Tietokirjailija Jukka Laajarinne tun­nus­te­lee essees­sään kir­jal­li­suu­den pal­jas­ta­via ja peit­tä­viä omi­nai­suuk­sia. Essee on jul­kais­tu ensim­mäi­sen ker­ran Särön nume­ros­sa Avoin sie­lu.

*

Siemai­lim­me olut­ta ystä­vä­ni, kol­le­ga­ni kans­sa ja kes­kus­te­lim­me elä­mäs­tä. Olimme tot­tu­nei­ta puhu­maan koh­ta­lai­sen avoi­mes­ti kes­ke­näm­me mur­heis­tam­me ja miet­teis­täm­me, ris­ti­rii­dois­tam­me. Välisemme luot­ta­mus oli riit­tä­vän vah­va, jot­ta hän saat­toi ker­toa: ”En pitä­nyt romaa­nis­ta­si. En pys­ty­nyt uppou­tu­maan tari­naan, kos­ka pää­hen­ki­lö oli niin vas­ten­mie­li­nen hyy­piö.”

Palaute joh­dat­ti minut kiin­nos­ta­vien kysy­mys­ten äärel­le. Romaanihenkilöni ei omis­sa sil­mis­sä­ni ollut eri­tyi­sen vas­ten­mie­li­nen vaan inhi­mil­li­si­ne heik­kouk­si­neen aivan taval­li­nen tyyp­pi. Hänellä oli hen­ki­lö­koh­tai­set ongel­man­sa, komplek­sin­sa ja sokeat pis­teen­sä, mut­ta ei hän nyt mikään hir­viö ollut. Ja jos rehel­li­siä ollaan, moni hänen huo­noim­mis­ta puo­lis­taan oli­vat minua itseä­ni. Oman ymmär­ryk­se­ni mukaan olin itse pal­jon vas­ten­mie­li­sem­pi hyy­piö kuin romaa­ni­hen­ki­lö­ni. Ja sil­ti moni tun­tuu pitä­vän minua ihan muka­va­na tyyp­pi­nä.

Miten ystä­vä­ni esi­mer­kik­si oli jak­sa­nut minua kaik­ki nämä vuo­det? Olimme istu­neet tuo­pin ääres­sä monen moni­tuis­ta ker­taa ja näh­neet tois­tem­me keh­noim­pia­kin ajat­te­lu- ja käyt­täy­ty­mis­ta­po­ja. Odottiko ystä­vä­ni romaa­ni­hen­ki­löil­tä enem­män ja parem­paa kuin todel­li­sil­ta? Miksi? Olemmeko huo­maa­mat­tam­me tot­tu­neet sii­hen, että kir­jal­li­suu­den hen­ki­löt ovat muka­vam­pia kuin elä­vät ihmi­set? Ainakin psy­ko­lo­gis­ta joh­don­mu­kai­suut­ta moni ker­to­ma­kir­jal­li­suu­den luki­ja on oppi­nut odot­ta­maan – ilmiö­tä, jon­ka esiin­ty­mi­set todel­li­ses­sa maa­il­mas­sa ovat lähin­nä satun­nai­sia. Emmekö me muu­ten­kin odo­ta kir­jal­li­suu­del­ta kor­keam­paa jäsen­ty­nei­syyt­tä ja hie­nos­tu­nei­suut­ta kuin mei­tä ympä­röi­väl­tä maa­il­mal­ta? Tarkoittaako tämä ken­ties sitä, että kau­no­kir­jal­li­suus nimen­sä mukai­ses­ti kau­nis­te­lee todel­li­suut­ta? Pettääkö kir­jal­li­suus sii­nä tapauk­ses­sa ne pal­jas­ta­mi­sen, toden näyt­tä­mi­sen ja rehel­li­syy­den ihan­teet, joi­ta aina­kin minä tai­teel­le ase­tan?

Olen tot­tu­nut ajat­te­le­maan maa­il­man – aivan eri­tyi­ses­ti ihmi­sen – pal­jas­ta­mis­ta tai valai­se­mis­ta erää­nä kir­jal­li­suu­den tär­keim­mis­tä teh­tä­vis­tä. Kenties tär­keim­pä­nä. Heideggeria mukail­len: tai­de­teos on totuu­den avau­tu­mi­sen paik­ka. Teoksen kaut­ta koki­ja on yhtey­des­sä sii­hen laa­jaan ilmiöi­den, arvo­jen, perin­tei­den, oikeas­taan koko inhi­mil­li­sen ole­mas­sao­lon kent­tään, johon teos­kin kyt­key­tyy. Yksinkertaisimmillaan ja suo­rim­mil­laan tämä voi olla sitä, että teos näyt­tää vaik­ka­pa yhteis­kun­nal­li­sen ongel­ma­koh­dan, jos­ta vas­taa­not­ta­ja ei aiem­min ollut tie­toi­nen. Teos voi myös herät­tää koki­jas­saan emoo­tioi­ta tai mui­ta reak­tioi­ta, jot­ka pal­jas­ta­vat koki­jan itsel­leen ja joh­ta­vat itse­reflek­tioon: mik­si koin näin?

