Näin jos­kus doku­men­tin Kate Bushin faneis­ta, jot­ka suh­tau­tui­vat muusik­ko­täh­teen kuin par­haa­seen ystä­vään, jota vain eivät ole tavan­neet vähään aikaan. Pitkän hil­jai­suu­den viet­tä­nyt Bush oli jul­kais­sut uuden levyn Aerial (2005), mikä oli tie­ten­kin faneil­le Tapahtuma. Eräälle nais­puo­li­sel­le seu­raa­jal­le oli tär­ke­ää kuun­nel­la levy ensim­mäis­tä ker­taa ritu­aa­lin­omai­sis­sa olo­suh­teis­sa. Hän mat­kus­ti kate­bush­mai­seen mil­jöö­seen, muis­taak­se­ni jol­le­kin sumui­sel­le num­mel­le, ja lait­toi kuu­lok­keet kor­vil­leen.

Vuonna 2007 teh­ty doku­ment­ti Come Back Kate pala­si mie­leen, kun luin Tommi Uschanovin (s. 1975) uut­ta essee­ko­koel­maa Kuinka musiik­kia käy­te­tään. Siinä Uschanov poh­tii nimen­mu­kai­ses­ti musii­kin käyt­tö­tar­koi­tuk­sia. Pohdinnalla on hen­ki­lö­koh­tai­nen perus­ta, ja hän voi­si hyvin kuun­nel­la arvos­ta­man­sa Beethovenin sin­fo­ni­aa samal­la mak­sa­mak­ka­ra­voi­lei­pää syö­den. Hän ter­veh­tii ilol­la kaik­kia ilmiöi­tä, jot­ka pois­ta­vat musii­kis­ta sitä ympä­röi­vän pyhyy­den ja kos­ke­mat­to­muu­den tun­nun. Musiikkia ei tar­vit­se yle­vöit­tää pitääk­seen sii­tä, mikä kuu­los­taa suh­teel­li­suu­den­ta­jui­sel­ta.

Uschanov tun­ne­taan laa­jas­ta tie­tä­myk­ses­tään, oli aihe mikä tahan­sa. Väitteille löy­tyy aina läh­teet, ja fak­tois­sa ollaan tark­koi­na. Uschanovilla on pak­ko­miel­tei­tä, kuten hyväl­lä esseis­til­lä kuu­luu­kin olla, mut­ta jos­kus hän menee niis­sä niin syväl­le, että halu seu­ra­ta hyy­tyy. Miehellä väläh­tää sil­ti sen ver­ran tiu­haan, että uut­ta­kin kir­jaa lukee mie­lel­lään.

Hänellä on myös tai­to löy­tää ilmiöi­tä, jois­ta kukaan ei ole kuul­lut. Tässä kir­jas­sa esi­tel­lään Belgiassa 1960 – 70-luvun tait­tees­sa alkun­sa saa­nut musii­kin kulut­ta­mi­sen tapa, popcorn, jos­sa tans­si­taan tie­tyn levyil­tä soi­van musii­kin tah­tiin. Vitsi on sii­nä, että musiik­ki voi olla tyy­li­la­jil­taan mitä tahan­sa tei­ni­po­pis­ta sou­liin. Ainoa yhdis­tä­vä teki­jä on se, että musiik­kia soi­te­taan popcorn-tilai­suuk­sis­sa. Popcorn edus­taa käyt­tä­mis­kes­kei­sin­tä musiik­ki­kä­si­tys­tä, mitä kuvi­tel­la saat­taa.

Musiikkia Uschanov on käsi­tel­lyt lyhyes­ti edel­li­ses­sä essee­ko­koel­mas­saan Sininen tan­go, mut­ta nyt kes­ki­ty­tään pel­käs­tään sii­hen. Esimerkit tule­vat sekä klas­si­ses­ta että popu­laa­ri­musii­kis­ta. Aikajänne ulot­tuu 1700-luvul­ta nyky­päi­vään. Kirjassa käsi­tel­lään musii­kin arvot­ta­mis­ta ja äänen­tois­toa. Hifisteistä kir­joit­taes­saan Uschanov muis­tut­taa, että hifis­ti­nai­set ovat vai­en­net­tu ryh­mä.

