Miten puhum­me suo­ma­lai­suu­des­ta, län­si­mai­suu­des­ta ja ei-euroop­pa­lai­suu­des­ta? Kritiikki on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön nume­ros­sa Suomi-Utopia (30).

*

Katsoin 282 minuut­tia Fritz Langin hui­maa­van kau­nis­ta Die Nibelungen -elo­ku­vaa (1924), joka hui­pen­tuu bur­gun­di­lais­ten ja kunin­gas Attilan hun­nien väli­seen tais­te­luun. Burgundilaiset (län­si) ovat hie­nos­tu­nei­ta, rita­ril­li­sia, per­soo­nal­li­sia – he ovat yksi­löi­tä. Hunnit (itä) ovat vil­le­jä ja alkeel­li­sia, ja nämä piir­teet vai­kut­ta­vat hei­dän ainoil­ta omi­nai­suuk­sil­taan. Vain Attila on per­soo­nal­li­suus (miten käte­väs­ti tämä aset­tuu­kaan G.W.F. Hegelin his­to­rian­fi­lo­so­fian skee­maan, jos­sa itä­mail­la ainoas­taan des­poot­ti on vapaa…).

Kolmannessa val­ta­kun­nas­sa Die Nibelungenista tuli tär­keä elo­ku­va. Se kuvit­ti kuvi­tel­maa, jos­sa Saksa oli idän bol­se­vis­ti­sia hun­ni­lau­mo­ja vas­taan ris­ti­ret­kei­le­vä län­si. Aatetta ja val­ta­kun­taa tuet­tiin sanoin ja teoin, joi­ta ei sitä ennen eikä sen jäl­keen ole pidet­ty eri­tyi­sen ”län­si­maa­lai­si­na”. Kun pro­pa­gan­da­mi­nis­te­ri Joseph Goebbels tar­jo­si Fritz Langille fil­mi­teol­li­suu­den joh­ta­jan paik­kaa, tämä otti jalat alleen ja pää­tyi todel­la vil­liin län­teen, Hollywoodiin.

Sanotaan, että kir­joil­la on koh­ta­lon­sa. Suomalais-alge­ria­lai­sen tut­ki­jan ja toi­mit­ta­jan Karim Maïchen kirjan Mitäs me länsi­maa­lai­set! koh­ta­lo on poik­keuk­sel­li­sen suo­pea: suo­ma­lai­suu­den ja län­si­maa­lai­suu­den käsit­tei­siin ja nii­den yhdis­tel­mään pureu­tu­va teos ilmes­tyy täs­mäl­leen samaan aikaan kuin ennen­nä­ke­mä­tön pako­lai­saal­to saa monet pun­nit­se­maan uudel­leen edel­lä mai­nit­tu­jen käsit­tei­den mer­ki­tys­tä. Pinnalle on nous­sut jäl­leen asen­tei­ta ja teko­ja, joi­ta ei ole ennen pidet­ty eri­tyi­sen ”län­si­maa­lai­si­na”, eikä nii­tä sel­lai­si­na pide­tä jäl­keen­päin­kään. Historia itse on Mitäs me länsi­maa­lai­set! -teok­sen paras mark­ki­na­mies.

Kirjoilla on myös eri­lai­set luki­jan­sa. Oma koke­muk­se­ni on lie­vä pet­ty­mys: tämän minä jo tie­sin. Asian kiin­nos­ta­vuu­des­ta ja ajan­koh­tai­suu­des­ta huo­li­mat­ta Mitäs me länsi­maa­lai­set! uhkaa ajoit­tain kui­vua sitaat­ti­ko­koel­mak­si; kir­ja pureu­tuu, mut­ta ei pure kovin syvään.

Karim Maїche käy läpi eri­lai­sia ”län­nen” ja ”euroop­pa­lai­suu­den” mää­ri­tel­miä: myyt­ti­siä, his­to­rial­li­sia ja maan­tie­teel­li­siä, ja tote­aa yri­tyk­sen tur­hak­si. Länsi on sitä mitä kul­loin­kin halu­taan – aina­kin se on jous­ta­va käsi­te. Maïche vyö­ryt­tää esi­merk­ke­jä his­to­rian­kir­joi­tuk­ses­ta, kou­luo­pe­tuk­ses­ta ja jul­ki­ses­ta puhees­ta. Ne näyt­tä­vät – vas­taan­sa­no­mat­to­mas­ti mut­ta hie­man ennal­ta-arvat­ta­vas­ti – miten län­si pitää jat­ku­vas­ti kon­struoi­da, jot­ta se oli­si ole­mas­sa.

Herkullisimmillaan teks­ti on pit­käs­sä lai­nauk­ses­sa vuo­den 2014 jal­ka­pal­lon maa­il­man­mes­ta­ruus­ki­so­jen suo­ma­lai­ses­ta tv-ana­lyy­sis­ta, jos­sa puhu­taan euroop­pa­lais­ten ja afrik­ka­lais­ten jouk­kuei­den erois­ta. ”Ranskan jouk­kuet­ta ana­ly­soi­tiin tak­tii­kan ja stra­te­gian näkö­kul­mis­ta. Nigerian jouk­ku­ees­ta puhut­taes­sa koros­tet­tiin jouk­ku­een fyy­si­syyt­tä, euroop­pa­lai­sia vai­kut­tei­ta sekä maan jal­ka­pal­lo­lii­ton ja pelaa­jien välis­tä palk­ka­rii­taa”, kir­joit­taa Maïche ja todis­taa väit­teen­sä suo­ril­la lai­nauk­sil­la. Tässä(kin) kon­struk­tios­sa euroop­pa­lai­set ovat hen­ki­ses­ti luo­via, afrik­ka­lai­set pas­sii­vi­sia vas­taa­not­ta­jia, jot­ka keh­taa­vat vie­lä sekoit­taa urhei­lun ja rahan…

”Rotuun poh­jau­tu­van klas­si­sen rasis­min sijaan nykyi­sin puhu­taan kult­tuu­rie­rois­ta. Ihmisen käyt­täy­ty­mis­tä seli­te­tään yhä har­vem­min gee­neil­lä”, sanoo Maïche. Yleisellä tasol­la väi­te ei pidä paik­kaan­sa: oman havain­to­ni mukaan lähes kaik­ki on yri­tet­ty selit­tää gee­neil­lä vii­mei­sen parin­kym­me­nen vuo­den ajan muun muas­sa yhteis­kun­nal­li­sen seli­tyk­sen kus­tan­nuk­sel­la.

