Naisten lää­ke­tie­teel­li­nen hoi­to on kaut­ta his­to­rian perus­tu­nut suku­puo­li­myy­teil­le – vahin­gol­li­sin seu­rauk­sin. Elinor Cleghornin rajun ja tär­keän kirjan suo­men­nos on jää­nyt har­mil­li­sen vii­meis­te­le­mät­tö­mäk­si.

Ei kan­na­ta syn­tyä nai­sek­si. Mikäli näin pää­see käy­mään, ei aina­kaan kan­na­ta sai­ras­tua. Tutkijan ja vapaan kir­joit­ta­jan Elinor Cleghornin (s. 1980) tuh­ti lää­ke­tie­teen his­to­ria Sairas ja vial­li­nen: Naiset lää­ke­tie­teen his­to­rias­sa kuvaa, kuin­ka nais­su­ku­puo­len pato­lo­gi­soin­ti on joh­ta­nut vuo­si­tu­han­sien aika­na hen­gen­vaa­ral­li­seen vinou­maan, joka vai­kut­taa hoi­to­käy­tän­töi­hin yhä nyky­ään­kin.

Cleghornin perus­tee­si on, että lää­ke­tie­de on peri­nyt kult­tuu­rin suku­puo­lion­gel­man: suku­puo­leen liit­ty­vät myy­tit ovat muut­tu­neet ajan mit­taan ”ennak­ko­luu­loik­si, jot­ka vai­kut­ta­vat kiel­tei­ses­ti kaik­kien itse­ään nai­se­na pitä­vien koh­te­luun, hoi­toon ja diag­no­soin­tiin” (s. 13). Lääketiede on pit­käl­ti mies­ten luo­ma raken­nel­ma, min­kä vuok­si mies­tyy­pil­lis­tä kehoa pide­tään stan­dar­di­na ja mies­puo­lis­ten hen­ki­löi­den tie­tä­mys­tä arvos­te­taan enem­män kuin mui­den.

Nykyisin tämä ilme­nee muun muas­sa siten, että nai­sia ali­diag­no­soi­daan, kos­ka hei­dän oire­kir­jon­sa saat­taa poi­ke­ta suu­res­ti mies­ten vas­taa­vas­ta. Diagnostiikka ja hoi­to­toi­men­pi­teet ovat usein suun­ni­tel­tu mies­tyy­pil­li­sel­le kehol­le, min­kä vuok­si esi­mer­kik­si nais­ten saa­mat sydän­koh­tauk­set jää­vät useam­min huo­maa­mat­ta kuin mies­ten. Ylipäätään hoi­toon pää­se­mi­nen saat­taa nai­sil­le olla mut­kan taka­na: New Yorkissa 1982 teh­dyn tut­ki­muk­sen mukaan nais­ten piti odot­taa hoi­too­noh­jaus­ta kes­ki­mää­rin kol­me vuot­ta mie­hiä kau­em­min.

Kaiken takana on kohtu

Sairas ja vial­li­nen per­kaa yksi­tyis­koh­tai­ses­ti lää­ke­tie­teen his­to­ri­aa nais­nä­kö­kul­mas­ta kro­no­lo­gi­ses­ti antii­kis­ta nyky­päi­vään. Teoksen kes­kiös­sä on myyt­ti nai­ses­ta arvoi­tuk­sel­li­se­na toi­se­na, jon­ka vai­vat joh­tu­vat pää­osin suku­puo­les­ta. Myytit ja eri­lai­set nar­ra­tii­vit ovat vai­kut­ta­neet nais­ten oikeu­teen saa­da lää­ke­tie­teel­lis­tä hoitoa aina län­si­mai­sen lää­ke­tie­teen alkua­jois­ta läh­tien. Esimerkiksi 100-luvul­la jaa. elä­nyt Aretaios tul­kit­si koh­dun ole­van nai­sen sisäl­lä asu­va eläin, jol­la oli ruo­ka­ha­lu sekä miel­ty­mys makei­siin ja pahoi­hin hajui­hin. Omille teil­leen vael­ta­maan läh­te­neen koh­tue­läi­men saat­toi palaut­taa omal­le pai­kal­leen pais­kaa­mal­la metal­li­le­vy­jä toi­si­aan vas­ten, mikä peläs­tyt­ti ja ajoi koh­dun takai­sin pai­koil­leen.