Paljastamisen teh­tä­vä ei tie­ten­kään yksi­nään mää­rit­te­le tai­det­ta. Lisäksi on esteet­ti­siä, ins­ti­tu­tio­naa­li­sia ja ties mitä kri­tee­re­jä, jois­ta ei nyt sen enem­pää. Taiteen mää­rit­te­le­mi­nen ei ole kir­joi­tuk­se­ni aihe. Taideteos totuu­den ilmen­ty­mi­se­nä, pal­jas­ta­mi­sen akti­na, on joka tapauk­ses­sa yksi niis­tä perus­te­luis­ta, joil­la tai­teen tar­peel­li­suut­ta ja ole­mas­sao­lon oikeu­tus­ta puo­lus­te­taan. Väitetään esi­mer­kik­si, että tai­teen har­ras­ta­mi­nen aut­taa ihmis­tä ymmär­tä­mään parem­min itse­ään ja toi­sia. Kun pre­si­dent­ti Kekkoselta kysyt­tiin, lukee­ko hän edel­leen vir­ka­kii­rei­den­sä kes­kel­lä kau­no­kir­jal­li­suut­ta, hänen ker­ro­taan vas­tan­neen: ”Tietenkin. Enhän minä muu­ten tie­täi­si, mitä val­ta­kun­nas­sa tapah­tuu.”

Totuuden pal­jas­ta­mi­sen ide­aa­li liit­tää tai­teen samaan per­hee­seen filo­so­fian ja tie­tei­den kans­sa. Se on sukua val(a)istusaatteelle, jon­ka mukaan ymmär­tä­mi­nen joh­taa parem­paan maa­il­maan. Tunnustan suo­raan, että kir­joit­ta­mi­nen on esi­mer­kik­si minul­le ennen kaik­kea inhi­mil­li­sen todel­li­suu­den tut­ki­mis­ta. Näkökulma pai­not­taa totuut­ta itsei­sar­vo­na. Se on yhtä kris­til­lis­-apo­ka­lyp­ti­sen vaa­ti­muk­sen kans­sa repiä kaik­ki esi­ri­put – ”Mitä kuu­let­te kor­vaan­ne kuis­kat­ta­van, se kuu­lut­ta­kaa jul­ki katoil­ta.” Se on sukua psy­koa­na­lyyt­ti­sel­le näke­myk­sel­le, jon­ka mukaan kät­ke­tyn sanoik­si puke­mi­nen on tie vapau­tu­mi­seen ja ter­veh­ty­mi­seen.

Jos teos ei pal­jas­ta minul­le jotain uut­ta, tai jos se ei saa minua näke­mään ja ymmär­tä­mään asioi­ta aiem­paa tar­kem­min (tai sumeam­min, jos sumeus on oikeam­paa), jos teos ei haas­ta maa­il­man­ku­vaa­ni uusia näkö­kul­mil­la, en pidä sitä tai­de­teok­se­na. Teos, jos­sa hei­deg­ge­ri­lais­ta maa­il­man näky­vil­le mur­tau­tu­mis­ta ei tapah­du, on ilmai­su­muo­dos­ta riip­puen viih­det­tä tai pelk­kä esteet­ti­nen objek­ti, kitschiä.

Aloin miet­tiä, oli­si­ko minun mah­dol­lis­ta kir­joit­taa sisäi­nen maa­il­ma­ni näy­til­le kai­kes­sa rumuu­des­saan ja pahuu­des­saan, hyvyy­des­sään ja kau­neu­des­saan vaik­ka­pa auto­fik­tion, autent­ti­sen päi­vä­kir­jan tai muis­tel­mien muo­dos­sa.

Eikö tämä ole jo teh­ty? saa­tat kysyä. Mieleen koho­aa ehkä banaa­lein mah­dol­li­nen esi­merk­ki, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni. Siitähän nyky­ään puhu­taan, kun auto­fik­tios­ta ja itsen­sä pal­jas­ta­mi­ses­ta kes­kus­tel­laan. Knausgårdia on kehut­tu muun muas­sa sii­tä, miten hän teos­sar­jas­saan panee itsen­sä likoon ja pal­jas­taa itses­tään ja eten­kin mie­he­nä ole­mi­ses­ta piir­tei­tä, jois­ta olem­me tot­tu­neet vai­ke­ne­maan. Knausgård kir­joit­taa auki nuo­ruu­ten­sa sek­su­aa­li­set ongel­mat, egois­min­sa ja piit­taa­mat­to­man käy­tök­sen­sä. Jonkin ver­ran nyky­het­ken heik­kouk­si­aan­kin. Näin teh­des­sään hän altis­taa itsen­sä häpeäl­le: Olin ja olen täl­lai­nen, heik­ko ja tai­ta­ma­ton. Häpeän tun­ne kuu­luu myös sar­jan auki kir­joi­tet­tui­hin tee­moi­hin: romaa­ni­hen­ki­lö Karl Ove häpe­ää itse­ään läpi mit­ta­van eepok­sen. Teos näyt­tää suo­ras­taan häpeän voit­ta­mi­sek­si teh­dyl­tä työl­tä. Paljastaessaan itsen­sä ei voi enää tees­ken­nel­lä – ja eikö tees­ken­te­le­mi­ses­sä ole­kin häpeän ydin: häpe­ää on se, että pal­jas­tuu jok­si­kin muuk­si kuin minä on esiin­ty­nyt.

