Kun Maustetytöt jäi syk­syl­lä 2019 vail­le Emma-ehdok­kuuk­sia Tein kai lot­to­ri­vi­ni vää­rin -kap­pa­leen demo­ver­sios­sa esiin­ty­neen rasis­ti­sen sanan vuok­si, raa­dil­ta ja ylei­söl­tä jäi huo­miot­ta, että kap­pa­le ker­too poik­keuk­sel­li­sen tie­toi­ses­ti jäl­ki­ko­lo­ni­aa­li­ses­ta talou­del­li­ses­ta epä­ta­sa-arvos­ta. Mistä koko kes­kus­te­lus­sa oli oikeas­taan kyse?

*

Maus­te­tyt­tö­jen Emma-kohu toi mie­lee­ni Christopher Dardenin, mie­hen, jota ehkä enem­män kuin ketään saam­me kiit­tää n-sanas­ta – enkä tar­koi­ta sanaa auki kir­joi­tet­tu­na vaan juu­ri tuo­ta ame­rik­ka­lais­pe­räis­tä eufe­mis­mia: n-sana, n-word.

Darden? Kuka Darden?

Kerron koh­ta, mut­ta ensin pari sanaa Maustetytöistä. Eikä sik­si, että yri­tys sul­kea Gösta Sundqvistin perin­nös­tä ammen­ta­va pop-duo ulos musiik­ki­teol­li­suu­den myyn­ni­ne­dis­tä­mis­kil­pai­lus­ta oli­si maa­il­man kohuis­ta mer­ki­tyk­sel­li­sin – var­sin­kaan kun krii­tik­ko­raa­ti sen lopul­ta yhteen kate­go­ri­aan ehdol­le nime­si. Mutta kohu on havain­nol­li­nen.

Kerrataan: Anna ja Kaisa Karjalaisen Maustetytöt on saa­vut­ta­nut tänä vuon­na hui­man suo­sion, mut­ta osa Emma-raa­ti­lai­sis­ta kat­soi, että hei­dän ehdok­kuu­ten­sa ”nor­ma­li­soi­si rasis­mia”.  Syynä se, että Tein kai lot­to­ri­vi­ni vää­rin -hitin demo­ver­sios­sa lau­let­tiin ”nee­ke­ri­poi­kia”. Julkaistussa ja radiois­sa soi­nees­sa ver­sios­sa kiis­ta­na­lai­set pojat oli toki muu­tet­tu ”pie­nik­si”:

Kun pal­lot pyö­ri­vät rän­niin,
mie­tin Sudanin pie­niä poi­kia,
jot­ka haluai­si­vat kän­niin,
niil­lä on ongel­ma sen­tään oikea,
kun nii­den banaa­ni­puis­ta on
hedel­mät tuo­tu ala­ker­ta­ni Alepan hyl­lyil­le,
nii­den pen­sais­ta kah­vit juo­tu,
pan­tu piis­kaa pal­jail­le pyl­lyil­le.