Muinaiskreikan koh­tua tar­koit­ta­vas­ta sanas­ta hys­te­ra juon­net­tiin sit­tem­min hys­te­ria, jok­si diag­no­soi­tiin lähes jokai­nen tau­ti, jota lää­kä­rit eivät osan­neet selit­tää tai diag­no­soi­da – eli nais­ten koh­dal­la suu­ri osa sai­rauk­sis­ta. Pitkälle 1900-luvul­le saak­ka nais­ten on tul­kit­tu sai­ras­ta­van nime­no­maan suku­puo­len­sa takia. Voisi tode­ta, että lää­ke­tie­teen mukaan kai­ken taka­na oli koh­tu.

Yksinkertaistetusti nais­ten diag­nos­ti­sen his­to­rian voi lyhen­tää seu­raa­vas­ti: Ennen 1900-lukua lää­kä­rit kat­soi­vat nais­ten­vai­vo­jen (niin psyyk­kis­ten kuin fysio­lo­gis­ten) joh­tu­van koh­dus­ta tai muis­ta geni­taa­lia­lueis­ta, ja sai­raut­ta hoi­det­tiin muun muas­sa pois­ta­mal­la koh­tu tai kli­to­ris. 1900-luvul­le tul­taes­sa geni­taa­li­kes­kei­sis­tä hoi­to­toi­men­pi­teis­tä luo­vut­tiin ja siir­ryt­tiin teke­mään lobo­to­mioi­ta sekä mää­rää­mään rau­hoit­ta­via lääk­kei­tä. Ajateltiin, että jos kipua ei tun­ne, sai­raut­ta ei ole. Kautta his­to­rian kaik­ki oireet kuu­kau­tis­ki­vuis­ta syö­vän, hen­gi­tys­tie- ja sydän­tau­tien oirei­siin sekä nor­mis­ta poik­kea­va käy­tös kat­sot­tiin ole­van ”suku­puo­lel­le luon­tai­ses­ta herk­kyy­des­tä” joh­tu­vaa. Tämä herk­kyy­den mys­ti­fioin­ti on saa­nut jopa absur­de­ja piir­tei­tä: 1800-luvul­la skot­lan­ti­lai­nen kirur­gi John Rodman piti nai­sia niin herk­ki­nä ja alt­tii­na var­ta­loon epä­suo­tui­sas­ti vai­kut­ta­vil­le huo­lil­le, että kat­soi rin­ta­syö­pien oirei­den ilme­ne­vän pahim­mil­laan vain ”muu­ta­mas­sa tun­nis­sa”.

Edellä kuva­tun kal­tais­ta hoitoa sai­vat kui­ten­kin lähin­nä ylä­luok­kai­set val­koi­set nai­set. Oma, entis­tä syn­kem­pi lukun­sa on köy­hien ja ei-val­kois­ten nais­ten his­to­ria. Esimerkiksi syn­nyt­tä­mi­sen sään­te­lyn his­to­rial­li­set vai­heet pal­jas­ta­vat lää­ke­tie­tees­sä kuk­ki­neen rasis­min ja ableis­min, jos­ta ei ole vie­lä­kään pääs­ty täy­sin eroon. ”Rodun laa­dun paran­ta­mi­sen” nimis­sä Yhdysvalloissa ja Britanniassa etni­siä vähem­mis­tö­jä ja työ­väen­luok­kai­sia nai­sia keho­tet­tiin sään­te­le­mään las­ten saan­tia – kes­ki- ja ylä­luok­kai­set val­koi­set nai­set taas eivät saa­neet edes aja­tel­la ehkäi­syä. Tahtoon perus­tu­mat­to­mien ste­ri­li­saa­tioi­den lisäk­si vähem­mis­töil­lä tee­tet­tiin epäeet­ti­siä lää­ke­ko­kei­lu­ja. Esimerkiksi 1950-luvul­la puer­to­rico­lai­sil­la nai­sil­la tes­tat­tiin e-pil­le­rei­tä ilman, että he tie­si­vät ole­van­sa koe­hen­ki­löi­tä. Lukuisat vaa­ral­li­set sivu­vai­ku­tuk­set sivuu­tet­tiin tut­ki­muk­ses­sa ”puer­to­rico­lai­sen nai­sen tun­ne-elä­män vilk­kau­te­na” (s. 330). Vastaavanlainen esi­merk­ki löy­tyy myös 1970-luvul­ta.

Naisten saa­ma lää­ke­tie­teel­li­nen hoi­to rajoit­tui pit­kään vain lap­sen saan­tiin, ja ras­kaut­ta pidet­tiin jopa rele­vant­ti­na hoi­to­kei­no­na moneen vai­vaan. Esimerkiksi 1900-luvun alus­sa brit­ti­läi­nen syn­ny­tys­lää­kä­ri G. Ernest Herman oli sitä miel­tä, että paras hoi­to­kei­no kivu­liai­siin kuu­kau­ti­siin oli ras­kaus. Vakavin sai­raus, jos­ta nai­nen saat­toi kär­siä, esti tai vaa­ran­si syn­nyt­tä­mi­sen tai mie­hen penet­raa­tion. Näin ei saa­nut mis­sään nimes­sä käy­dä – pait­si jos kuu­lui etni­seen vähem­mis­töön tai oli köy­hä.