Taisteluni jät­tää lopul­ta ennem­min­kin tai­de­te­ra­pian kuin todel­li­suu­den avaa­mi­sen vai­ku­tel­man. Karl Ove on niin todel­li­sen elä­män kuin kir­jal­li­suu­den­kin hah­mo­na var­sin perin­tei­nen, jopa kli­sei­nen. Miehinen kat­se, mie­hi­nen häpeä, dys­funk­tio­naa­li­set per­heet, nuo­ruu­den huo­no itse­luot­ta­mus yhdis­tet­ty­nä nuo­ruu­den hybrik­seen ovat tut­tua kau­raa. Enemmän kuin kir­jo­jen tapah­tu­mat, niis­sä puhut­te­lee­kin nii­den omae­lä­mä­ker­ral­li­suus, se, että Knausgårdin on seis­tä­vä sano­jen­sa taka­na. Toisin kuin kir­jan­sa sel­vä­sa­nai­ses­ti fik­tiok­si julis­ta­va kir­jai­li­ja, hän ei voi vetäy­tyä sen suo­jiin, että kysees­sä on sepi­te.

Vai voi­ko? Myös Taisteluni sisäl­tää piir­tei­tä, jot­ka pal­jas­ta­vat sen fik­tii­vi­syy­den. Viime kädes­sä kysees­sä on romaa­ni, jon­ka pää­hen­ki­lö Karl Ove ei ole tar­kal­leen ottaen sama hen­ki­lö kuin teok­sen kir­joit­ta­nut Knausgård. Knausgårdin ja Karl Oven välis­tä etäi­syyt­tä syn­nyt­tää myös aika­jän­ne. Muutamia epi­so­de­ja lukuun otta­mat­ta Karl Ove on jo men­nei­syyt­tä, jota koh­taan Knausgård, kir­joit­ta­ja, voi suh­tau­tua iro­ni­sen kriit­ti­ses­ti. Imperfektissä kir­joit­ta­mi­nen suo­ras­taan esi­neel­lis­tää aikai­sem­man Karl Oven: romaa­ni­hen­ki­lö ei ole elä­vä sub­jek­ti, vaan kir­joit­ta­jan ja luki­jan yhtei­nen objek­ti, osin men­nei­syy­den hen­ki­lö, osin muis­to­ja, osin väis­tä­mät­tä­kin sepi­tet­tä. Knausgårdilla onkin mil­loin tahan­sa oikeus sanou­tua irti aikai­sem­man minän­sä häpeäs­tä. Olin tuol­lai­nen sil­loin, mut­ta en ole enää, en aina­kaan kai­kil­ta osin. Juuri itse­kriit­ti­syy­den aspek­ti, teks­tin läpäi­se­vä häpeä, tekee Karl Ovesta sym­paat­ti­sen, myö­täe­let­tä­vän hah­mon.

Karl Oven ja Knausgårdin väli­nen etäi­syys ei tie­ten­kään pois­ta teok­sen vaa­ti­vuut­ta teki­jäl­leen. Vaatii edel­lä mai­ni­tun kriit­ti­sen etäi­syy­den usko­mis­ta todek­si, hol­ti­ton­ta nar­sis­mia, piit­taa­mat­to­muut­ta kir­joi­tuk­sen seu­rauk­sis­ta – tai mel­kois­ta roh­keut­ta kir­joit­taa, miten Knausgård on kir­joit­ta­nut. Itse olen jät­tä­nyt asioi­ta kir­joit­ta­mat­ta niin häpe­ää vält­tääk­se­ni kuin lähei­siä­ni suo­jel­lak­se­ni ja pitääk­se­ni hei­dät hyväl­lä mie­lel­lä. Esimerkiksi Tiloissa-­essee­ko­koel­maa­ni olen sen­su­roi­nut ja muo­kan­nut vai­mo­ni pyyn­nös­tä. Olen muut­ta­nut ihmi­siä tun­nis­ta­mat­to­mik­si ja jät­tä­nyt asioi­ta kir­joit­ta­mat­ta, jot­ta teks­tiin emo­tio­naa­li­ses­ti sitou­tu­nei­den ihmis­ten ei tar­vit­si­si kär­siä tai häve­tä. Tälle lin­jal­le Knausgårdkin ohjau­tui pian sar­jan­sa ensim­mäi­sen osan jäl­keen ja alkoi hyväk­syt­tää kir­jo­jen­sa kat­kel­mia niil­lä ihmi­sil­lä, jois­ta ne ker­toi­vat.