Klassinen maa­il­man­his­to­rial­li­nen ker­to­mus, jos­sa sivis­tyk­sen soih­tua kul­je­te­taan antii­kin Kreikasta Roomaan ja siel­tä vie­lä län­nem­mäs, kun­nes soih­tu saa­puu mää­rän­pää­hän­sä ja jää roi­hua­maan atlant­ti­sen kult­tuu­rin var­tioi­ma­na, lie­nee edel­leen hen­gis­sä. Kouluopetuksessa se ei enää ole viral­lis­ten tavoit­tei­den mukai­nen, mut­ta käy­tän­tö saat­taa olla tois­ta. Todisteina täs­tä ovat muun muas­sa Maïchen ana­ly­soi­mat oppi­kir­ja­sar­jat. Uudelta tut­ki­mus­tie­dol­ta kes­tää yleen­sä pari­kym­men­tä vuot­ta pää­tyä kou­lu­kir­joi­hin.

Uutta tie­toa on joka tapauk­ses­sa saa­ta­vil­la. Maïchekin käyt­tää täl­lä het­kel­lä paras­ta suo­men­net­tua maa­il­man­his­to­rian yleis­esi­tys­tä, McNeillin & McNeillin Verkottunutta ihmis­kun­taa. Siinä län­nen kehi­tys näh­dään osa­na laa­jaa euraa­sia­lais­ta kaup­pa- ja kult­tuu­ri­ver­kos­to­jen muu­tos­ta; maa­il­man­his­to­rias­sa ote­taan ker­ran­kin sana maa­il­ma tosis­saan (saman­suun­tais­ta kir­jal­li­suut­ta alkaa itse asias­sa olla nyky­ään pal­jon, esi­mer­kik­si Janet Abu-Lugholdin ja Andre Gunder Frankin tut­ki­muk­set). Tämän sivi­li­saa­tio­his­to­rial­li­sen näkö­kul­man perus­teel­li­nen esit­te­ly oli­si itse asias­sa ollut riit­tä­vä, ajan­koh­tai­nen ja tar­peel­li­nen kirjan aihe.

Riveillä ja rivien välis­sä Maïchella on roh­keut­ta sanoa, että län­nel­lä tar­koi­te­taan yhä useamminYhdysvaltoja ja sen poliit­ti­sia, talou­del­li­sia ja kult­tuu­ri­sia satel­liit­te­ja – kuten Suomea. Hegemonisesta ase­mas­ta joh­tuu tiet­ty kan­sain­vä­li­sen poli­tii­kan reto­riik­ka, joka ulot­tuu häm­mäs­tyt­tä­vän vah­va­na uutis­kie­leen saak­ka. ”Miksi Venäjä, Iran ja Irak aina ’uhoavat’?”, kysyy Maïche. Se on hyvä kysy­mys; kuka on näh­nyt uuti­sen, jos­sa Yhdysvallat tai Israel ”uhoai­si­vat”?

Yllätyksensä Mitäs me länsi­maa­lai­set! sääs­tää lop­pu­puo­lel­le. Se on vetoa­mi­nen tut­ki­ja Peggy Hellerin näke­myk­siin län­nen käsit­teen syn­nys­tä. Kirjassa ei ker­ro­ta, kuka Peggy Heller on. Hellerin mukaan län­nen käsi­te on syn­ty­nyt venä­läi­ses­sä 1800-luvun filo­so­fias­sa ja his­to­rias­sa: kun venä­läis­ten ajat­te­li­joi­den on täy­ty­nyt hah­mot­taa Venäjä ja venä­läi­syys euroop­pa­lai­se­na, mut­ta kui­ten­kin poik­keuk­sel­li­se­na euroop­pa­lai­suu­te­na (kie­lel­li­ses­ti, uskon­nol­li­ses­ti ja sosi­aa­li­sel­ta raken­teel­taan), on syn­ny­tet­ty ”län­si” tar­koit­ta­maan ei-venä­läis­tä euroop­pa­lai­suut­ta. Tämä on uut­ta tai aina­kin tuo­ret­ta tie­toa, ja antaa pal­jon ajat­te­le­mi­sen aihet­ta.

Monesta on puhet­ta. Jean Sibeliuksen ”suo­ma­lai­suus” tai ”län­ti­syys” tai ”itäi­syys” mai­ni­taan ohi­men­nen, samoin Kalevalan. Molempien poh­dis­ke­lus­sa oli­si ollut aineis­toa koko­nai­seen kir­jaan, mut­ta onhan nii­tä toi­saal­ta kir­joi­tet­tu­kin. Kaiken kaik­ki­aan tun­tuu sil­tä, että Mitäs me länsi­maa­lai­set! sisäl­tää läh­tö­koh­tia vaik­ka kir­ja­sar­jan tar­pei­siin. Peli on joka tapauk­ses­sa avat­tu.