Neuvostohallintoon tur­hau­tu­nee­na ja pel­kää­mään kyl­läs­ty­nee­nä Osip Mandelstam kir­joit­ti pilk­ka­ru­no­ja Stalinista. Kirjoitukset joh­ti­vat runoi­li­jan kar­ko­tuk­seen ja köy­hyy­teen, mut­ta samal­la hänes­tä tuli kuo­le­ma­ton, kir­joit­taa esseis­ti Vladimir Jermakov. Alun perin Särön nume­ros­sa 45 jul­kais­tun esseen on suo­men­ta­nut Marja-Leena Mikkola.

Jos runoi­li­ja Osip Mandelstamin elä­män ääri­vii­vat mer­kit­täi­siin Euraasian kar­tal­le, tulos muis­tut­tai­si suun­ta­vais­ton­sa menet­tä­neen muut­to­lin­nun reit­tiä. Oliko hän kier­to­lai­nen? Niin ei voi sanoa; hän vain heit­te­leh­ti sin­ne tän­ne etsies­sään omaa paik­kaan­sa maa­il­mas­sa, jos­sa hänen kal­tai­sil­leen ei ole sijaa. Tai jos­sa hei­tä on niin vähän, että mel­kein kuin ei oli­si­kaan…

Osip Mandelstam syn­tyi juu­ta­lais­per­hee­seen 15.1.1891 Varsovassa, Venäjän impe­riu­min län­ti­sel­lä lai­dal­la, ja kuo­li 27.12.1938 Vladivostokissa, Neuvostoliiton itäi­sel­lä reu­nal­la. Tietomme hänen elä­män­vai­heis­taan perus­tu­vat aika­lais­ten yksit­täi­siin muis­tel­miin, jot­ka pai­koi­tel­len eroa­vat suu­res­ti toi­sis­taan, ovat­pa sit­ten kysees­sä pel­kät fak­tat tai arviot hänen kul­loi­sis­ta­kin teke­mi­sis­tään. Kuvaukset Mandelstamin kuo­le­mas­ta ovat epä­mää­räi­siä ja perus­tu­vat muu­ta­mien sil­min­nä­ki­jöi­den havain­toi­hin runoi­li­jas­ta elä­män vii­mei­sel­lä eta­pil­la, van­ki­lei­rin kiel­le­tyl­lä alu­eel­la. Dokumenttien mukaan hän kuo­li sai­ras­tu­vas­sa kurk­ku­mä­tään, kun lei­ril­lä rie­hui lavan­tau­tie­pi­de­mia. Hänet hau­dat­tiin jouk­ko­hau­taan, jon­ka tark­kaa sijain­tia ei tun­ne­ta. Elämässään hän oli ainoa laa­tu­aan, kuo­le­mas­saan yksi monis­ta.

Mandelstamin kehi­tys runoi­li­jak­si tapah­tui hyvin eri­lai­sis­sa ja eri vai­ku­tuk­sil­le alt­tiis­sa ympä­ris­töis­sä, ja ehkä sen vuok­si hänen hen­ki­lö­hah­mos­saan on moni­mut­kai­suut­ta, ei eheyt­tä. Kirjoituksessaan Sudba i vest Osipa Mandelštama (Osip Mandelstamin koh­ta­lo ja sano­ma) aka­tee­mik­ko Sergei Averintsev kiin­nit­tää huo­mio­ta mie­li­pi­tei­den kir­joon: ”Tuntuu kuin kes­ke­nään ris­ti­rii­tai­set, täy­sin yhteen­so­pi­mat­to­mat kuvauk­set Mandelstamista hei­jas­tai­si­vat pei­lin kal­te­val­le pin­nal­le kol­mi­met­ri­sen hen­ki­lön.” Tämä on osu­va ver­taus. Kuten intia­lai­ses­sa ker­to­muk­ses­sa sokeat kuvai­le­vat nor­sua täy­sin eri tavoin tun­nus­tel­tu­aan sitä eri puo­lil­ta, samoin yrit­tä­vät krii­ti­kot saa­da sel­vää runoi­li­jan elä­mäs­tä teke­mäl­lä joh­to­pää­tök­siä yksit­täi­sis­tä epi­so­deis­ta, jois­sa ei kuvas­tu hänen koh­ta­lon­sa koko­nai­suus.