Otetaan­pa toi­sen­lai­nen esi­merk­ki.

Antti Hurskainen kir­joit­taa essees­sään Välinpitämättömyys sii­tä, mil­lais­ta oli työs­ken­nel­lä len­toa­se­man kir­ja­kau­pas­sa. Muut myy­jät eivät luke­neet kir­jal­li­suut­ta, piti­vät kir­jal­li­suu­del­le omis­tau­tu­nut­ta ja sitä opis­ke­le­vaa Hurskaista jon­kin­lai­se­na kum­ma­jai­se­na. Hurskainen kuvai­lee kau­nis­te­le­mat­to­mas­ti työ­to­ve­rei­den­sa ammat­ti­tai­dot­to­muut­ta, jota mis­sään muus­sa eri­kois­liik­kees­sä kuin kir­ja­kau­pas­sa ei hyväk­syt­täi­si, sitä, ettei näil­lä ollut pie­nin­tä­kään ymmär­rys­tä myy­mäs­tään tava­ras­ta. Kun muut myy­jät yrit­ti­vät puhua Hurskaisen kans­sa kir­jal­li­suu­des­ta (mis­tä muus­ta­kaan kir­jal­li­suusih­mi­sen kans­sa voi kir­ja­kau­pas­sa puhua?), syn­nyt­ti se hänes­sä lähin­nä vai­vau­tu­nei­suut­ta. Hänen teki mie­li moit­tia työ­to­ve­rei­taan – ”Etkö häpeä?” Moitteet jäi­vät kui­ten­kin lausu­mat­ta: ”Näin ei sano­ta. Viitteellinenkin rehel­li­syys tais­te­lee käy­tös­koo­de­ja vas­taan.”

Toisten ihmis­ten sivis­ty­mät­tö­myy­den repos­te­lu jul­ki­ses­ti – vaik­ka ketään ei mai­ni­ta nimel­tä, voi­si­vat he hel­pos­ti tun­nis­taa itsen­sä, mikä­li essei­tä luki­si­vat – saa minut kavah­ta­maan. Olen ais­ti­vi­na­ni teks­tis­sä ylen­kat­set­ta, eli­tis­tin tuhah­te­lua jou­dut­tu­aan lii­an lähei­seen kon­tak­tiin rah­vaan kans­sa. Luuleeko tämä Hurskainen ole­van­sa joten­kin parem­pi ihmi­nen kuin ne, jois­ta kir­joit­taa? Millaista kyp­sy­mät­tö­myyt­tä. Moukkamaista sydä­men sivis­ty­mät­tö­myyt­tä – ja välin­pi­tä­mät­tö­myyt­tä!

Tapa, jol­la luki­ja­na suh­tau­duin Hurskaisen oma­ku­vaan, oli olen­nai­ses­ti toi­sen­lai­nen kuin hyvän­tah­toi­suus, jol­la olin luke­nut Knausgårdia. Miksi?

Ensinnäkin: Hurskainen ei tee saman­lais­ta pesäe­roa teks­tin­sä Hurskaiseen kuin Knausgård Karl Oveen. Ajallista etäi­syyt­tä on hie­man, mut­ta Hurskainen tun­tuu yhä sei­so­van kuvai­le­mien­sa aja­tus­ten ja tun­tei­den taka­na. Alentuva tapa, jol­la hän suh­tau­tuu mui­hin kir­ja­kios­kin myy­jiin, tun­tuu ole­van kir­joit­ta­jas­sa edel­leen läs­nä. Välinpitämättömyyden fokus on muis­sa, ei kir­joit­ta­jas­sa itses­sään. Toisten huo­nou­des­sa. Surullisissa tavois­sa, joil­la nämä luke­vat tai eivät lue, ymmär­tä­vät tai eivät ymmär­rä kir­jal­li­suut­ta, eivät piit­taa sii­tä. Tämä sitou­tu­mi­sen aste tekee ker­to­jas­ta aidom­man. Hurskaisen ja Hurskaisen välil­lä on samuu­den kyt­ken­tä, jol­lais­ta Knausgårdin ja Karl Oven välil­lä ei ole.