Vielä sata vuot­ta sit­ten lää­ke­tie­tees­sä val­lit­si kon­sen­sus, jon­ka mukaan nai­set sai­ras­tut­ti­vat itse itsen­sä intoi­le­mal­la muun muas­sa kou­lu­tuk­ses­ta ja muis­ta ihmi­soi­keuk­sis­ta; mikä­li he oli­si­vat ”toteut­ta­neet luon­to­aan”, eli hank­ki­neet lap­sia sekä tyy­ty­neet äiti­nä ja vai­mo­na ole­mi­seen, he eivät oli­si sai­ras­tu­neet.

Kohtalokas vinouma ja väheksyntä

Kirja on pai­koi­tel­len niin karua luet­ta­vaa, ettei voi kuin naii­vis­ti uskoa ja luot­taa sii­hen, että asiat ovat 2000-luvul­la menos­sa parem­paan suun­taan – toi­nen vaih­toeh­to oli­si lii­an syn­keä. Yksipuolinen ”diag­no­soin­ti” on pit­käl­ti joh­tu­nut tie­tä­mät­tö­myy­des­tä. Cleghorn tii­vis­tää osu­vas­ti 1950-lukua käsit­te­le­väs­sä luvus­sa: ”Oli pal­jon hel­pom­paa pitää nai­sen nimeä­mät­tö­miä kipu­ja sopeu­tu­mis­vai­keuk­sis­ta, tun­ne-elä­män epä­va­kau­des­ta, psy­koo­sis­ta tai luu­lo­tau­dis­ta joh­tu­vi­na kuin myön­tää tie­tä­mät­tö­myyt­tään.” (s. 305)

On hyvä muis­taa, että lää­ke­tie­de on aina aikan­sa tuo­te. Vaikka moni asia on paran­tu­nut vuo­si­sa­to­jen mit­taan, edel­lä mai­nit­tu lai­naus on yhä jos­sain mää­rin paik­kan­sa­pi­tä­vä. Kohtua ei sen­tään pide­tä enää eläi­me­nä, mut­ta lukui­sis­ta paran­nuk­sis­ta huo­li­mat­ta nai­set ovat monil­ta osin yhä alta­vas­taa­jan ase­mas­sa ter­vey­den­huol­lon pii­ris­sä. Global Health Alliance tote­si vuon­na 2014 jul­kais­tus­sa rapor­tis­saan, että lää­ke­tie­teen rahoi­tuk­seen ja tut­ki­muk­seen koh­dis­tu­vat lai­min­lyön­nit – kuten nai­sil­le tyy­pil­lis­ten kroo­nis­ten ja autoim­muu­ni­sai­rauk­sien tut­ki­mi­sen jää­mi­nen kat­vee­seen – ovat olleet syy­nä nais­ten vii­väs­ty­nei­siin diag­noo­sei­hin ja ennen­ai­kai­siin kuo­le­miin.

Cleghornin tie­to­kir­ja ei ole ensim­mäi­nen – ei edes ensim­mäi­nen suo­men­net­tu – tie­to­kir­ja, joka käsit­te­lee aihet­ta. Feministisen ter­vey­sak­ti­vis­min kol­man­nen aal­lon myö­tä 2000-luvul­la on alet­tu yhä enem­män kiin­nit­tää huo­mio­ta nais­ten hei­kom­paan ter­vey­den­hoi­dol­li­seen ase­maan yhteis­kun­nas­sa. Toimittaja ja tie­to­kir­jai­li­ja Caroline Criado-Perez käsit­te­lee kir­jas­sa Näkymättömät nai­set (2019÷2020) sitä, kuin­ka nai­siin perus­tu­van datan puu­te vai­kut­taa nyky­ar­keem­me luke­mat­to­mil­la tavoil­la. Vinouma on syn­ty­nyt sekä sii­tä, että tie­de on voit­to­puo­li­ses­ti kerän­nyt dataa pää­osin uros­puo­li­sis­ta koh­teis­ta, sekä sii­tä, ettei kerät­tyä dataa ole lähes­kään aina eri­tel­ty suku­puo­len mukaan.