Paljon täy­del­li­sem­män kuvan Osip Mandelstamista saa luke­mal­la hänen vai­mon­sa, kump­pa­nin­sa ja työ­to­ve­rin­sa Nadežda Mandelstamin muis­tel­mia. Runoilijan elä­mä oli muusien pal­ve­le­mis­ta, hänen vai­mon­sa elä­mä runoi­li­jan ja runou­den pal­ve­le­mis­ta. Nadežda Mandelstam kir­joit­ti muis­tiin mie­hen­sä jokai­sen runon variant­tei­neen. Se oli varauk­set­ta teh­tä­väl­leen uhrau­tu­van nai­sen uro­työ, suu­ren­moi­nen pal­ve­lus maa­il­man­kult­tuu­ril­le. Toukokuussa 2020 Pietarin yli­opis­ton pihal­la pal­jas­tet­tiin Nadeždalle ja Osipille omis­tet­tu yhtei­nen muis­to­merk­ki, ikään kuin runoi­li­jan ennus­tus oli­si toteu­tu­nut, vaik­ka­kin prons­siin valet­tu­na: Pietarissa me koh­taam­me taas ker­ran, / kuin aurin­gon oli­sim­me sin­ne hau­dan­neet […].

Runoilijan elä­män merk­ki­paa­lu­ja ovat hänen runon­sa, mut­ta tai­teel­lis­ta luo­mis­työ­tä ei voi erot­taa eksis­ten­ti­aa­li­ses­ta kon­teks­tis­ta. Osip Mandelstamin maa­il­man­kat­so­mus raken­tui moni­muo­toi­ses­sa kei­sa­ril­li­ses­sa Pietarissa, jos­sa hän viet­ti kas­vu­vuo­ten­sa ja jos­sa lupaa­va nuo­ri­mies eli lyhyen, huo­let­to­man hyvin­voin­nin vai­heen. Hän omak­sui vai­keuk­sit­ta pää­kau­pun­gin kult­tuu­ri­sen ilma­pii­rin. Seuraava etap­pi oli oles­ke­lu Euroopassa, jos­sa näkö­pii­ri laa­je­ni. Hänelle Eurooppa ei ollut vain man­ner, vaan ennen kaik­kea maa­il­man­kult­tuu­rin kan­ta­ja; hänen sisäi­sen kart­tan­sa ääri­vii­vo­ja eivät piir­tä­neet Caesar ja Napoleon, vaan Dante ja Goethe. Sorbonnen ja Heidelbergin luen­to­sa­leis­sa Mandelstam opis­ke­li moni­puo­li­ses­ti, uut­te­ras­ti ja iloi­ses­ti, mut­ta ei syväl­li­ses­ti eikä pit­kään.

Tähän elä­män­vai­hee­seen liit­tyy aja­tus, jon­ka hän ilmai­si essees­sään Pjotr Tšaadajevista, Puškinin aika­lai­ses­ta, ensim­mäi­ses­tä venä­läi­ses­tä toi­si­na­jat­te­li­jas­ta ja syr­jäy­te­tys­tä filo­so­fis­ta: ”Tšaadajev oli itse asias­sa ensim­mäi­nen venä­läi­nen, joka oli aat­teel­li­sis­ta syis­tä oles­kel­lut län­nes­sä ja löy­tä­nyt siel­tä tien takai­sin.” Kaikista his­to­rial­li­sis­ta ja kult­tuu­ri­sis­ta eroa­vuuk­sis­ta huo­li­mat­ta Osip Mandelstam oli hen­kis­tä sukua Pjotr Tšaadejeville. Molemmissa eli vuo­si­sa­tai­nen unel­ma vapau­des­ta, molem­pien kai­pauk­sen koh­de oli maa­il­man­kult­tuu­ri, ja täs­tä yhdis­tel­mäs­tä tuli heil­le ehty­mä­tön hen­ki­sen vapau­den läh­de.

