Kokeneiden tut­ki­vien jour­na­lis­tien Jyri Hännisen ja Jarno Liskin uutuus­kir­ja Keskustan val­ta­kun­ta piir­tää tah­mean ja suh­mu­roi­van kuvan pää­hal­li­tus­puo­lu­eem­me toi­min­ta­kult­tuu­ris­ta. Oudoimmaksi pelu­rik­si kir­jas­sa nousee Juha Sipilä, puh­toi­nen mies, jon­ka taus­tas­ta pal­jas­tuu­kin oudon sumei­ta koh­tia.

*

Keskus­ta on ollut vii­me kuu­kausi­na help­po maa­li. Puolueen poli­tii­kan lin­jas­ta ei ole oikein saa­nut sel­vää, monet uudis­tus­hank­keet ovat läjäh­tä­neet huo­non val­mis­te­lun takia päin sei­niä, eikä työl­li­syy­den­kään paran­tu­mis­ta voi täy­sin pitää hal­li­tuk­sen dynaa­mi­suu­den ja lois­ta­van peli­sil­män ansio­na.

Tähän väliin ilmes­tyi sopi­vas­ti Jyri Hännisen (Yleisradio) ja Jarno Liskin (free­lancer) kir­ja, joka tekee kes­kus­tan puo­lue­ko­neel­le hyvin epä­miel­lyt­tä­vän läpi­va­lai­sun.

Kirjan mukaan puo­lu­een hui­pul­ta löy­tyy ihmi­siä, jot­ka sumei­le­mat­ta tavoit­te­le­vat itsel­leen ja yri­tyk­sil­leen talou­del­lis­ta hyö­tyä poli­tii­kan sul­le-mul­le-suh­tei­den kaut­ta. Tätä var­ten on luo­tu sää­tiöi­tä, tuki­ryh­miä ja monen­kir­ja­vaa lii­ke­toi­min­taa, joka ei toteu­tus­ta­val­taan kes­tä päi­vän­va­loa.

Keskustalaisuus on kui­ten­kin niin lähel­lä uskon­toa, ettei­vät puo­lu­een aktii­vit toh­di vaa­tia kirk­kon­sa palk­ka­pap­pe­ja tuo­miol­le.

Tässä vai­hees­sa kriit­ti­nen luki­ja vetää jo jar­rua. Whataboutismi esiin: saman­lai­sia kon­nuuk­sia löy­tyy var­mas­ti muis­ta­kin puo­lueis­ta.

Muutkin toki osaavat

Niin löy­tyy. Kokoomuksen kär­ki­po­lii­tik­ko­ja siir­tyi kyl­män häi­käi­le­mät­tö­mäs­ti yksi­tyi­sen ter­veys­bis­nek­sen pal­ve­luk­seen, juu­ri kun he oli­vat saa­neet tan­kat­tua itsen­sä täy­teen tie­toa tule­vis­ta jul­ki­sen sek­to­rin ulkois­tus­hank­keis­ta.

Demareiden takaa löy­tyy härs­kiä ammat­tiyh­dis­tys­liik­keen ja ”omien” elä­ke­fir­mo­jen etu­jen aja­mis­ta. Vasemmistoliittolaiset ovat vai­en­neet jaak­ko­laak­so­jen ja mui­den idän ihai­li­joi­den kor­rup­tio­ko­huis­ta ihan yhtä teko­py­häs­ti kuin kes­kus­ta­kin omis­taan.

Persut aja­vat kai­kin voi­min ”1990-luvun pank­ki­krii­sin uhrien” armah­ta­mis­ta, ker­to­mat­ta, että suu­rim­pia hyö­ty­jiä eivät oli­si ne jo itsen­sä kiik­kuun vetä­neet takaus­ve­lal­li­set, vaan puo­luet­ta lähel­lä ole­vat mil­joo­na­luo­kan talous­ri­kol­li­set.

RKP:lla on oma vau­ras hämä­häk­ki­ver­kos­ton­sa, joka istuu suo­men­ruot­sa­lai­sen sää­tiö­ra­han pääl­lä ja jär­jes­te­lee siel­tä sopi­van kau­nii­ta kiviä ank­ka­lam­mi­kon reu­no­jen koris­teek­si.