(Tässä on tie­ten­kin huo­mau­tet­ta­va, että tie­dos­tan täy­sin essee­ker­to­jan ja kir­joit­ta­jan väli­sen eron. Kuka tahan­sa kir­joit­ta­ja voi min­kä tahan­sa teks­tin koh­dal­la pae­ta sen väit­tä­män taak­se, että lopul­ta kysees­sä on pelk­kä posee­raus. Teksti oli har­kit­tu ase­tel­ma, jon­ka tar­koi­tus oli tuo­da valoa tähän­ja­tähän aihee­seen, ja myös ker­to­jan ääni oli mie­tit­ty tark­kaan. Ajattelen tie­ten­kin asiois­ta laa­jem­min ja moni­syi­sem­min kuin kir­joi­tin, oli­han aihe­kin rajat­ta­va. Ja niin edel­leen. Poseeraus, tai essee­per­soo­na, kuten ilmiö­tä on nimi­tet­ty, ei kui­ten­kaan vapau­ta kir­joit­ta­jaa sitou­muk­ses­ta, eikä kir­joit­ta­jan jaloin­kaan inten­tio pelas­ta tun­nis­ta­mat­to­miin kät­ket­tyä iro­ni­aa sil­tä, mitä teks­tis­sä todel­la sano­taan. En muu­ten­kaan suh­tau­du Välinpitämättömyyteen eri­tyi­sen iro­ni­se­na kir­joi­tuk­se­na vaan otan sen teki­jän vaka­vas­ti.)

Sitoumuksen asteen lisäk­si – ja sii­hen liit­tyen – Hurskaisen ja Knausgårdin kir­joit­ta­ja­po­si­tioi­ta erot­taa suh­tau­tu­mi­nen itseen ja toi­siin. Hurskainen näyt­tää itsen­sä parem­pa­na kuin muut kir­joi­tuk­ses­sa esiin­ty­vät hen­ki­löt, eikä sik­si ole omi­aan herät­tä­mään sym­pa­tioi­ta­ni. Knausgårdin Karl Oveen koh­dis­ta­ma raa­ka kat­se sen sijaan ase­moi tämän huo­nom­mak­si kuin useim­mat monet muut teks­tin hen­ki­löis­tä. Tai oikeam­min: hän vain kuvai­lee, ei niin­kään arvos­te­le. Karl Ove on Taisteluni-­teok­sen tar­kim­min kuvat­tu hah­mo ja pal­jas­tuu siten rujom­min ja alas­to­mam­pa­na kuin useim­mat muut. Tämä tekee Knausgårdista kir­joit­ta­ja­na sym­paat­ti­sen. Tunnistan omaa lukua­sen­toa­ni mää­rit­tä­vän muil­le­kin kir­joit­ta­jil­le aset­ta­ma­ni vaa­teen näh­dä hir­si omas­sa sil­mäs­sä ennen kuin puut­tuu ros­kaan lähim­mäi­sen­sä sil­mäs­sä. Knausgård täyt­tää tämän vaa­ti­muk­sen, kun taas Hurskainen kes­kit­tyy lähim­mäi­sen­sä ros­kaan.

Onko Hurskainen siis huo­nom­pi kir­joit­ta­ja tai ehkä jopa huo­nom­pi ihmi­nen kuin Knausgård?

Ei. Päin vas­toin. Kirjoittaessaan toi­sis­ta hän sitou­tuu teks­tiin­sä ja pal­jas­taa itsen­sä pal­jon raa­em­min ja tiu­kem­min kuin sisään päin kään­ty­nyt Knausgård iki­nä. Hurskainen on huo­nou­des­saan läs­nä, Knausgård on huo­nou­ten­sa ulkois­ta­nut. Hurskainen toteut­taa tai­teel­le aset­ta­maa­ni rehel­li­syy­den ide­aa­lia pal­jon suo­rem­min kuin nor­ja­lai­nen kol­le­gan­sa, itse­ään sääs­te­le­mät­tä.

Hurskainen ei var­maan ole sen huo­nom­pi ihmi­nen kuin kuka tahan­sa. Kun ana­ly­soin luku­ko­ke­mus­ta­ni edel­leen, jou­dun tun­nus­ta­maan, ettei Välinpitämättömyyden minus­sa herät­tä­mä tun­ne­reak­tio joh­tu­nut­kaan vii­me kädes­sä hänen osoit­ta­mas­taan ylen­kat­sees­ta tai erin­omai­suu­den tun­tees­ta. Tai jos joh­tui, niin sik­si, että ylen­kat­se ja parem­muu­den­tun­ne oli­vat omia­ni. Kavahdan Antti Hurskaisessa omaa huo­nout­ta­ni, nii­tä piir­tei­tä, joi­ta olen oppi­nut kät­ke­mään ja jois­ta pyrin vai­ke­ne­maan pahas­ti päih­ty­nee­nä­kin.

Ennen kaik­kea sui­vaan­nuin­kin sii­tä, että Hurskainen lausui ääneen jota­kin, min­kä sano­mi­sen olen oppi­nut kiel­tä­mään itsel­tä­ni. Hän rik­koi sään­töä, jon­ka samal­la kir­joit­ti näky­vil­le: ”Näin ei sano­ta. Viitteellinenkin rehel­li­syys tais­te­lee käy­tös­koo­de­ja vas­taan.”