Näin ollen kerä­tyn mate­ri­aa­lin poh­jal­ta kehi­te­tyt tuot­teet on usein suun­ni­tel­tu kes­ki­ver­to­mie­hen mit­to­jen ja bio­lo­gian mukaan. Kun sama pätee kau­pun­gin infra­struk­tuu­rin ja desig­nin lisäk­si ter­vey­teen ja lää­ke­tie­tee­seen, ollaan vaa­ral­li­sil­la vesil­lä; useam­min nai­sil­la diag­no­soi­tu­jen sai­rauk­sien lääk­kei­tä on saa­tet­tu tut­kia ja tes­ta­ta käyt­täen hyväk­si mie­his­tä kerät­tyä data­mas­saa, vaik­ka nais­ten ja mies­ten kehot voi­vat rea­goi­da lää­ke­ai­nei­siin eri taval­la.

Yksi vinou­maa pahen­ta­nut piir­re on se, että tie­teen apu­ra­hoi­tus on suo­si­nut mies­tyy­pil­lis­ten sai­rauk­sien tut­ki­mus­ta nais­tyy­pil­lis­ten sai­rauk­sien tut­ki­muk­sen kus­tan­nuk­sel­la, min­kä vuok­si niin mones­ta nais­ten­tau­dis­ta tie­de­tään yhä häviä­vän vähän. Cleghorn huo­maut­taa, että iki­van­ha usko­mus ”nai­sel­li­ses­ta hys­te­rias­ta” pahen­taa tilan­net­ta. Näin on esi­mer­kik­si autoim­muu­ni­sai­rauk­sien koh­dal­la, jois­ta monet lei­ma­taan yhä psy­ko­so­maat­ti­sek­si oirei­luk­si. Vuonna 1992 teh­dys­sä brit­ti­läi­ses­sä tut­ki­muk­ses­sa havait­tiin, että kroo­ni­sen uupu­muk­sen takia hoi­de­tuis­ta nai­sis­ta jopa 90 pro­sen­tis­sa tapauk­sis­ta lää­kä­ri ei ollut otta­nut oirei­ta todes­ta. Kyseessä on yentl-oireyh­ty­mä. Yhdysvaltalaisen kar­dio­lo­gi Bernadine Healyn kek­si­mä ter­mi kuvaa tilan­net­ta, jos­sa nai­set saa­vat oikean­lais­ta hoitoa oirei­siin­sa vain, mikä­li ne täs­mää­vät mies­ten mukaan mal­lin­net­tuun oire­kir­joon.

Oireiden vähek­syn­tä ja aliar­vioin­ti istuu tiu­kas­ti kult­tuu­ris­sam­me myös Suomessa. 2010-luvun lopul­la medias­sa alet­tiin puhua rau­dan­puut­teen yhtey­des­sä fer­ri­tii­nis­tä, eli­mis­tön rau­ta­va­ras­tos­ta. Alhainen fer­ri­tii­ni­pi­toi­suus ker­too rau­dan­puut­tees­ta ja aiheut­taa muun muas­sa väsy­mys­tä ja uupu­mus­ta eten­kin hedel­mäl­li­ses­sä iäs­sä ole­vil­la nai­sil­la. Vähättelevät sanat, kuten ”muo­ti­vil­li­tys”, tois­tui­vat niin fer­ri­tii­niä käsit­te­le­väs­sä uuti­soin­nis­sa kuin lää­kä­rien puheis­sa, mikä tuo mie­leen lukui­sat lää­ke­tie­teen his­to­rian tapauk­set, jois­sa nais­ten oireet on lei­mat­tu ”muo­ti-ilmiöik­si”. Ylen haas­tat­te­lus­sa kevääl­lä 2021 lää­kä­ri Ilona Ritola epäi­li rau­dan­puut­teen reip­paan ali­diag­no­soin­nin joh­tu­van sii­tä, että fer­ri­tii­ni­va­jees­ta kär­si­vät eri­tyi­ses­ti nuo­ret nai­set: ”– Miksi kes­ki-ikäis­ten mies­ten väsy­mys ote­taan tosis­saan ja diag­no­soi­daan uniap­nea, mut­ta sitä ei lei­ma­ta muo­ti-ilmiök­si? Miksi nuor­ten nais­ten väsy­mys­tä ei ote­ta tosis­saan ja sil­le nau­res­kel­laan?”