Vihreistä polii­ti­kois­ta löy­tyy samaa hanak­kuut­ta yhteis­ten varo­jen vää­rin­käyt­töön, parin­sa­dan met­rin tak­sia­je­lui­hin ja lah­ko­lais­mai­seen pyhien per­hei­den sisä­pii­ri­läi­syy­teen kuin kes­kus­tan uskon­vel­jien ja -sisar­ten­kin jou­kos­ta.

Synnitön puo­lue heit­tä­köön ensim­mäi­sen kiven, tai ilkeän twii­tin.

Mikään ei tartu, mitään ei myönnetä

Keskusta ei var­mas­ti ole kol­lek­tii­vi­na niin las­kel­moi­va syn­ti­sak­ki kuin Hänninen ja Liski maa­lai­le­vat. Puolueen jäse­ni­nä, aktii­vei­na ja toi­mi­hen­ki­löi­nä on monia vil­pit­tö­miä ja hyviä ihmi­siä.

Silti yksi asia erot­taa puo­lu­een muis­ta poli­tii­kan toi­mi­jois­ta: tämän­het­ki­nen outo häpeä­mät­tö­myys teh­dyis­tä vää­rin­käy­tök­sis­tä ja vir­hear­viois­ta sekä aidon, avoi­men tilin­teon puu­te.

Joku voi­si sanoa sitä moraa­li­ka­dok­si, lem­peäm­min teflon­pin­tai­suu­dek­si.

Epäeettisistä mene­tel­mis­tä ja vuo­den 2007 vaa­li­ra­ha­vil­pis­tä kiin­ni jää­neet jat­ka­vat yhä toi­mi­aan, vain varo­vai­sem­pi­na kuin aiem­min.

Puolueen lem­mik­ki Nuorisosäätiö kei­not­te­lee tont­ti­kau­poil­la jopa rajum­min kuin vuo­si­kym­men sit­ten, ajau­tuu vara­ri­kon par­taal­le ja pal­jas­taa hukan­neen­sa mil­joo­nan­sa hämä­rien bis­nes­saar­naa­jien tas­kui­hin.

Puoluekoneisto siu­naa tämän vai­ke­ne­mal­la, sil­lä muka­na ovat jol­lain pie­nel­lä sii­vul­la kaik­ki puo­lu­een kes­kei­set toi­mi­jat. Kukaan ei ole puh­taam­pi tois­ta.

Poliittisella tasol­la ei mene yhtään sen vah­vem­min. Vaalilupaukset, kuten ”emme leik­kaa kou­lu­tuk­ses­ta”unoh­de­taan nopeas­ti, ja vir­ka­ni­mi­tyk­siä junail­laan tutuil­le niin kuin ennen­kin.

Viimeksi puo­lue sal­li lii­ken­ne- ja vies­tin­tä­mi­nis­te­ri Anne Bernerin loik­kauk­sen ruot­sa­lai­sen jät­ti­pan­kin hal­li­tuk­seen vas­toin edus­kun­nan itse päät­tä­miä karens­siai­ko­ja.

Mystinen miljonääri-messias

Kirjan mukaan tämän kai­ken on mah­dol­lis­ta­nut rehel­li­nen suo­ma­lai­nen ICT-alan insi­nöö­ri Juha Sipilä.

Vaalirahoituskohussa ryvet­ty­nyt puo­lue valit­si 2012 puheen­joh­ta­jak­seen mil­jo­nää­rin, muka poli­tii­kan perin­teis­ten pii­rien ulko­puo­lel­ta tule­van oulu­lai­sen yrit­tä­jän. Reilun, puh­taan ima­gon insi­nöö­rin, joka omas­sa auto­tal­lis­saan värk­käi­lee häkä­pönt­tö­au­toa ja nik­ka­roi muu­ten­kin luon­toa sääs­tä­viä vim­pai­mia.

Messiasmaisena hah­mo­na meil­le myy­ty puo­lue­joh­ta­ja puhui pal­jon etii­kas­ta ja arvois­ta, ja nousi vuon­na 2015 pää­mi­nis­te­rik­si.

Nyt liki nel­jän vuo­den hal­li­tus­tai­pa­leen jäl­keen tun­tuu, että tun­nem­me oike­aa Juha Sipilää yhä vähem­män.