Mitä kaik­kea käy­tös­koo­dien alle pii­lo­te­taan? Ylenkatsetta, hal­vek­sun­taa, ärty­mys­tä, väki­val­tai­sia impuls­se­ja. Tunnekylmyyttä. Sitä, ettei toi­nen tai hänen asian­sa kiin­nos­ta. Minäkin olen misant­roop­pi. Inhoan ihmi­siä monis­sa tilan­teis­sa ja monis­ta syis­tä. Yksityiskohdista jou­dun täs­sä vai­ke­ne­maan, ja vai­ke­ne­mi­seen on pai­na­vat syyn­sä. Inhoamisen lisäk­si pidän ihmi­sis­tä ja väli­tän heis­tä. Toivon heil­le hyvää. En tah­do lou­ka­ta hei­tä, en tah­do pahoit­taa kenen­kään miel­tä pel­kän rehel­li­syy­den saa­ti jon­kin vähä­pä­töi­sem­män syyn vuok­si. Satuttamisen on aina olta­va todel­la hyvin perus­tel­tua.

En suo­raan sanot­tu­na itse­kään haluai­si tie­tää, mitä kaik­kea minus­ta aja­tel­laan.

Käytännöllinen puo­li: Jos ystä­vä­ni tie­täi­si­vät, mikä kaik­ki heis­sä on sil­mis­sä­ni vas­ten­mie­lis­tä ja type­rää, jos he tie­täi­si­vät yksi­tyis­koh­tia myö­ten, mitä heis­tä ajat­te­len, sai­sin pian olla yksin tai aina­kin hei­dän kans­saan yhdes­sä ole­mi­nen muut­tui­si perin haas­ta­vak­si.

Käytöstavoista, synk­kien mie­len­lii­kah­dus­ten peit­te­le­mi­ses­tä raken­tuu banaa­li hyvyys, se sivis­tyk­sen pin­ta­ker­ros, joka mah­dol­lis­taa pääl­li­sin puo­lin har­mo­ni­sen yhtei­se­lä­män, jol­ti­sen­kin yhteis­kun­ta­rau­han. Jopa lähei­sim­mät ihmis­suh­teet kuten pari­suh­de vaa­ti­vat toi­miak­seen sen, ettei aivan jokais­ta vas­ten­mie­li­syy­den tun­te­mus­ta pure­ta sanoik­si.

Älkääm­me unoh­ta­ko jo mai­nit­tua häpe­ää, vuo­si­sa­to­ja van­haa häpeän kult­tuu­ria, joka yllä­pi­tää ulko­kul­tai­suut­ta vaa­ti­via käy­tös­ta­po­ja. Se perus­tuu olen­nai­ses­ti näh­dyk­si tule­mi­sen syn­nyt­tä­mään itse­tie­toi­suu­teen. Se ero­aa katu­muk­ses­ta siten, että kadum­me teko­jam­me, kun taas häpeäm­me koh­dis­tuu itseem­me tai sit­ten koem­me myö­tä­hä­pe­ää toi­sen puo­les­ta. Häpeämme ihmis­tä.

Mitä tapah­tuu­kaan, kun häpeä lai­me­nee kult­tuu­ris­tam­me ja kor­vau­tuu yle­väm­mil­lä peri­aat­teil­la, kuten totuu­del­li­suu­del­la, ilmai­sun­va­pau­del­la ja hoke­mal­la jokai­sen tun­te­mus­ten yhtä­läi­ses­tä arvok­kuu­des­ta? Seuraa entis­tä uska­li­aam­paa sisim­pän­sä, tun­tei­den­sa ja alhai­suu­ten­sa pal­jas­ta­mis­ta. Tietoverkkojen viha­pu­he on juu­ri tätä: kir­joit­ta­ja, joka ei jou­du sei­so­maan sano­jen­sa taka­na aito­na ruu­miil­li­se­na ihmi­se­nä ja koko ole­muk­sel­laan, ei alis­tu tois­ten kat­seil­le eikä siten jou­du häpeä­mään. Näyttöpäätteen ja näp­päi­mis­tön taak­se pii­lou­tu­va ja siel­tä esil­le pur­kau­tu­va sie­lun mus­tuus on rumaa luet­ta­vaa. Siinä ei ole mitään näh­tä­vää; ei aina­kaan enää mitään tai­tees­sa pal­jas­tet­ta­vaa, sil­lä vihe­liäi­syys on kir­joi­tet­tu jo ilmi, se on luke­mat­to­mia ker­to­ja vuo­da­tet­tu jul­ki­sil­le alus­toil­le kenen tahan­sa luet­ta­vak­si. Ehkä sisäi­sen rumuu­den pur­ka­mi­nen teks­tik­si ei ole­kaan kovin kiin­nos­ta­va kir­jal­li­nen pro­jek­ti. Se on jo teh­ty. Kaikki on leväl­lään auki. Miksi liit­tyi­sin rumuu­den muu­ten­kin lii­an äänek­kää­seen kuo­roon?