Erikoista kohus­sa on se, että lau­lu itse asias­sa käsit­te­lee aivan suo­raan jäl­ki­ko­lo­ni­aa­lis­ta talou­del­lis­ta epä­ta­sa-arvoa ja sen tie­dos­ta­mi­sen vai­ku­tus­ta län­si­mai­sen luuse­rin elä­mään. Kun Sudanin pojat halua­vat kän­niin, kap­pa­le ilmai­see Maustetyttöjen tyy­li­tel­lyl­lä junt­ti­kie­lel­lä sen, että hedo­nis­ti­ses­ti itse­ään toteut­ta­van länk­kä­rin elä­män­ta­pa ei ole pojil­le mah­dol­li­nen – ja syy­kin on sel­vä, yli­kan­sal­li­nen riis­to, jota mer­kit­se­vät Alepan hyl­lyil­le tuo­dut banaa­nit. Samalla lau­lun puhu­ja pal­jas­taa vai­vih­kai­sen kateu­ten­sa ja itsein­hon­sa: hänen oma masen­tu­nut ja hal­po­jen päih­tei­den täyt­tä­mä elä­män­sä (”tupa­kan­kin kää­rin / mum­mon fluns­sa­lää­ket­tä rän­ni­tin / Pirkka-olut­ta juo­des­sain”) on ikään kuin vää­rää kur­juut­ta, sil­lä poh­jim­mil­taan hänen ongel­man­sa eivät ole ”oikei­ta” vaan pelk­kiä ”ensim­mäi­sen maa­il­man ongel­mia”. Pirkka-olut­ta ryys­tä­vä puhu­ja voi olla län­si­mai­den sisäi­ses­sä menes­tys­hie­rar­kias­sa ala-askel­mal­la, mut­ta kehi­tys­maan asu­kin rin­nal­la hän on pako­tet­tu koke­maan elä­män­sä etuoi­keu­tet­tu­na, jol­loin vali­tuk­seen tulee koo­mi­sen­kau­nai­nen sivu­vi­vah­de. Jo ”on lot­to­voit­to syn­tyä Suomeen” -kli­see­tä varioi­va nimi kihi­see itsei­vai­le­vaa kat­ke­ruut­ta.

Kotimaisen pop-musii­kin ken­täs­sä Maustetyttöjen hit­ti on siis poik­keuk­sel­li­sel­la taval­la tie­toi­nen monis­ta rasis­miin kyt­key­ty­vis­tä logii­kois­ta, mut­ta sitä on tus­kin ollen­kaan huo­mat­tu. Tätä taus­taa vas­ten on eri­tyi­sen kiin­nos­ta­vaa, että sen­su­roi­dun ”nee­ke­rin” kai­ku riit­ti ikään kuin saas­tut­ta­maan koko lau­lun ja sen esit­tä­jät. Myöskään Renaz Ebrahimi, joka Ylen sivuil­la jul­kais­tus­sa puheen­vuo­ros­saan sanoo aloit­ta­neen­sa Maustetyttöjä kos­ke­van kes­kus­te­lun Emma-tuo­ma­ris­tos­sa, ei puhu täs­tä.

He edus­ta­vat klas­sis­ta suo­ma­lais­ta rap­pio­ro­man­tiik­kaa ja kosis­ke­le­vat ylei­sö­jä, joil­le hal­vas­ta kal­jas­ta, lääk­keis­tä ja elä­män vai­keu­des­ta ker­to­vat kap­pa­leet ovat hie­noin­ta tai­det­ta, mitä täs­sä maas­sa on pit­kään aikaan teh­ty.

Bändin esit­te­le­mä kuvas­to on sel­lais­ta, johon moni eri­tyi­ses­ti val­koi­nen kan­ta­suo­ma­lai­nen musa­dig­ga­ri samais­tuu.

Ebrahimi sanoo iden­ti­fioi­tu­van­sa ”rus­keak­si”, kat­soo ole­van­sa ”val­miik­si sor­re­tus­sa ase­mas­sa” ja antaa ymmär­tää, että iden­ti­teet­ti tar­jo­aa hänel­le ikään kuin eri­tyi­sen näkö­kul­man ymmär­tää rasis­mia. Miksi hän sit­ten ei huo­maa lau­lun aihet­ta? Eikö jäl­ki­ko­lo­ni­aa­li­sen riis­ton koh­tee­na ole­via ei-län­si­mai­sia ihmi­siä ole hänel­le­kään ole­mas­sa?

Onko täs­sä käsi­tyk­ses­sä rasis­mis­ta jota­kin pie­les­sä? On palat­ta­va Christopher Dardeniin.