Liikemiestaustainen mil­jo­nää­ri ei aidos­ti tai­da ymmär­tää, mil­tä hänen toi­min­tan­sa näyt­tää, kuu­los­taa ja vai­kut­taa – tai sit­ten hän ei enää pariin vuo­teen ole välit­tä­nyt sii­tä.

Miksi hän muu­ten käyt­täy­tyi­si näin oudos­ti?

Kun toi­mit­ta­jat alka­vat seu­ra­ta Sipilän suku­lais­ten onnis­tu­nei­ta ris­ki­lii­ke­toi­mia, pää­mi­nis­te­ri menet­tää malt­tin­sa ja uhriu­tuu nol­las­ta sataan muu­ta­mas­sa minuu­tis­sa.

Ehkä herk­kä­hi­piäi­syys joh­tuu sii­tä, että Sipilän suku ete­nee poh­joi­sen Suomen yri­tys­maa­il­mas­sa saman­lai­sil­la tavoil­la kuin miten hän itse­kin alun perin pää­si mil­jo­nää­ri­ker­hoon: käyt­tä­mäl­lä hyväk­seen (täy­sin lail­li­ses­ti) val­tion yri­tys­tu­kia sekä hen­ki­lö- ja uskon­suh­tei­den tuo­mia ver­kos­to­ja.

Tästä omas­ta his­to­rias­taan, 1990-luvun lamas­sa tapah­tu­nees­ta mie­len­kiin­toi­ses­ta rikas­tu­mis­pro­ses­sis­taan, hän ei suos­tu selit­tä­mään mitään enem­pää, ei edes ope­tuk­sek­si muil­le yrit­tä­jil­le.

Kirjassa ava­taan Sipilän yrit­tä­jä­his­to­ri­aa uskot­ta­vas­ti. Kirjoittajien mukaan Sipilä vau­ras­tui onnek­kail­la yri­tys­kau­poil­la, jois­sa nojau­dut­tiin Rautaruukin hyvän­tah­toi­suu­teen ja myö­hem­min val­tion Oulun seu­dul­le valut­ta­maan avo­kä­ti­seen tek­no­lo­gia­tu­keen.

Entä ne arvot? Sipilän vii­me­ai­kai­set ulos­tu­lot näyt­tä­vät jopa teko­py­hil­tä.

Pääministeri nos­taa suu­ren älä­kän Oulussa pal­jas­tu­neis­ta maa­han­muut­ta­jien teke­mik­si epäil­lyis­tä sek­su­aa­li­ri­kok­sis­ta, mut­tei ole jul­ki­ses­ti kau­his­tel­lut Pohjois-Pohjanmaan les­ta­dio­lai­syh­tei­söis­sä vuo­si­kym­me­niä jat­ku­nei­ta hyväk­si­käyt­tös­kan­daa­le­ja. Vielä 2015 hän ker­toi aiko­van­sa ava­ta Kempeleen-kotin­sa tur­va­pai­kan­ha­ki­joil­le.

Ja kun Sipilältä yrit­tää saa­da vas­tauk­sia mihin tahan­sa poli­tii­kan kysy­myk­siin, seu­rauk­se­na on hyvin usein joko kiuk­ku­koh­taus tai tym­pään­ty­nyt tuhah­dus: ”Minua tämä ei kiin­nos­ta, eikä var­maan sinua­kaan.”

Miten joku voi olla media­käy­tök­sel­tään näin käsit­tä­mät­tö­män tuna­ri, ja pääs­tä sil­ti ylim­män poliit­ti­sen val­lan käyt­tä­jäk­si?

Pelivelkaisen Esko Ahon rooli?

Kirjan mukaan Sipilä onkin osit­tain vain keu­la­ku­va, hah­mo jota tar­vit­tiin vai­keas­sa pai­kas­sa puo­lu­een mai­neen kir­kas­ta­jak­si.

Oikeasti hänen taus­tal­laan vai­kut­ta­vat samat van­hat kes­kus­ta­pro­fee­tat kuin ennen­kin: tär­keim­pä­nä neu­vo­nan­ta­ja­naan enti­nen puo­lue­joh­ta­ja Esko Aho. Ja täs­sä sym­bioo­sis­sa pii­lee­kin iso­ja ris­ke­jä.