Tietyis­tä aja­tuk­sis­ta ja tun­teis­ta vai­ke­ne­mi­sel­la on myös syvyy­su­lot­tu­vuu­ten­sa. Tahdon näyt­tää toi­sil­le per­soo­nan, en sie­lua­ni. Ei kaik­ki pii­los­sa pitä­mä­ni ole rumaa. On myös hert­tais­ta lap­sel­li­suut­ta, on rak­kaut­ta, innos­tu­nei­suut­ta pie­nis­tä asiois­ta. Hirviöiden lisäk­si pii­lot­te­len kuo­re­ni alla bam­be­ja ja lep­pä­kert­tu­ja. Mutta se, mitä en pal­jas­ta, on omaa­ni, ainoa todel­la yksi­tyi­nen alu­ee­ni.

Juuri yksi­tyi­syys, salai­suus, tekee meis­tä vapai­ta sub­jek­te­ja toi­sil­lem­me. Ihmisiä. Kun näen toi­sen ihmi­sen, tie­dän että hän kan­taa sisäl­lään salai­suuk­sia. Hän on syvä ja tun­te­ma­ton. En tun­ne hänen perim­mäi­siä vai­kut­ti­mi­aan, en tie­dä, mikä hän­tä lii­kut­taa ja miten hän mihin­kin rea­goi. Hän voi teh­dä niin tai näin tai olla teke­mät­tä. Hän on sil­mis­sä­ni vapaa ja arvaa­ma­ton, ja sik­si en voi pitää hän­tä pelk­kä­nä konee­na tai väli­nee­nä. Siksi voin esi­mer­kik­si rakas­taa hän­tä.

Suuret mer­ki­tyk­set kas­va­vat hil­jai­suu­des­sa. Jean-Paul Sartre on Inhossa kir­joit­ta­nut, miten mie­li­ku­vien ja elä­vien muis­to­jen ker­to­mi­nen itsel­leen tai muil­le muut­taa koke­muk­sen kuol­leik­si sanoik­si, esi­neel­lis­tää ja vie­raan­nut­taa muis­ton koki­jas­taan: ”Jäljelle on jää­nyt vain sano­ja. Saattaisin yhä ker­toa kai­ken­lais­ta ja ker­toa hyvin […] mut­ta jutuis­ta­ni sai­sin sil­ti esil­le vain run­got. Kysymys on hen­ki­lös­tä, joka tekee noin tai näin, mut­ta minä se en ole, minul­la ei ole hänen kans­saan mitään yhteis­tä.” Häntä ennen muun muas­sa Søren Kierkegaard on vas­tus­ta­nut mer­ki­tyk­sel­lis­ten asioi­den suo­raa jaka­mis­ta. Intohimosta on puhut­ta­va epä­suo­ran esi­tyk­sen avul­la, muu oli­si jopa mah­do­ton­ta: ”[J]okainen mie­leen­pa­lau­tus on salai­suus. […] Se, mikä näyt­tää jul­ki­suu­del­ta, on vain kuvi­tel­maa.”

Kierkegaardin salai­suuk­sien ja epä­suo­ran esit­tä­mi­sen puo­lus­tuk­ses­sa on eri­tyi­nen vakuut­ta­va piir­teen­sä: hänen jok­seen­kin koko ihmi­syyt­tä avaa­va tuo­tan­ton­sa näyt­tää syn­ty­neen sisäi­sen, teks­tis­sä nime­no­maan vai­e­tun tus­kan ympä­ril­le. Vastaavalla taval­la Federico García Lorcan tuo­tan­non on väi­tet­ty ole­van hänen oman into­hi­mon­sa kät­ke­mis­tä. Sielukkain ja väke­vin teks­ti näyt­tää­kin syn­ty­vän sie­lun pii­lot­ta­mi­ses­ta.

Paljas­ta­mat­ta jät­tä­mi­sel­lä on myös esteet­ti­set ulot­tu­vuu­ten­sa.

Thomas Mann, muis­taak­se­ni, on toden­nut etäi­syy­den ole­van hyvän tyy­lin edel­ly­tys. Kun jokin ongel­ma rii­vaa ja ahdis­taa kir­joit­ta­jaan­sa, sii­tä ei ole oikea het­ki teh­dä tai­det­ta. Hyvin pys­tyy kir­joit­ta­maan vas­ta, kun aihe on jo iro­ni­sen etäi­syy­den pääs­sä ja kun sitä pys­tyy tar­kas­te­le­maan nime­no­maan teok­sen mate­ri­aa­li­na. Useimmat hen­ki­lö­koh­tai­set koke­muk­se­ni puol­ta­vat väi­tet­tä: kaik­kein banaa­leim­mat runo­ni olen kir­joit­ta­nut myrs­kyn sil­mäs­sä, pääl­le­ni kaa­tu­vien tun­tei­den heit­te­le­mä­nä, näke­mät­tä ja ymmär­tä­mät­tä mikä koke­muk­ses­sa on suur­ta ja mikä pien­tä.