Darden oli Yhdysvalloissa vuo­si­na 1994 – 1995 äärim­mäis­tä media­huo­mio­ta kerän­neen O. J. Simpsonin mur­ha­ta­pauk­sen syyt­tä­jä, jol­la on outo kak­sois­roo­li rasis­min his­to­rias­sa. Juuri Darden ensim­mäis­tä ker­taa käyt­ti eufe­mis­mia ”n-word” taval­la, joka herät­ti laa­jaa jul­kis­ta huo­mio­ta ja joh­ti lopul­ta uuden­lai­sen kie­lel­li­sen tabun syn­ty­mi­seen. Erikoista ja häi­rit­se­vää Dardenin tapauk­ses­sa on kui­ten­kin se, että hän ei käyt­tä­nyt ilmai­sua pal­jas­taak­seen rasis­mia vaan kät­keäk­seen sitä.

Tarkastellaan aika­lais­to­dis­tus­ta. Näin kir­joit­ti Kenneth B. Noble New York Timesissa 14.1.1995 jul­kais­tus­sa jutus­saan ”Issue of Racism Erupts in Simpson Trial”:

Poikkeuksellisen kiih­keä sanan­vaih­to käy­tiin, kun puo­lus­tuk­sen asia­na­ja­jat anoi­vat lupaa esit­tää oikeu­den­käyn­nis­sä todis­tusai­neis­toa, jon­ka mukaan Mark Fuhrmanilla, riko­set­si­väl­lä, joka oli eräs ensim­mäi­sis­tä tut­ki­jois­ta rikos­pai­kal­la, on rasis­ti­sia tai­pu­muk­sia. He halua­vat esit­tää usei­ta tapauk­sia, jois­sa etsi­vä Fuhrmanin sano­taan käyt­tä­neen sanaa ”nee­ke­ri”.

– –

Christopher Darden, apu­lais­pii­ri­syyt­tä­jä, joka on mus­ta, sanoi, että se mitä hän nimit­ti ”n-sanak­si” oli niin hal­ven­ta­va, että se väis­tä­mät­tä herät­täi­si enim­mäk­seen mus­tas­sa vala­mie­his­tös­sä ennak­ko­luu­lo­ja her­ra Fuhrmania koh­taan sekä ken­ties nii­tä mui­ta val­koi­sia polii­se­ja koh­taan, joi­den odo­tet­tiin todis­ta­van oikeu­den­käyn­nis­sä.

”Jos annat­te her­ra Cochranin käyt­tää tätä sanaa ja pela­ta rotu­kor­til­la”, hän sanoi, ”tämän oikeus­ju­tun suun­ta ja fokus muut­tu­vat: nyt se on rotu­jut­tu”.

”Siitä tulee ihon­vä­ri­ky­sy­mys” ja ”sii­tä tulee kysy­mys sii­tä, kuka tääl­lä on mus­tin mies”, sanoi her­ra Darden vii­ta­ten itseen­sä ja her­ra Cochraniin, joka myös on mus­ta.

Ääni väris­ten syyt­tä­jä lisä­si, että ”n-sana” oli niin inhot­ta­va, ettei hän sanoi­si sitä.

”Se on saas­tai­sin, likai­sin, iljet­tä­vin sana englan­nin kie­les­sä”, her­ra Darden sanoi. ”Se saa aikaan yhden asian. Se jär­kyt­tää mus­tia vala­mie­hiä. Se sanoo: kenen puo­lel­la olet, ’mie­hen’ [”the man”, val­tioon viit­ta­va eufe­mis­mi] vai ’vel­jien’?”

Nyt luet­tu­na jutus­sa kiin­nit­tää huo­mio­ta se, miten libe­raa­li­na tun­ne­tun New York Timesin afroa­me­rik­kai­nen toi­mit­ta­ja Noble tun­tuu rivien välis­sä kum­mas­te­le­van Dardenin liki manaus­mais­ta yri­tys­tä siir­tää saas­tai­nen, likai­nen, iljet­tä­vä sana uskon­nol­li­sen epä­puh­tau­den pii­riin. Darden ei niin­kään pyri kiel­tä­mään Fuhrmanin ”rasis­ti­sia tai­pu­muk­sia” vaan estä­mään näi­den tai­pu­mus­ten pal­jas­tu­mi­sen teke­mäl­lä rasis­ti­ses­ta ilmauk­ses­ta niin epä­puh­taan, ettei sitä voi jul­ki­ses­ti esit­tää.