Nuorena Mandelstam kiin­nos­tui ajan edis­tyk­sel­li­sis­tä aat­teis­ta ja osal­lis­tui val­lan­ku­mouk­sel­li­seen toi­min­taan, mut­ta jäl­leen pin­nal­li­ses­ti ja vain lyhyen aikaa. Jossakin vai­hees­sa hän otti kas­teen pro­tes­tant­ti­ses­sa kir­kos­sa; lute­ri­lai­suus veti hän­tä puo­leen­sa, ehkä sik­si, että var­hai­ses­sa nuo­ruu­des­sa hän tuli viet­tä­neek­si lomia Suomessa, Venäjän kei­sa­ri­kun­nan poh­joi­ses­sa kol­kas­sa. Omaelämäkerrallisessa proo­sas­sa on säi­ly­nyt täs­tä kii­tol­li­nen muis­to: teok­ses­sa Ajan kohi­na Suomelle on omis­tet­tu koko­nai­nen kap­pa­le. Suomalaista elä­mää hän tun­si vain pin­nal­li­ses­ti, mut­ta piti suu­res­ti sii­tä min­kä näki.

Maail­man­so­dan alkaes­sa etsin­nän aika päät­tyi peruut­ta­mat­to­mas­ti, ja val­lan­ku­mouk­sen puh­je­tes­sa alkoi koet­te­le­mus­ten aika. Mandelstam pois­tui Petrograd-Pietarista ja kier­te­li pit­kään Etelä-Venäjällä kan­sa­lais­so­dan pyör­teis­sä. Kuin ihmeen kau­pal­la hän sel­vi­si vaa­ra­ti­lan­teis­ta ja pysyi hen­gis­sä. Kun hän lopul­ta pää­tyi takai­sin Pietariin, hän oli nään­ty­nyt ja ruti­köy­hä. Kornei Tšukovski muis­te­lee tapaa­mis­taan Mandelstamin kans­sa vuon­na 1920 runoi­li­jan tila­päi­ses­sä suo­ja­pai­kas­sa: ”Tupakkaa lukuun otta­mat­ta siel­lä ei ollut mitään hänel­le kuu­lu­vaa, ei yhtä­kään omaa esi­net­tä. Ja sil­loin ymmär­sin mikä oli hänen häm­mäs­tyt­tä­vin piir­teen­sä: eli­no­lot­to­muus. Hän oli ihmi­nen, joka ei luo­nut ympä­ril­leen min­kään­lais­ta arkis­ta ole­mis­ta, ei min­kään­lais­ta tapaa elää.” Näin oli sil­loin hänen koh­dal­laan. Näin oli aina hänen koh­dal­laan. Kun runoi­li­ja siir­tyi yhdes­tä köy­häs­tä ja aina yhtä tila­päi­ses­tä asu­muk­ses­ta toi­seen, hänen maal­li­nen omai­suu­ten­sa mah­tui yhteen mat­ka­lauk­kuun. Mutta oli­pa hän kuin­ka köy­hä tahan­sa, hän ei kos­kaan ollut sää­lit­tä­vä. Hänen karis­man­sa todis­ti jos­ta­kin muus­ta. Hänen luon­teen­sa raken­tee­seen kuu­lui kor­kea­len­toi­suus, yle­vyys, joka on arki­päi­väi­syy­den vas­ta­koh­ta. Asian voi­si ilmais­ta toi­sin­kin: hänen ole­muk­ses­saan oli tuhoon tuo­mi­tun lei­ma, jota hän kan­toi koh­ta­lok­kaal­la ylpey­del­lä.