Katalogimusiikki on puh­das­ta käyt­tö­musiik­kia: kun tar­vi­taan 28 sekun­tia sen taus­tal­le, että kak­si kyy­nis­tä polii­sia ajaa autol­la nuh­jui­ses­sa suur­kau­pun­gis­sa, hakusa­noil­la löy­tyy juu­ri oikean­lai­nen musiik­ki. ”Musiikin mer­ki­tys on sen käyt­tö kult­tuu­ris­sa tai yhteis­kun­nas­sa”, Uschanov mukai­lee yhtä suo­sik­ki­fi­lo­so­fi­aan Ludwig Wittgensteinia.

Kun puhu­taan musii­kin käy­tös­tä, pitää puhua esteet­ti­ses­tä maus­ta. Olennaisen teo­reet­ti­sen taus­tan sil­le tar­jo­aa 1700-luvun euroop­pa­lai­nen filo­so­fia, jos­sa maku miel­let­tiin vas­taa­vak­si kuin fyy­si­nen makuais­ti. ”Maistamme” tai­de­teok­sen välit­tö­mäs­ti. ”Taideteos tai sen aines­osa – musii­kis­sa esi­mer­kik­si sävel­mä, soin­tu­kul­ku, esi­tys­ta­pa, soin­ti­vä­ri, lau­lun sanoi­tus tai äänit­teen akus­ti­nen tila­vai­ku­tel­ma – kolah­taa ensin, ja vas­ta sit­ten alan ana­ly­soi­da, mik­si se tark­kaan ottaen kolah­taa”, Uschanov kir­joit­taa. Tässä ei ole mitään poik­keuk­sel­lis­ta. Luulisi, että enem­mis­tö suh­tau­tuu esteet­ti­seen elä­myk­seen niin, että ensin mais­te­taan ja vas­ta sit­ten mais­tel­laan makua tar­kem­min.

Moni näyt­tää usko­van nero­myyt­tiin, jon­ka mukaan pie­ni nero­jen jouk­ko luo mes­ta­ri­teok­sia, jot­ka kaik­kien kuu­luu tun­tea. Uschanov vie­ras­taa täl­lais­ta käsi­tys­tä ja arvos­taa musii­kis­sa ammat­ti­tai­toa enem­män kuin nerout­ta. Hän väit­tää, ettei ole kuun­nel­lut yhtään levyä vain sik­si, että se kuu­luu yleis­si­vis­tyk­seen. Kaikkien aiko­jen kano­ni­soi­duin­ta jazz­le­vyä, Miles Davisin Kind of Blueta, Uschanov kuu­li vas­ta pari vuot­ta sit­ten vahin­gos­sa. Sekin alkoi kiin­nos­taa alt­to­sak­so­fo­nis­ti Cannonball Adderleyn, ei Davisin takia.

Kirjan jän­te­vim­mäs­sä osuu­des­sa tar­kas­tel­laan sosi­aa­li­sen ja yksi­tyi­sen välis­tä vas­tak­kai­na­set­te­lua. Akateemisen pop­tut­ki­muk­sen suur­mie­hen Simon Frithin mukaan musiik­kie­lä­mys on luon­teel­taan sosi­aa­li­nen. Musiikki mää­rit­tää vah­vas­ti iden­ti­teet­tiä ja se näkyy ulos­päin. Frithin 1990-luvul­la esit­tä­mä aja­tus ei ole kan­ta­nut kui­ten­kaan nyky­päi­vään, Uschanov tote­aa. Musiikkia kuun­nel­laan yhä enem­män pri­vaa­tis­ti, esi­mer­kik­si kuu­lok­keil­la jul­ki­ses­sa tilas­sa.

Uschanovin mukaan iden­ti­tee­tin tär­keys tun­tuu nyky­ään ilme­ne­vän sii­nä, miten sitä suo­jel­laan maa­il­mal­ta, eikä sii­nä, miten sitä julis­te­taan maa­il­mal­le. Somessa omaa musiik­ki­ma­kua esi­tel­lään lähin­nä per­jan­tai- ja lau­an­tai-ilta­na huma­las­sa, muu­ten sitä pide­tään tei­ni­mäi­se­nä. Uschanov lai­naa musiik­kip­sy­ko­lo­gi John Slobodaa: useim­mat koke­muk­set musii­kis­ta ovat arki­sia ja yksi­löl­li­siä, eivät eri­koi­sia ja sosi­aa­li­sia.

