Särön Elämänfilosofia ja juo­ma­ta­vat -sar­jas­sa esi­tel­lään enti­seen Berliinin resi­dens­siin sekä uuteen Oder-resi­dens­siin ajau­tu­nei­ta hah­mo­ja, jot­ka ker­to­vat nimel­lään tai ano­nyy­mis­ti aja­tuk­sis­taan ja lem­pi­juo­mis­taan.

–

Runous on läh­tö­koh­tai­ses­ti eli­tis­miä, kos­ka runoi­li­ja on julis­ta­nut itsen­sä ulko­puo­li­sek­si – tai koh­ta­lo on hänet julis­ta­nut ulko­puo­li­sek­si. Omasta valin­nas­ta ei ole kyse”, sanoo Berliinissä asu­va puo­la­lais-suo­ma­lai­nen runoi­li­ja Aki Haikkonen.

“Kaulahuivini on eksklusii­vi­nen, epäi­le­mät­tä kal­leim­pia, mitä Berliinin klu­beis­sa on näh­ty. En halua koros­taa sil­lä itseä­ni, kos­ka kaik­ki itsen­sä koros­ta­mi­nen on läpi­nä­ky­vää hölyn­pö­lyä. Mutta en myös­kään puhu hui­vis­ta­ni iro­ni­ses­ti. En kuu­lu hips­te­rei­den kuo­le­vaan iro­nia­mas­saan.

Sanoilla on maa­gi­nen voi­ma, eikä sil­lä ole mitään teke­mis­tä iro­nian kans­sa. Egon Friedell kir­joit­taa Uuden ajan kult­tuu­ri­his­to­rias­sa, että hen­ke­vän ihmi­sen voi­ma ja mer­ki­tys ei ilme­ne täs­sä ja nyt, vaan myö­hem­min, toi­ses­sa ajas­sa, toi­ses­sa pai­kas­sa. Se, mitä minä sanon nyt pie­nen kult­tuu­ri­leh­den haas­tat­te­lus­sa, voi näen­näi­ses­ti jää­dä parik­si­kym­me­nek­si vuo­dek­si unho­laan, mut­ta muhit­tu­aan luki­joi­den ali­ta­jun­nas­sa pari­kym­men­tä vuot­ta se voi yhtäk­kiä nos­tat­taa pie­nen filo­so­fi­sen tuu­lah­duk­sen ja muut­taa tule­vien pol­vien ajat­te­lua, ja siten hei­laut­taa koko yhteis­kun­taa hitusen.

Tai toi­nen esi­merk­ki: Skitsofreniaan sai­ras­tu­nut väes­tö­tie­tei­li­jä, etäi­nen suku­lai­se­ni, koki vuon­na 1975 ‘logii­koi­den erään­lai­sen yhteen­lok­sah­duk­sen’, kun hän las­ki orgaa­nis­ten ainei­den ja tun­ne­maas­to­jen kasau­mia. Jouduttuaan pak­ko­hoi­toon hänen muis­tiin­pa­non­sa hävi­si­vät. Hänen psy­koot­ti­set las­kel­man­sa, jot­ka näyt­ti­vät ensin har­hai­sil­ta näyil­tä, jät­ti­vät kui­ten­kin jäl­ken­sä kaik­keu­den aja­tus­mas­saan, jos­ta, niin arve­li­sin, aja­tuk­sen ken­ties nap­paa vuon­na 2020 joku tie­tei­li­jä, joka kek­sii uuden tavan tuot­taa lihaa – sel­lai­sen, joka ei tuo­ta eläi­mil­le kär­si­myk­siä.

Huivisnobbailulleni voi toki nau­raa, mut­ta me olem­me merk­ke­jä, me ihmi­set, emme teki­jöi­tä. Olemme kol­lek­tii­vi­sem­pia kuin uskom­me. Ja kun tutus­tum­me kol­lek­tii­vi­seen mie­leem­me, ero­tam­me jou­kos­ta tie­tyn kut­sun. Se on tie­tyn ihmi­sen men­nei­syy­des­tä, joka halu­aa puhua väli­tyk­sel­läm­me.

Kaksi viik­koa sit­ten kier­te­lin lat­te­baa­re­ja, ja erääs­sä savui­ses­sa baa­ris­sa, joi­ta Berliinissä ikä­vä kyl­lä vie­lä on, otin kyy­ti­po­jak­si ama­ret­to­ja. Huivini hävi­si. Luultavasti se jäi koti­mat­kal­la bus­siin, ehkä pelä­ten että jou­tui­si taas kär­si­mään savus­ta. Pikku kash­mir-kul­ta­ni, se jat­koi mat­kaan­sa kun minä jäin kyy­dis­tä. Jätin sil­lä ker­taa yölat­te­ni juo­mat­ta ja rojah­din sän­kyyn. Aamulla teip­pai­lin lap­pusia itäi­sen Berliinin valo­tolp­piin. Lupasin kol­men­kym­pin löy­tö­palk­kion hui­vis­ta­ni.