Noble epä­suo­ras­ti vas­tus­taa Dardenin pyr­ki­mys­tä kir­joit­ta­mal­la sanan auki kah­teen ker­taan ja jat­ka­mal­la Simpsonin puo­lus­tus­asia­na­ja­jan Johnnie L. Cochranin kom­men­teil­la:

Herra Cochran otti ilmei­ses­ti her­ra Dardenin huo­mau­tuk­set hen­ki­lö­koh­tai­se­na haas­tee­na ja vas­ta­si apu­lais­pii­ri­syyt­tä­jään koh­dis­tu­neel­la kir­ve­le­väl­lä hyök­käyk­sel­lä sanoen ole­van louk­kaus vih­ja­ta, että mus­tat vala­mie­het eivät voi­si kuul­la todis­ta­jan­lausun­toa sanal­leen ja säi­lyt­tää suh­teel­li­suu­den­ta­ju­aan.

”On alen­ta­vaa vala­mie­his­töäm­me koh­taan”, her­ra Cochran sanoi, ”väit­tää, että afroa­me­rik­ka­lai­set, jot­ka ovat elä­neet alis­tet­tui­na yli kak­si­sa­taa vuot­ta täs­sä maas­sa, eivät voi työs­ken­nel­lä val­ta­vir­ras­sa. Loukkaavat sanat, louk­kaa­vat kat­seet, louk­kaa­va koh­te­lu ovat osa afroa­me­rik­ka­lais­ten joka­päi­väis­tä elä­mää. Ja sil­ti he usko­vat tähän maa­han.”

Oikeudenkäynnissä Darden hävi­si tais­te­lun­sa: esi­mer­kit Fuhrmanin rasis­ti­ses­ta kie­len­käy­tös­tä esi­tel­tiin vala­mie­his­töl­le, ja ne vai­kut­ti­vat mer­kit­tä­väs­ti Simpsonin vapaut­ta­vaan tuo­mioon. Silti laa­jem­min ame­rik­ka­lai­ses­sa kult­tuu­ris­sa Dardenin lähes­ty­mis­ta­pa voit­ti. Nykyisin n-sanan auki kir­joit­ta­mi­nen tai lausu­mi­nen näh­dään ylei­ses­ti rasis­ti­se­na sel­lai­sis­sa­kin yhteyk­sis­sä, jois­sa kuvail­laan jon­kun toi­sen kie­len­käyt­töä. Asia on aina ilmais­ta­va eufe­mis­mil­la: hän sanoi n-sanan.

Mielenkiintoista on se, että täl­lai­ses­sa raken­tees­sa näkyy edel­leen sama funk­tio kuin Dardenin alku­pe­räi­ses­sä käy­tös­sä: kenel­le­kään ei ole epä­sel­vää, mis­tä sanas­ta on kyse, mut­ta eufe­mis­mia käyt­tä­mäl­lä puhu­ja pyr­kii ikään kuin etään­nyt­tä­mään itsen­sä ja yhtei­sön­sä tuos­ta sanas­ta ja sitä kaut­ta myös rasis­mis­ta, jota sana olen­noi. Rasistinen ilmaus on lausut­tu jos­sain toi­saal­la, ja tuol­la toi­saal­la on myös rasis­mi, ei suin­kaan mei­dän kes­kuu­des­sam­me ja mei­dän yhtei­sös­säm­me.