Tyhjenneestä Pietarista, jos­sa hänel­lä ei ollut enää mitään teh­tä­vää, runoi­li­ja siir­tyi Moskovaan, jos­sa hänel­lä ei ollut mitään mil­lä elää. Hän jou­tui – venä­läi­sen sanon­nan mukaan – lap­si­puo­len ase­maan, hänen tilan­teen­sa oli kai­kin puo­lin häi­ly­vä. Hän eli jat­ku­vas­sa köy­hyy­des­sä, kituut­ti eteen­päin satun­nai­sil­la kir­jal­li­sil­la töil­lä. Puutteesta tuli Mandelstamille elä­män­muo­to, joka supis­ti mah­dol­li­suuk­sien kehän hen­gis­sä pysy­mi­sen mini­mi­ta­sol­le. Niukkoja vuo­sia seu­ra­si­vat vie­lä keh­nom­mat; hyviä päi­viä osui hänen koh­dal­leen ani­har­voin.

Vastoinkäymisiin tuli 1930-luvun alus­sa hen­gäh­dys­tau­ko, kun Mandelstamille tar­jou­tui mah­dol­li­suus pääs­tä työ­mat­kal­le Armeniaan. Kaukasuksen vuo­ril­la hän sai hen­git­tää kevyes­ti ja kir­joit­taa pal­jon ja vapaas­ti. Sitä ras­kaam­mal­ta tun­tui paluu Moskovaan, kasar­mi­so­sia­lis­min tukah­dut­ta­vaan pää­kau­pun­kiin. Hallinnon nos­tat­ta­man vihan puus­kas­sa runoi­li­ja kir­joit­ti sar­kas­ti­sia runo­ja Stalinista, joi­ta hän uhka­roh­keas­ti luki tut­ta­va­pii­ris­sä. Hän tie­si, että tork­ku­vaa petoa ei pidä herät­tää, mut­ta ilmei­ses­ti hän oli väsy­nyt pel­kää­mään. Joku ilmian­toi hänet. Siitä het­kes­tä läh­tien oli sel­vää, että kuo­le­mi­nen ennen aiko­jaan ei enää ollut vain mah­dol­lis­ta vaan väis­tä­mä­tön­tä. Suuren osan jäl­jel­le jää­nees­tä eli­na­jas­taan Mandelstam viet­ti vai­not­tu­na ja kar­ko­tet­tu­na, ensin Uralilla, sit­ten Voronežissa. Äärimmilleen nään­ty­nee­nä – ei puš­ki­ni­lai­ses­ta muusien pal­ve­le­mi­ses­ta, vaan darwi­ni­lai­ses­ta ole­mas­sao­lon tais­te­lus­ta – runoi­li­ja ei kar­ko­tus­pai­kas­saan Voronežissa janon­nut ihai­lua ja kun­ni­aa, vaan rau­haa ja vapaut­ta.

Älkää pai­na­ko ohi­moil­le­ni / laa­ke­ri­sep­pe­let­tä, lem­peän pis­tä­vää, / vaan lyö­kää sydä­me­ni pirs­ta­leik­si, / jot­ka kaik­ki soi­vat tai­vaan sineä (…)

Mandelstam sai vie­lä elää lyhyen het­ken van­has­sa his­to­rial­li­ses­sa Tverissä. Sieltä tše­kis­tit kävi­vät siep­paa­mas­sa hänet. Hän ei palan­nut.

Mandels­ta­min elä­mä oli kil­pa­juok­sua koh­ta­lon kans­sa. Hänen runon­sa ovat aika­kau­den merk­ki­pyl­väi­tä. Runoilijan omaa poe­tiik­kaa kuvaa täy­del­li­ses­ti hänen kuu­lui­sa lausu­man­sa: ”Jaan kaik­ki maa­il­man­kir­jal­li­suu­den tuot­teet kah­teen eri jouk­koon: luval­li­siin ja luvat­ta kir­joi­tet­tui­hin. Ensimmäiset ovat sur­kei­ta, toi­set – varas­tet­tua ilmaa.” Runous uudis­taa ilma­pii­rin, mut­ta tuo ilma on varas­tet­ta­va.