Sori kun mä puhun nyt täs­tä enem­män kuin juo­ma­ta­vois­ta­ni, toi­vot­ta­vas­ti en pilaa sar­jaan­ne. Mutta illal­la Kaisersin ruo­ka­kau­pas­sa mun puhe­lin soi. Joku tyyp­pi, jon­ka nimi kuu­los­ti Hermann Hesseltä, oli löy­tä­nyt hui­vi­ni. Jätin ostok­set kaup­paan ja ajoin rati­kal­la annet­tuun osoit­tee­seen.

Oven ava­si nai­nen. Hän lukit­si oven peräs­sä­ni ja sanoi, että mun ei tar­vi mak­saa löy­tö­palk­kio­ta, jos mä kat­son telk­ka­ris­ta jal­ka­pal­loa hänen mie­hen­sä kans­sa. Mä kela­sin, että mitä hel­vet­tiä. Ukko työn­si kuteen­sa noja­tuo­lil­ta lat­tial­le ja käs­ki mun istuu­tua. Sitz doch bit­te, se sanoi.

Katsoimme otte­lua äänet­tö­mi­nä. Mies tyrk­kä­si mul­le olut­ta. Mutta mul­le kaik­ki bis­se on pis­siä. Sen vai­mo koput­ti oveen kuin joku sih­tee­ri ja toi mul­le kah­via. Mausta tajusin heti, että ne pitää kah­via kaa­pis­sa vain vie­rai­den varal­la, ja että niil­lä käy vie­rai­ta ehkä jos­kus jou­lui­sin. Kahvi oli lai­haa ja mais­tui mar­ga­rii­nil­ta ja for­mal­de­hy­dil­tä.

Olin niin her­mo­na etten tajun­nut edes kysel­lä hui­vis­ta­ni. Seinässä roik­kui Hertha BSC:n sini­val­koi­sia kau­la­lii­no­ja. Mies sanoi, että tämä on koh­ta lop­pu. Mä kela­sin, että tämä on mun lop­pu. Sanoin, että mun pitää pääs­tä ves­saan. Sen vai­mo tuli taas huo­nee­seen, otti minua kädes­tä ja saat­toi minut asun­non läpi.

Sohvapöydällä näin avain­ni­pun. Onneksi mun kän­nyk­kä soi juu­ri sil­lä het­kel­lä. Istuuduin soh­val­le, taas joku soit­ti hui­vis­ta. Kun nai­sen sil­mä vält­ti, uju­tin avai­met tas­kuu­ni. Menin ves­saan. Oli nau­tin­to pas­kan­taa pas­kiais­ten ves­saan. Jätin pön­tön huuh­to­mat­ta. Kun ava­sin oven, ukko oli mua vas­tas­sa. Se sanoi, että saan läh­teä jos annan avai­met. Vaimo istui soh­val­la kal­pea­na. Annoin avai­met ja pois­tuin. Rapussa kuu­lin hir­ve­ää huu­toa. Mietin, että teki­kö Hertha maa­lin vai kar­jui­ko ukko vai­mo­aan lyö­des­sään.

Kävelin pysä­kil­le. Pysäkkitolppaan oli kiin­ni­tet­ty lap­pu, johon oli söpöl­lä käsia­lal­la kir­joi­tet­tu kis­san katoa­mi­sil­moi­tus.

Aamulla soi­tin kis­sa­nu­me­roon. Puhelimeen vas­ta­si tyt­tö, jol­le ker­roin löy­tä­nee­ni kis­san. Illalla tyt­tö nimel­tään Stefi istui soh­val­la mun vie­res­sä. Sanoin Stefille, että mun tyt­töys­tä­vä on juu­ri käy­mäs­sä kis­san kans­sa eläin­lää­kä­ris­sä, ja että sil­lä välin voi­sin lukea runo­ja­ni ääneen, jos ei hait­taa.

Ilta oli upea: vas­ta­jau­he­tun Jamaican Bluen tuok­sua, kynt­ti­löi­tä, valu­vaa stea­rii­nia. Luin Stefille kuis­ka­ten kave­ri­ni sak­san­ta­mia runo­ja­ni.

Esityksen aika­na äiti­ni soit­ti. Se oli osa suun­ni­tel­maa­ni. Äiti oli muka tyt­töys­tä­vä­ni ja sanoi, että jou­tuu nuk­ku­maan yön­sä muu­al­la, ja että palaut­tai­si kis­san vas­ta aamul­la. Blondi kal­pe­ni ja pois­tui. Harmi, mut­ta luu­len, että runot syö­pyi­vät sak­sa­lais­ty­tön mie­leen jakau­tu­neel­la kak­sois­voi­mal­la; hän­hän haa­vei­li samal­la kis­sas­taan kun vajo­si lyriik­kaa­ni.

Ties mitä tule­vai­suus meis­tä vie­lä löy­tää.”

---