee tai sanoo”, hän täs­men­tää.

Darius ja Flora oli­vat kym­me­nen vuo­den ajan pari. Floran syväs­tä depres­sios­ta Darius luki vas­ta hänen päi­vä­kir­jas­taan nai­sen kuo­le­man jäl­keen. Oliko itse­mur­han syy­nä se, että lah­ja­kas Flora ei yri­tyk­sis­tä huo­li­mat­ta saa­nut jalan­si­jaa kään­tä­jä­nä, vai trau­maat­ti­set lap­suu­den koke­muk­set? Mora jät­tää syyn avoi­mek­si.

Sisällä olevaa kraatteria ei voi paeta

Floran masen­nus on kuin ”das Ungeheuer”, vaa­ni­va hir­viö, jota ei voi pae­ta. Mora kuvaa vää­jää­mät­tä ete­ne­vää sai­raut­ta yksi­tyis­koh­tai­ses­ti ja tar­kas­ti. Romaanissa on Floran omien kuvaus­ten lisäk­si mon­o­to­ni­sia lää­ke­tie­teel­li­siä ter­me­jä ja lää­ke­re­sep­te­jä.

”Flora lopet­taa muis­tiin­pa­no­jen­sa kir­joit­ta­mi­sen puo­li vuot­ta ennen kuo­le­maan­sa. Hän vetäy­tyy sanat­to­muu­teen.  Se on Floran hen­ki­lö­koh­tai­nen alue, jon­ne emme pää­se sisään. Kirjoittaessani luin lää­ke­tie­teel­li­siä teks­te­jä ja huo­ma­sin nii­den avut­to­muu­den depres­sio­ta kuva­tes­sa. Luin myös masen­tu­nei­den hen­ki­löi­den kuvauk­sia, mut­ta en pääs­syt teks­tei­hin sisään, ne oli­vat niin sul­keu­tu­nei­ta. Jouduin totea­maan, että täy­tyy todel­la osa­ta kir­joit­taa, jot­ta pys­tyy kuvaa­maan sai­raut­ta.”

Kuinka depres­sio­ta kuvaa­va kie­li oikeas­taan löy­tyi?

”Löysin tien kir­joit­taa Floran sai­rau­des­ta luet­tua­ni teks­tin, jos­sa eräs depres­sii­vi­nen hen­ki­lö kuva­si sai­raut­taan sanoin ’tun­tuu kuin ei pys­tyi­si liik­ku­maan’. Sitten mie­lee­ni muis­tui­vat kuvauk­set, että masen­nus on kuin kul­ki­si soras­sa tai pum­pu­lis­sa. Aloin kir­joit­taa, ja yhtäk­kiä kuu­lin Floran sano­van: ’Vaikka onnis­tui­sin pää­se­mään kuk­ku­lan pääl­le, en sil­ti pää­se pois täs­tä kraat­te­ris­ta, sil­lä se on sisäl­lä­ni.’ Mielestäni tämä kuvaa sai­raut­ta hyvin: vaik­ka kuin­ka yrit­tää irtau­tua sii­tä, se ei onnis­tu, kos­ka se on omas­sa itses­sä.”

Välillä tuonela on aivan hiljaa

Terézia Mora on jaka­nut romaa­nin­sa sivut hori­son­taa­li­ses­ti kah­teen osaan. Yläosa kuu­luu Dariukselle ja ker­to­jal­le, alao­sa Floralle. Kaksi täy­sin eri­lais­ta teks­tiä, jot­ka samal­la kie­li­vät avio­pa­rin toi­sis­taan vie­raan­tu­mi­ses­ta. Mora halusi sivu­jen graa­fi­sen raken­teen kaut­ta antaa puheen­vuo­ron myös Floralle.

”Kun aloin kir­joit­taa romaa­nia, huo­ma­sin, että sen raken­tees­sa on ongel­ma. Siinä puhu­vat etu­pääs­sä Darius ja ker­to­ja, kun taas Flora jäi taka-alal­le. Päätin, että Floralla täy­tyy olla aivan oma teks­tin­sä, jot­ta hän on läs­nä ja saa puheen­vuo­ron. Näin syn­tyi idea Floran kir­joit­ta­mis­ta päi­vä­kir­ja­muis­tiin­pa­nois­ta. Kirjoitin kat­kel­mat ensin unka­rik­si, kos­ka halusin, että ne eroa­vat sel­keäs­ti muus­ta teks­tis­tä. Halusin, että Flora on koko ajan läs­nä häi­rit­se­mäs­sä. Välillä tuo­ne­la on aivan hil­jaa, sil­loin sivun alao­sas­sa on tyh­jää”, sel­ven­tää Mora.

”Myönnän, että halusin vai­kut­taa luki­jan luku­ta­paan. Tämä pää­tös oli hyvin mer­kit­tä­vä het­ki kir­joit­ta­mis­pro­ses­sis­sa­ni. Sillä kun olin päät­tä­nyt sivun raken­tees­ta, tun­sin val­ta­vaa halua kir­joit­taa”, Mora nau­rah­taa.