Luonteeltaan Mandelstam oli noma­di, kier­to­lai­nen, jol­le pai­kal­laan pysy­mi­nen oli vai­kea olo­ti­la, pakol­li­nen vaki­nai­nen asuin­paik­ka vie­lä vai­keam­pi. Kun on luke­nut hänen runo­jaan ja eläy­ty­nyt nii­hin, tulee aja­tel­leek­si, että leveys­pii­rit ja meri­di­aa­nit, jot­ka on vis­kel­ty maa­pal­lol­le, ovat hänel­le kuin näky­mä­tön häk­ki. Toista on tai­vas, ilma­va ava­ruus, joka ei alis­tu sään­nöil­le – siel­lä voi kier­rel­lä kuin kul­ku­ri tar­vit­se­mat­ta sovit­tau­tua rajoi­hin. Mandelstam on nime­no­maan ilman runoi­li­ja. Maan pyhit­tä­mi­nen on hänel­le vie­ras­ta. Arkaainen myyt­ti kos­teas­ta, kai­ken syliin­sä sul­ke­vas­ta Maa-äidis­tä on hänel­le meta­fo­ra väke­väs­tä, kava­las­ta lihas­ta, joka on hen­gen vas­ta­koh­ta: ”Kuitenkin maa on – hama­ra ja erhe – / ei se hel­ly, vaik­ka pol­vil­la­si anot […]” Muheva mus­ta­mul­ta hänen runois­saan ei ole vain kol­hoo­sin kyn­nös, vaan hedel­möit­tä­vä, ahmi­va kan­sal­li­nen maa­pe­rä. Siitä juon­tuu Voronežin runo­jen sisäi­nen aja­tus: varas­te­tun vapaan ilman kyl­läs­tä­mä eros vir­taa kuvas­ta toi­seen ja yrit­tää voit­taa maan veto­voi­man, tana­tok­sen hämä­rän kiusauk­sen. Mandelstam pysyy tin­ki­mät­tö­män hen­ki­syy­den alu­eel­la. Hän oli ilman ihmi­nen ja suh­tau­tui maan jär­käh­tä­mät­tö­myy­teen erään­lai­sel­la pyhäl­lä pelol­la, oli sit­ten kysees­sä Voronežin aron upot­ta­va mus­ta­mul­ta tai Armenian vuo­ris­ton ras­kas basalt­ti.

Jokainen runoi­li­ja on poik­keus sään­nös­tä. Mandelstam on poik­keuk­sel­li­nen kaik­kein suu­rim­pien­kin aika­lais­ten­sa jou­kos­sa. Hän kyl­lä tun­nus­taa suku­lai­suu­ten­sa joi­hin­kin har­voi­hin kol­le­goi­hin, mut­ta taju­aa samal­la oman eri­tyi­syy­ten­sä: ”Ei, en kos­kaan ollut kenel­le­kään aika­lai­nen […]” Hänen sana­tai­teen­sa on ruu­miil­taan ja hen­gel­tään euroop­pa­lais­ta kir­jal­li­suut­ta venä­läi­ses­sä muo­dos­sa. 1800-luvun Venäjällä täl­lai­nen kir­jai­li­ja oli yksin Puškin; 1900-luvul­la hei­tä oli kak­si, Mandelstam ja Nabokov.