Tabun raken­ne on oudon täs­mäl­li­ses­ti sama kuin monis­sa kult­tuu­reis­sa tavat­tu kiel­to lausua saa­ta­nan tai muun pelä­tyn olen­non – itä­me­ren­suo­ma­lai­ses­sa kult­tuu­ri­pii­ris­sä esi­mer­kik­si kar­hun – nimeä ääneen. Jos pelä­tys­tä olen­nos­ta on pak­ko puhua, se on teh­tä­vä etään­nyt­tä­vin kier­toil­mauk­sin, sil­lä var­si­nai­sen nimen lausu­mi­nen kut­suu olen­toa pai­kal­le. Ja kut­sut­tu­na saa­ta­na tie­ten­kin todel­la voi saa­pua, sil­lä poh­jim­mil­taan saa­ta­na ja vas­taa­vat olen­not eivät tie­ten­kään ole mitään muu­ta kuin yhtei­sön omaa pahaa, yhtei­sön sisäis­tä väki­val­taa, jon­ka se on pro­ji­soi­nut ulko­puo­lel­leen, kuten René Girard on esit­tä­nyt saa­ta­na­myyt­tiä käsit­te­le­väs­sä teok­ses­saan Je vois Satan tom­ber com­me l’éclair (eng. I See Satan Fall Like Lightning).

N-sanan – eufe­mis­min – käyt­tö­pa­kos­sa ja sanan auki lausu­mis­ta kos­ke­van tabun val­von­nas­sa tämä maa­gi­nen logiik­ka palaa moder­niin, näen­näi­sen ratio­naa­li­seen yhteis­kun­taam­me. Tabun kaut­ta tosia­sial­li­sen rasis­min ja epä­ta­sa-arvon läpäi­se­mä yhteis­kun­ta pyr­kii rajaa­maan rasis­min jon­kin­lai­sek­si poik­kea­mak­si ja epä­puh­tau­dek­si yhteis­kun­nan ulko­puo­lel­le. Vahvin todis­te täs­tä on n-sanan jat­ku­vas­ti kas­va­va voi­ma: aidos­ti postra­sis­ti­ses­sa yhteis­kun­nas­sa n-sanan auki kir­joit­ta­mi­nen ja lausu­mi­nen tun­tui­si yhtä mer­ki­tyk­set­tö­mäl­tä kuin saa­ta­nan hoke­mi­nen useim­mis­ta meis­tä nykyi­sin tun­tuu.

Myös Karjalaisten sisa­rus­ten anteek­si­pyyn­nös­sä tabun sym­bo­li­nen luon­ne tulee sel­keäs­ti esiin:

Me pyy­däm­me anteek­si sitä, että käy­tim­me sanaa, jota ei saa nyky­kie­les­sä käyt­tää ja louk­ka­sim­me ihmi­siä.

Anteeksipyyntö on täy­sin eri­lai­nen kuin esi­mer­kik­si Pirkka-Pekka Peteliuksen saa­me­lai­sil­le osoit­ta­ma anteek­si­pyyn­tö. Peteliuksen ja Aake Kallialan nun­nu­ka-sket­sit ovat aidos­ti lou­kan­neet monia saa­me­lai­sia ja saa­neet aikaan kou­lu­kiusaa­mis­ta ynnä muu­ta kon­kreet­tis­ta hait­taa. Karjalaiset sen sijaan eivät pyy­dä anteek­si Sudanin poi­kai­käi­sel­tä mies­puo­li­sel­ta väes­töl­tä, sil­lä oli­si liki absur­dia kuvi­tel­la, että täl­lä vuo­si­tu­han­nel­la bru­taa­lis­ta kan­san­mur­has­ta ja mil­tei endee­mi­ses­tä väki­val­las­ta kär­si­nees­sä Sudanissa ketään pät­kää­kään kiin­nos­tai­si poh­joi­seu­roop­pa­lai­sen pik­ku­maan pop­pa­rien sana­tai­de. Ei, Karjalaisten anteek­si­pyyn­tö kos­kee nime­no­maan kie­lel­li­sen tabun rik­ko­mis­ta ja on suun­nat­tu epä­mää­räi­ses­ti ”ihmi­sil­le”, siis kol­lek­tii­vi­sel­le toi­sel­le, kas­vot­to­mal­le ei-kel­le­kään ja kai­kil­le. Kysymys on ritu­aa­li­ses­ta anteek­si­pyyn­nös­tä, kos­ka Karjalaisten rikos on nime­no­maan rasis­tis­ta ilmaus­ta kos­ke­van ritu­aa­li­sen puh­taus­nor­min vas­tai­nen.