Viimeistelemätön suomennos

Cleghornin teos on sil­miä avaa­va ja tär­keä lää­ke­tie­teen his­to­rian uudel­leen­kir­joit­ta­mi­sen kan­nal­ta. Tyylillisesti se on hie­man epäyh­te­näi­nen: alkuun on tois­toa, välil­lä teks­ti taas muut­tuu lis­tak­si sii­tä, mitä eri tut­ki­jat ja lää­kä­rit ovat kul­loin­kin sano­neet – ja miten joku toi­nen on vas­ta-argu­men­toi­nut. Esitystapa tekee teok­ses­ta pai­koi­tel­len ras­kaan. Tarkan rapor­toin­nin vuok­si se on kui­ten­kin hyvä tie­to­pa­ket­ti, jota voi käyt­tää haku­teok­sen kal­tai­ses­ti (vaik­ka kir­jas­sa ei ikä­vä kyl­lä ole hen­ki­lö- tai asia­sa­na­ha­ke­mis­toa). Lukijaystävällisyyden kan­nal­ta sisäl­löl­li­nen tii­viys ei ehkä ole paras rat­kai­su.

Teoksen hei­kok­si koh­dak­si pal­jas­tuu suo­men­nos, tar­kem­min sanot­tu­na suo­men­nok­sen vii­meis­te­ly. Huolimattomuus- ja kie­li­vir­hei­tä on ver­rat­tain pal­jon. Välillä ne häi­rit­se­vät luke­mi­sen ymmär­tä­mis­tä, kun lause muo­tou­tuu vää­rien päät­tei­den ja sija­muo­to­jen takia sil­kak­si non­sen­sek­si. Turhan moni­mut­kai­ses­ti raken­ne­tut virk­keet ovat pai­koi­tel­len kuin var­jo­ku­via alku­kie­li­ses­tä teks­tis­tä. Kenties eni­ten häi­rit­se­vät lukui­sat suo­rat sitaa­tit, joi­ta ei ole mer­kit­ty lai­naus­mer­keil­lä. Osa lai­nauk­sis­ta jää puo­li­tie­hen, kun sitaa­tin aloit­ta­vat tai sul­ke­vat mer­kit puut­tu­vat. Läheskään aina ei ole sel­vää, mis­sä menee sitaa­tin ja mis­sä Cleghornin oman teks­tin ja aja­tuk­sen raja. Kirja oli­si kai­van­nut kipeäs­ti oiko­lu­ki­jaa, sil­lä kään­tä­jän har­teil­le ei voi sysä­tä kaik­kia kus­tan­ta­mol­le kuu­lu­via teh­tä­viä.

Sairas ja vial­li­nen esit­te­lee vai­kut­ta­van nipun tut­ki­muk­sia ja tut­ki­mat­ta jät­tä­mi­siä. Karujen fak­to­jen lisäk­si kir­jas­ta löy­tyy myös hie­no­ja het­kiä: esi­mer­kik­si jo 1700-luvul­la femi­nis­ti­set ajat­te­li­jat tuo­mit­si­vat lää­ke­tie­teel­li­sen syr­jin­nän ja laa­jal­ti val­lin­neen aja­tuk­sen sii­tä, että nais­su­ku­puo­li oli­si luon­tai­ses­ti mies­tä huo­nom­pi. Cleghornin mukaan vähi­tel­len on havah­dut­tu muu­tok­sen vält­tä­mät­tö­myy­teen: sii­hen, että nai­set kär­si­vät muis­ta­kin kuin psy­ko­so­maat­ti­sis­ta sai­rauk­sis­ta, ja että myös nai­sis­ta on kerät­tä­vä bio­lo­gis­ta dataa lää­ke­tie­teen käyt­töön.

1990-luvul­ta läh­tien eri­lai­set viras­tot ja tahot ovat vaa­ti­neet tilas­toin­tia suku­puo­len mukaan ja nais­ten sekä vähem­mis­tö­jen laa­ja­mit­tais­ta sisäl­lyt­tä­mis­tä tut­ki­muk­siin. Joissakin sää­tiöis­sä se on rahoi­tuk­sen myön­tä­mi­sen perus­te. Vuosittain kuo­lee arviol­ta 18 mil­joo­naa nais­ta tut­ki­muk­sen ja ter­vey­den­huol­lol­li­sen lai­min­lyön­nin seu­rauk­se­na. Surullisinta on, ettei vuo­si­tu­han­sien aika­na kas­va­nut­ta vinou­maa suo­ris­te­ta het­kes­sä, vaik­ka yhä useam­pi taho (WHO:sta läh­tien) on tie­dos­ta­nut ongel­man ja ryh­ty­nyt toi­men­pi­tei­siin asian kor­jaa­mi­sek­si – vie suku­pol­via, ennen kuin nai­set alka­vat saa­da tasa-arvois­ta koh­te­lua lää­ke­tie­teen ja ter­vey­den­huol­lon pii­ris­sä.

Kirjoittaja on krii­tik­ko ja kir­jai­li­ja.