Mandelstamin runoil­le on mah­do­ton­ta antaa yksi­mer­ki­tyk­sis­tä mää­ri­tel­mää. Millaisia ne ovat? Sellaisia ja täl­lai­sia, eri­lai­sia, monen­lai­sia, mut­ta joka tapauk­ses­sa runo­ja per se – runo­ja, joi­den jokai­ses­sa säkees­sä näkyy äärim­mäi­nen kes­kit­ty­nei­syys. Mandelstamin runout­ta pide­tään har­mo­ni­se­na, mut­ta her­meet­ti­se­nä; aja­tel­laan, että hän­tä on hel­pom­pi rakas­taa kuin ymmär­tää. Hänen poe­tiik­kan­sa alku­läh­tee­nä on klas­si­nen pidät­ty­vyys, mut­ta vähi­tel­len met­riik­kaan ja ryt­miin alkaa ilmaan­tua moder­nis­min kou­ris­tuk­sen­omai­suut­ta, ja var­hai­sil­le runoil­le omi­nai­nen har­mo­ni­nen raken­ne vaih­tuu uusien oival­lus­ten ja näky­jen moni­mut­kai­sek­si, nopeas­ti vir­taa­vak­si puheek­si. Nerokas runoi­li­ja tar­vit­see nerok­kaan luki­jan. Jos tuo luki­ja on ulko­maa­lai­nen ja tun­tee Mandelstamin vain kään­nök­si­nä, hänen ei tar­vit­se huo­les­tua: alku­kie­li­set runot ovat ymmär­ryk­sel­le yhtä lail­la vaa­ti­via ja moni­mut­kai­sia. Sillä runoi­li­jan puheen kät­ke­tys­sä yti­mes­sä on pyhä sana vail­la tar­koi­tus­ta. Nerokas luki­ja täy­den­tää sen aja­tuk­sel­la, joka syn­tyy hänen omas­ta hen­ki­ses­tä koke­muk­ses­taan.

Osip Mandelstam oli akmeis­mik­si nime­tyn kir­jal­li­sen suun­tauk­sen perus­ta­jia. Hänen mää­ri­tel­män­sä mukaan akmeis­mi oli ”maa­il­man­kult­tuu­rin kai­paus­ta”. Tämä mää­ri­tel­mä on sekä oival­lus että lupaus: ”1800-luvun lopus­sa venä­läi­nen runous mur­tau­tui ulos omien lau­la­jien­sa pii­ris­tä, tuli osak­si euroop­pa­lai­sen ajat­te­lun int­res­si­pii­riä ja vaa­ti itsel­leen maa­il­man­laa­juis­ta huo­mio­ta.” Näin todel­la tapah­tui­kin. Levitessään kään­nök­si­nä venä­läi­nen runous sai kan­sain­vä­lis­tä huo­mio­ta, ja 1900-luvun klas­si­koi­den pant­heo­niin astui­vat suu­ret venä­läi­set runoi­li­jat Ahmatova, Tsvetajeva, Pasternak – ja Mandelstam itse.

Eurooppalainen kult­tuu­ri, sen arvo­jen jär­jes­tel­mä, oli sopusoin­nus­sa Osip Mandelstamin men­ta­li­tee­tin kans­sa, kun taas hänen per­soo­nal­li­suu­ten­sa oli raken­tu­nut venä­läis­ten tra­di­tioi­den mukaan – ikään kuin rans­ka­lais­ta vii­niä oli­si kaa­det­tu hiot­tuun venä­läi­seen juo­ma­la­siin. Vaikka vii­ni ei sii­tä muu­ta maku­aan, niin vii­nin juo­mi­nen muut­tuu toi­sen­lai­sek­si. Jotakin kato­aa, mut­ta tilal­le ilmaan­tuu jota­kin uut­ta, odot­ta­ma­ton­ta. Siksi Mandelstamin runous lumo­si Paul Celanin kal­tai­sen runoi­li­jan. Äidinkielellään kir­joit­ta­va Mandelstam luo maa­il­man­ru­nout­ta, jos­sa luki­ja tun­nis­taa kiel­ten yli ulot­tu­van aro­min. Erityisen terä­vä­nä sii­nä tun­tuu venä­jän semant­ti­nen eri­kois­laa­tu. Juuri se tekee Mandelstamista poik­keuk­sel­li­sen mer­kit­tä­vän runoi­li­jan.