Mutta onko tämä niin ongel­mal­lis­ta? Yhtäältä on sel­vää, että rasis­ti­sil­le ilmauk­sil­le ei juu­ri ole jär­ke­vää käyt­töä ja että kol­lek­tii­vi­nen teko­py­hyys ja itsel­le valeh­te­lu saat­ta­vat olla yhtei­sö­rau­han säi­ly­mi­sen ehto­ja. Toisaalta tabut kui­ten­kin syn­nyt­tä­vät erään­lai­sia dis­kur­sii­vi­sia jouk­ko­tu­hoa­sei­ta, joi­ta voi käyt­tää pait­si vahin­gos­sa myös tahal­laan. Maustetyttöjen tapauk­ses­sa­kin kohu joh­ti rasis­ti­seen hal­tuun­ot­to­y­ri­tyk­seen, kun duon Facebook-sivuil­le oli käy­ty kir­joit­te­le­mas­sa rasis­ti­sia kom­ment­te­ja. Lisäksi demo­ver­sios­ta kan­tau­tu­nut n-pom­min pamauk­sen kai­ku on liki täy­sin peit­tä­nyt alleen sen, että Tein kai lot­to­ri­vi­ni vää­rin todel­la myös käsit­te­lee län­nen ja kehi­tys­mai­den välis­tä talou­del­lis­ta epä­ta­sa-arvoa.

Kohun läpi kat­sot­tu­na rasis­mi näyt­täy­tyy­kin ensi­si­jai­se­na ongel­ma­na ja talou­del­li­nen kolo­nia­lis­mi tois­si­jai­se­na. Silti talou­del­lis-poliit­ti­nen kolo­nia­lis­mi on tosia­sias­sa van­hem­paa kuin rasis­mi ja yhä vie­lä­kin monel­la tapaa ensi­si­jais­ta. Aatehistoriallisestikin rasis­mi on jouk­ko ideo­lo­gioi­ta, joi­ta kolo­nia­lis­mi alkoi sys­te­maat­ti­sem­min tuot­taa vas­ta var­sin myö­häi­ses­sä vai­hees­sa, kun sen oikeut­ta­mi­seen aiem­min käy­te­tyt perus­te­lut – ennen kaik­kea vil­lien paka­noi­den sivis­tä­mi­nen ja kris­til­lis­tä­mi­nen – alet­tiin kokea riit­tä­mät­tö­mi­nä.

Ensimmäinen todel­la laa­jaa suo­sio­ta saa­nut rotu­teo­ria, Johann Friedrich Blumenbachin De gene­ris huma­ni varie­ta­te nati­va (eng. On the Natural Variety of Mankind), jul­kais­tiin vas­ta 1700-luvun lopul­la. Teorian vai­ku­tus näkyy yhä ame­rik­ka­lais­ten tavas­sa nimit­tää val­koi­sia ”kau­ka­sia­lai­sik­si”, sil­lä Blumenbach uskoi ihmis­la­jin syn­ty­neen Kaukasus-vuo­ril­la Georgiassa ja alku­pe­räis­ten ihmis­ten olleen val­koi­sia.