Tutkimukset osoit­ta­vat Uschanovin mukaan toi­saal­ta sen­kin, että esteet­ti­sen mie­li­hy­vän inten­sii­vi­syys kas­vaa, kun koke­mus jae­taan toi­sen kans­sa. Kokemusten inten­sii­vi­syy­den vähe­ne­mi­nen vai­kut­taa ole­van ikään kuin yksi­tyi­syy­den lisään­ty­mi­ses­tä mak­set­ta­va hin­ta, joka nyky­ään kat­so­taan mak­sa­mi­sen arvoi­sek­si.

Toinen tai­de­teo­ree­tik­ko, jon­ka kans­sa Uschanov ottaa yhteen, on Teemu Mäki. Kirjassaan Taiteen teh­tä­vä (2017) Mäki aset­taa tai­teel­le nel­jä mis­sio­ta: vii­sau­den tavoit­te­lu, tun­ne-elä­män kehit­tä­mi­nen, nau­tin­to ja kes­kus­te­lu. Uschanov ei ymmär­rä, miten tai­de voi­si teh­dä ketään vii­saam­mak­si, kos­ka eivät tai­te­li­jat­kaan ole kes­ki­mää­räis­tä vii­saam­pia. Sama pätee tun­ne-elä­män kehi­tyk­seen. Mäen mukaan tai­tee­seen kuu­luu nau­tin­to, mut­ta hän ei tar­koi­ta sil­lä help­poa ren­tou­tu­mis­ta, ”akku­jen lataa­mis­ta”, jot­ta voi­si pala­ta sen jäl­keen vir­keä­nä kulut­ta­maan. Taidenautinto on vaa­ti­vam­paa. Uschanov ei jaa tätä­kään käsi­tys­tä. Kaikki tar­vit­se­vat jos­kus psyyk­kis­tä rau­haa, hän sanoo. Uschanov vain ei palaa levon jäl­keen kulu­tus­hih­nal­le, vaan teke­mään yhteis­kun­ta­kri­tiik­kiä.

Uschanov suh­tau­tuu ynseäs­ti musiik­ki­krii­ti­koi­hin, jot­ka mää­rit­te­le­vät hyvän ja huo­non maun: ”Kriitikoilla ei ole oikeut­ta mää­räil­lä, mil­lai­ses­ta musii­kis­ta saa pitää tai olla pitä­mät­tä, mut­ta myös­kään musii­kin teki­jöil­lä ei ole oikeut­ta mää­räil­lä, mil­lai­sia mer­ki­tyk­siä hei­dän musii­kil­leen tulee antaa tai olla anta­mat­ta.” Pitääkö tämä kui­ten­kaan paik­kaan­sa? Eikö nyky­ään ole val­lal­la pikem­min­kin käsi­tys, jon­ka mukaan ihmi­set saa­vat naut­tia tai­tees­taan miten lys­tää­vät ja tul­ki­ta sitä vapaas­ti, eikä kenen­kään makua saa mor­ka­ta?

Uschanov ottaa lyhyes­ti kan­taa vii­me aiko­jen cancel-kult­tuu­riin, jos­sa tuo­mi­taan moraa­li­ton tai­de tai tai­tei­li­ja. Moraalittomuus on kui­ten­kin huo­no perus­te tai­teen tor­ju­mi­sel­le. Johan Sebastian Bachin Johannes-pas­sios­sa on anti­se­mi­tis­ti­nen väi­te, jon­ka mukaan juu­ta­lai­set mur­ha­si­vat Jeesuksen. Miles Davis taas oli väki­val­tai­nen ja mani­pu­la­tii­vi­nen taval­la, joka voi­si nykyi­se­nä MeToo-aika­na joh­taa mie­hen uran päät­ty­mi­seen. Molemmat ovat kui­ten­kin hah­mo­ja, jot­ka teki­vät omal­la vuo­si­sa­dal­laan mer­kit­tä­vää musiik­kia.

Tämän ajan moraa­li­kä­si­tyk­siä uhmaa­via tai­teen teki­jöi­tä ei pidä lakais­ta maton alle, päin­vas­toin. Heistä pitää puhua juu­ri sik­si, että hei­dän tai­teen­sa on niin hyvää kuin se on. Pitää myös kyseen­alais­taa aja­tus, jon­ka mukaan tai­de tekee ihmi­sis­tä parem­pia. Tällainen lähes­ty­mis­ta­pa opet­taa vain itse­rak­kaut­ta ja innoit­taa ei-humaa­ne­ja asen­tei­ta, Uschanov sitee­raa musiik­ki­tie­tei­li­jä Richard Taruskia. Tästä aihees­ta hän oli­si voi­nut kir­joit­taa enem­män­kin.