Elämästään tai­de­teos­ta raken­ta­nut Oscar Wilde kir­joit­taa Dorian Grayn muo­to­ku­van aloit­ta­vis­sa afo­ris­meis­saan: ”Taiteen tavoi­te on pal­jas­taa tai­de ja pii­lot­taa tai­tei­li­ja. Taiteilija on kau­neu­den luo­ja.” Tämä on romaa­nin kan­ta­va tee­ma. Taidemaalari, joka ker­to­muk­ses­sa maa­laa nimi­mo­tii­vi­na ole­van muo­to­ku­van, kiel­täy­tyy sen esil­le­pa­nos­ta, kos­ka: ”Olen pan­nut tähän lii­kaa itseä­ni.” Mallina toi­mi­nut nuo­ru­kai­nen Dorian Gray tekee elä­mäs­tään kau­niin kät­ke­mäl­lä ja tor­ju­mal­la sie­lun­sa rumuu­den. Hänen ensi­rak­kau­ten­sa koh­tee­na ole­va näyt­te­li­jä­tär puo­les­taan pilaa suo­ri­tuk­sen­sa näyt­tä­möl­lä, kun pääs­tää hen­ki­lö­koh­tai­set, todel­li­set tun­teen­sa vuo­ta­maan esi­tyk­seen.

Ja kui­ten­kin… kät­ke­mi­nen pal­jas­taa. Mitä enem­män Dorian Gray yrit­tää pii­lot­taa rumuut­taan, sitä var­mem­min se tih­kuu hänen ihon­sa pin­nal­le. Vaikka hän säi­lyt­tää kau­neu­ten­sa, kaik­ki näke­vät, että hänes­sä on jota­kin pie­les­sä. Hänestä juo­ruil­laan. Kierkegaardin vai­te­liai­suus, hänen epä­suo­ran ilmai­se­mi­sen ja into­hi­mon filo­so­fian­sa huu­taa ilmi sitä, min­kä hän elä­mäs­sään kiel­tää itsel­tään. Itse asias­sa koko hänen tuo­tan­ton­sa avau­tuu lopul­li­sen ymmär­ret­tä­väk­si vas­ta, kun tun­nem­me hänen elä­män­ta­ri­nan­sa. Lorcan sisuk­sis­sa ulvo­va duen­de ei jää­nyt kät­köön hänen teok­sis­saan eikä elä­mäs­sään: me tun­nem­me hänen salai­suu­ten­sa – jota emme tun­ti­si, jos hän ei oli­si yrit­tä­nyt pii­lot­taa sitä runoi­hin­sa ja näy­tel­miin­sä.

Ehkä suu­rin tai­de nousee­kin täs­tä dia­lek­ti­ses­ta jän­nit­tees­tä: Peittäen pal­jas­ta­mi­ses­ta, pal­jas­ta­mal­la peit­tä­mi­ses­tä. Vain jän­nit­tees­sä kir­jal­li­suus tai muu tai­de – tai ihmi­nen – voi todel­la elää. Vain jän­nit­tees­sä, mie­lui­ten para­dok­sis­sa, tapah­tuu lii­ket­tä. Niin kes­ki­ver­toon kuin äärim­mäi­syyk­siin­kin pää­ty­mi­nen on kuol­lut­ta ajat­te­lua, johon­kin päät­ty­nyt­tä. Elämä tapah­tuu löy­ty­mät­tö­mäs­sä pai­kas­sa, tut­ki­mi­ses­sa, ali­tui­ses­sa liik­kees­sä. Siinä, etten edes tie­dä, miten pal­jon voin tai pitäi­si kir­joit­taa itses­tä­ni tai ihmi­ses­tä.

Olisiko niin, ettei tai­teen tar­koi­tus ole­kaan tavoi­tel­la totuut­ta vaan totuu­den pal­jas­ta­mis­ta. Kirjallisuus tapah­tuu esi­ri­pun repey­ty­mi­ses­sä, ei sii­nä, mitä toi­sel­ta puo­lel­ta tulee näky­viin. Taideteos on repeä­vän kan­kaan ääni.

*

Kirjallisuutta:

• Martin Heidegger: Taideteoksen alku­pe­rä. (Der Ursprung des Kunstwerkes, 1936). Suomentanut Hannu Sivenius. Taide, 1998.
• Antti Hurskainen: Välinpitämättömyys. Kokoelmassa Välinpitämättömyys. Savukeidas, 2016.
• Søren Kierkegaard: In vino veri­tas (1845). Suomentanut Torsti Lehtinen. WSOY, 1996.
• Karl-Ove Knausgård: Taisteluni 1 – 6. (Min kamp 1 – 6, 2009 – 2011). Suomentanut Katriina Huttunen. Like, 2011 – 2016.
• Jean-Paul Sartre: Inho (La nausée, 1938). Suomentanut Juha Mannerkorpi. Tammi, 1964.
• Oscar Wilde: Dorian Grayn muo­to­ku­va (The Picture of Dorian Gray, 1891). Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Otava, 2009.