Mandelstamin poeet­ti­nen tyy­li rik­koo seman­tii­kan lake­ja ja syn­nyt­tää kie­len ava­ruu­teen vaih­toeh­toi­sen todel­li­suu­den. Hänen runois­saan asioi­hin ja esi­nei­siin hei­jas­tuu hoh­de, ikään kuin haja­mie­li­nen sätei­ly; se luo pers­pek­tii­vin, jos­sa yksit­täi­set mer­ki­tyk­set yhty­vät epä­us­kot­ta­val­la ja sil­ti täy­sin mah­dol­li­sel­la taval­la. Hänen runou­ten­sa vir­tu­aa­li­ses­sa tilas­sa reto­ri­set kie­li­ku­vat ovat kuin tun­te­mat­to­mia pol­ku­ja, joi­hin on jää­nyt ennen näke­mät­tö­mien eläin­ten jalan­jäl­kiä. Hänen meta­fo­ran­sa ovat suu­ren­moi­sia khi­mai­ro­ja, jot­ka kah­lit­se­ma­ton mie­li­ku­vi­tus on syn­nyt­tä­nyt. Hän kir­joit­ti runo­ja vauh­dil­la – ikään kuin oli­si pyy­dys­tä­nyt len­nos­sa ryt­me­jä ja rii­me­jä. Hänen herk­kä kuu­lon­sa oli syn­ty­nyt ennen huu­lia ja viri­tet­ty juma­lal­li­sel­le kuis­keel­le, niin että hän ajan kohi­nan läpi kuu­li sfää­rien musii­kin. Musiikkiin runoi­li­jal­la oli eri­tyi­nen suh­de. Hänen mukaan­sa ”musiik­ki pitää sisäl­lään ole­mas­sao­lom­me ato­me­ja, se on elä­män alku­poh­ja”.

Omia runo­jaan hän luki oma­laa­tui­sel­la teki­jän manee­ril­la. Maksimilian Vološin kir­joit­ti: ”Mandelstam ei halua kes­kus­tel­la runoil­laan – hän on syn­nyn­näi­nen lau­la­ja. Mandelstamin ääni on har­vi­nai­sen soin­tu­va ja rikas vivah­teis­ta. ”Arkistossa on säi­ly­nyt kak­si fono­gram­mia, jot­ka on ääni­tet­ty 1920 ja 1925. Tuon puhe­ää­nen luon­net­ta on vai­kea mää­ri­tel­lä. Se ei ole dekla­moi­vaa eikä skan­dee­raa­vaa, vaan osit­tain lausun­taa ja osit­tain lau­lua. Se on läpi­tun­ke­vaa ääneen luke­mis­ta, sanauh­rin kan­ta­mis­ta kor­keuk­siin, jot­ta tai­vaan raja­ton tila antai­si tur­va­pai­kan kapi­noi­val­le hen­gel­le. Samalla äänen modu­laa­tiois­sa on tar­moa ja pont­ta: runoi­li­ja takoo sanan­sa hil­jai­suu­teen kuin saven­va­la­ja kuvion­sa saveen, niin että sie­lun palos­ta syn­ty­nyt ilmai­sun muo­to säi­lyt­täi­si teki­jän jäl­jen ajan annaa­leis­sa. ”Pidä puhee­ni tal­les­sa iäti, sii­nä mais­tuu onnet­to­muus ja savu, / kär­si­väl­li­syy­den pih­ka, työn tun­nol­li­nen ter­va […]” Joku tai jokin tuol­la kor­keuk­sis­sa kuu­li ja täyt­ti hänen toi­veen­sa. Mandelstamin runous on ikuis­ta.

Uskollisena antii­kin ihan­teel­le Mandelstam pyr­ki elä­mäs­sään lujuu­teen, kes­tä­vyy­teen. Ja niin kau­an kuin pys­tyi, hän oli oma luja itsen­sä. Niin kau­an kuin hän hen­git­ti, hän toi­voi. Mutta koit­ti aika, jol­loin ei ollut enää mitään mihin pan­na toi­von­sa – eikä mitään mil­lä elää. Anna Ahmatova kuvaa vai­ku­tel­mi­aan vii­mei­ses­tä tapaa­mi­ses­taan Mandelstamin kans­sa, vähän ennen runoi­li­jan van­git­se­mis­ta: ”Osip hen­git­ti vai­keas­ti, pyy­dys­ti ilmaa huu­lil­laan.”