Hännisen ja Liskin kir­ja väit­tää, että innok­kaas­ta poke­ri­har­ras­tuk­ses­taan tun­ne­tul­la Esko Aholla on uhka­pe­lion­gel­ma. Kirjoittajien mukaan kes­kus­ta oli vie­lä pari vuot­ta sit­ten yrit­tä­nyt etsiä Aholle apua tämän vel­koi­hin, mut­ta mak­sa­jaa ei mei­nan­nut löy­tyä. Jos tämä pitää paik­kan­sa, ei ihme että Aholle kel­paa jopa Vladimir Putinin lähi­pii­rin hal­lit­se­man Sberbankin poliit­ti­nen raha.

Puolue on näil­le hen­ki­ses­ti tai talou­del­li­ses­ti peli­vel­kai­sil­le taus­ta­vai­kut­ta­jil­le vain työ­ka­lu, väli­kap­pa­le jos­sain ihan muus­sa omien etu­pii­rien tai omien etu­jen tur­vaa­mi­ses­sa.

Uskonpuhdistajaa odotellessa

Mutta kes­kus­ta ei tähän kir­jaan kaa­du, tus­kin edes kom­pas­tuu.

Osittain syy­nä on se, että Keskustan val­ta­kun­ta on äärim­mäi­sen vaka­vaa ja sik­si ras­kas­ta luet­ta­vaa. Tämä ei ole Tamminiemen pesän­ja­ka­jat, tämä ei sisäl­lä irvai­lua eikä lööp­pi­pal­jas­tuk­sia yhden puo­lu­een käh­min­nöis­tä.

Teksti on tar­koi­tuk­sel­li­sen huo­lel­lis­ta ja siten jopa pui­se­vaa. Yrityskauppoja, yhtiöi­den, taus­ta­pi­ru­jen ja sää­tiöi­den kes­ki­näi­siä kyt­ken­tö­jä selos­te­taan uuvut­ta­vas­ti vii­mei­seen varain­siir­to­pa­pe­riin asti.

Tässä pik­ku­tark­kuu­des­sa, korut­to­muu­des­sa ja kohut­to­muu­des­sa pii­lee yhtä aikaa kirjan vah­vuus ja heik­kous. Keskustan kan­nat­ta­jat eivät halua kah­la­ta sitä läpi. Keskustan vas­tus­ta­jat taas eivät viit­si, kos­ka he usko­vat jo muu­ten­kin puo­lu­een rämet­ty­nei­syy­teen, ilman 190 sivun todis­tusai­neis­toa­kin.

Pääasia tulee kui­ten­kin sel­vil­le.

Usko kes­kus­taan on puo­lu­een kan­nat­ta­ja­jou­kos­sa vah­va, seu­ra­kun­ta on ter­ve ja alkio­lai­suu­den opin­kap­pa­leet yhä käyt­tö­kel­poi­sia. Mutta kirk­ko­hal­lin­nos­sa oli­si tar­vet­ta perus­teel­li­sel­le uskon­puh­dis­tuk­sel­le ja rahan­vaih­ta­jien pöy­tien kaa­ta­mi­sel­le.

Kuka sen voi­si teh­dä? Ei aina­kaan kukaan ulko­puo­li­nen, eivät hyvät­kään tie­to­kir­jai­li­jat eivät­kä vii­sas­te­le­vat toi­mit­ta­jat.

Ehkä joku riit­tä­vän roh­kea seu­raa­va puheen­joh­ta­ja, joka ei suos­tu pel­käk­si keu­la­ku­vak­si vaan ryh­tyy aidok­si arvo­po­lii­ti­kok­si. Onko se perus­pal­ve­lu­mi­nis­te­ri Annika Saarikko vai joku muu – se jää vedon­lyö­jien jän­ni­tet­tä­väk­si.

 *

Petri Korhonen (Twitter: @Petri2020) on Seura-leh­ti­per­heen tut­ki­van jour­na­lis­min, poli­tii­kan ja talou­den ajan­koh­tai­sai­hei­den toi­mi­tus­pääl­lik­kö. Hän on tilan­nut ja osta­nut free­toi­mit­ta­ja Jarno Liskiltä leh­tiin­sä vuo­sien mit­taan yhteen­sä kak­si uutis­jut­tua.