Maustetytöt-kohun yhtey­des­sä Blumenbach voi toi­mia myös muis­tu­tuk­se­na sii­tä, että rotu­ka­te­go­riat ovat ajas­sa muut­tu­via kon­struk­tioi­ta: blu­men­bac­hi­lai­ses­sa jaot­te­lus­sa ira­ni­lais­taus­tai­nen Renaz Ebrahimi oli­si nimit­täin kau­ka­sia­lai­nen, siis val­koi­nen, mut­ta kan­ta­suo­ma­lai­set Karjalaisen sisa­ruk­set kuu­lui­si­vat dege­ne­roi­tu­nee­seen mon­go­li­seen tyyp­piin eli oli­si­vat kel­tai­sia.

Tässä ei tie­ten­kään ole mitään kum­mal­lis­ta. Koko rasis­min his­to­rian aika­na ei ole ker­taa­kaan val­lin­nut sel­vää yksi­mie­li­syyt­tä sii­tä, ket­kä kaik­ki oikeas­taan ovat val­koi­sia ja mitä se tar­koit­taa, kuten Nell Irvin Painter on osoit­ta­nut val­koi­suu­den aate­his­to­ri­aa käsit­te­le­väs­sä teok­ses­saan The History of White People.

Yhä vie­lä­kin on niin, että mil­tei aina kun jos­sain syn­tyy vah­va talou­del­lis-poliit­ti­nen alis­tus­suh­de, se alkaa tuot­taa myös rasis­ti­sia dis­kurs­se­ja. Esimerkiksi käy muu­ta­mien vuo­sien takai­nen Kreikan krii­si, joka näkyi suo­ma­lai­ses­sa medias­sa kreik­ka­lai­sen ”kan­san­luon­teen” levä­pe­räi­syyt­tä käsit­te­le­vi­nä kolum­nei­na ja mui­na mie­li­pi­tee­nil­mauk­si­na, vaik­ka hätä­lai­nois­sa oli kyse lähin­nä vas­tuut­to­mas­ti toi­mi­nei­den sak­sa­lais­ten, rans­ka­lais­ten ja brit­ti­läis­ten suur­pank­kien pelas­ta­mi­ses­ta.

Todellisten val­ta­suh­tei­den sot­kui­suu­den rin­nal­la on hou­kut­te­le­vaa ja ymmär­ret­tä­vää toi­voa rasis­min ole­van jotain niin yksin­ker­tais­ta, että sen voi tii­vis­tää yksit­täi­seen sanaan ja sii­tä puh­dis­tua reto­ri­sel­la eleel­lä. Mutta mil­lä eleel­lä voi­si puh­dis­tua talou­del­li­ses­ta kolo­nia­lis­mis­ta? Mikään someen näpy­tel­ty när­käs­tyk­sen ilmaus ei voi olla riit­tä­vä, jos itse kon­kreet­ti­nen lai­te, jol­la näpyt­te­ly tapah­tuu, on syn­ty­nyt sel­lais­ten tuo­tan­to­ket­ju­jen lop­pu­tu­lok­se­na, joi­den alku­pääs­tä löy­tyy kai­vos­työ­hön pako­tet­tu­ja lap­sia. Ja nii­tä­hän löy­tyy, sil­lä Amnesty Internationalin mukaan yksi­kään suu­ri lai­te­val­mis­ta­ja ei ole vie­lä kyen­nyt uskot­ta­vas­ti takaa­maan, ettei sen tuo­tan­to­ket­juis­sa käy­te­tä lap­si­työ­voi­maa.

Lopulta Maustetytöt-kohu opet­taa siis vain sen, min­kä jo tie­sim­me: on pal­jon hel­pom­pi puhua sor­ron demo­ver­sios­ta ja vai­e­ta väki­val­lan vuo­si­sa­tai­ses­ta hitis­tä, joka yhä soi myk­kä­nä joka­päi­väis­ten mar­ket­tiem­me hyl­lyil­lä.

Kun ei voi Saharan suih­ku­läh­teis­tä
nii­den janoa saa­da sam­mu­maan,
eikä rik­kai­den ruu­an­täh­teis­tä
saa nii­den leh­miä lyp­sään tai ammu­maan.