Touko­kuun ensim­mäi­sen ja toi­sen päi­vän väli­se­nä yönä 1938 Mandelstam van­git­tiin ja sul­jet­tiin Butyrkan van­ki­laan. Hänet tuo­mit­tiin vii­dek­si vuo­dek­si ran­gais­tus­lei­riin. Runoilijan vii­mei­sek­si tyys­si­jak­si tuli kui­ten­kin Vtoraja retš­kan kaut­ta­kul­ku­lei­ri lähel­lä Vladivostokia, piik­ki­lan­gal­la aidat­tu lai­dun maa­il­man perim­mäi­sel­lä rajal­la. Eräässä mie­les­sä voi sanoa, että se oli ”asu­ma­ton saa­ri”, kos­ka ihmi­siä siel­lä ei oikeas­taan ollut, oli vain van­ke­ja joil­ta oli vie­ty kaik­ki ihmi­sen oikeu­det, ja var­ti­joi­ta jot­ka oli­vat menet­tä­neet ihmis­hah­mon­sa. Mandelstam kuo­li jou­lu­kuun vii­mei­se­nä päi­vä­nä 1938. Joukkohauta, johon lei­ri­van­kien ruu­miit vie­ri­tet­tiin, on jää­nyt Vladivostokin kau­pun­gin uudis­ra­ken­nus­ten alle eikä ole tun­nis­tet­ta­vis­sa. Runoilijan tuh­ka kato­si maa­han.

Mutta hänen hen­ken­sä ”eksyi tai­vaa­seen”, nel­jään kuvit­teel­li­seen ilman­suun­taan: Pohjoisen pime­ään, Etelän kan­gas­tuk­seen, Lännen har­ha­ku­vaan, Idän hou­ree­seen. Eksyin tai­vaa­seen… Mitä on teh­tä­vä? / Vastatkaa te, joi­ta tai­vas on lähel­lä! Runoilijan koh­ta­lo on problee­ma, joka on annet­tu mei­dän käsiim­me. Pitkinä vuo­si­na Mandelstamin kuo­le­man jäl­keen – traa­gi­si­na ja san­ka­ril­li­si­na vuo­si­na, jot­ka ovat tul­vil­laan his­to­rial­li­sia tapah­tu­mia ja yhteis­kun­nal­li­sia ilmiöi­tä – on elä­män koos­tu­muk­ses­sa pal­jon muut­tu­nut. Ihmiskunta astui uuteen aika­kau­teen, täyt­ti maan kuk­ku­roil­leen ja mur­tau­tui rajat­to­maan kos­mok­seen. Mutta tai­vas, jon­ne runoi­li­ja eksyi, ei ole tul­lut lähem­mäk­si mei­tä. Kuten ihmi­set mei­tä ennen, emme mekään pys­ty oman­tun­tom­me kaut­ta vas­taa­maan ikui­siin kysy­myk­siin. Mutta tie­däm­me, että vas­tuu on meil­lä.

Säilyttäköön siis jokai­nen, joka osal­lis­tuu luke­mi­sen ihmee­seen, huo­lel­li­ses­ti ja kii­tol­li­se­na edes yhden Mandelstamin maa­gi­sen meta­fo­ran, kuin kevyen höy­he­nen joka puto­aa alas yhtei­sel­tä tai­vaal­tam­me, siel­tä mis­sä mikään ei syn­ny tyh­jäs­tä eikä mikään häviä jäl­keä jät­tä­mät­tä. Ja runoi­li­jan koh­ta­lo, joka näin menet­tää väis­tä­mät­tö­myy­ten­sä, palaut­taa hänel­le kuin ihmeen kaut­ta sen, min­kä elä­mä jäi hänel­le vel­kaa.