Kirjai­li­jan on kesäl­lä­kin suo­jau­dut­ta­va ympä­ris­tön häi­riö­te­ki­jöil­tä käper­ty­mäl­lä kie­len viit­taan, vaik­ka muut lomai­le­vat. Keskittymisen het­kel­lä kir­joit­ta­mi­sen mer­ki­tys, kau­neus ja selit­tä­mä­tön puh­kea­vat eloon.

–

Heinä­kuun kuu­muu­des­sa sil­mis­sä­ni on pit­käs­tä aikaa kuva runoi­li­ja François Villonista (s. 1431 – kadon­nut 1463), jon­ka jäl­jet katoa­vat lumeen. Siinä Villon menee, kie­tou­tu­nee­na tum­maan viit­taan­sa, val­koi­sel­la lumi­aa­vi­kol­la, muut­tuu lopul­ta pie­nek­si pis­teek­si, on pois­sa.

Olen hukan­nut oman katoa­mis­pis­tee­ni kir­jai­li­ja­na. Elämä on kuor­mit­ta­nut monin tavoin. Olen hoi­ta­nut ja huol­ta­nut, aut­ta­nut ja uupu­nut. Menettänyt, saa­nut, toi­mi­nut niin kuin ihmi­nen toi­mii kun kysees­sä ovat van­huk­set, lap­set, eri tavoin haa­voit­tu­vas­sa ase­mas­sa ole­vat lähim­mäi­set.  Olen men­nyt soi­tel­len sotaan, luke­nut lakia, kor­jan­nut vir­hei­tä, hajon­nut maa­il­maan. Olen  kir­joit­ta­nut kym­me­nen päi­vä­kir­jaa, joi­hin en löy­dä aikaa (enkä uskal­lus­ta) pala­ta. Olen suol­ta­nut sato­ja lius­ko­ja, joi­hin en saa rai­vat­tua tilaa tart­tua (enkä luot­ta­mus­ta työs­tää).  Tässä olen, pää sir­pa­le­ka­sa­na, tyh­jin käsin, kysyen: mis­sä on minun kes­kit­ty­mis­rau­ha­ni ja -kyky­ni? Onko sii­hen vie­lä mah­dol­li­suus, entä lupa?

Kirjoittamisen työ on niin altis ympä­ris­töl­le, sanoi kir­jai­li­ja Raili Mikkanen, kun puhuim­me asias­ta. Railin sanat aut­toi­vat. Hän ilmai­si tutun asian hiu­kan toi­sin. Kyllä minä tie­sin, en vain ollut pii­tan­nut sii­tä miten hel­pos­ti häi­riin­ty­vä kes­kit­ty­mi­sen tila on ja miten se on kai­ken elä­mi­sen edel­ly­tys kir­joit­ta­jal­le. Nyt tun­nen itse­ni nöy­räk­si, liki nyl­je­tyk­si, kun koe­tan lähes­tyä pois heit­tä­mää­ni rau­haa tämän pie­nen teks­tin avul­la. Siinä ainoa syy kir­joit­taa juu­ri nyt: har­joi­tus. Ehkä myös keho­tus.

Itsensä var­je­le­mi­nen, luvan sal­li­mi­nen, syyl­li­syy­des­tä vapau­tu­mi­nen, oman työn aset­ta­mi­nen tär­keys­jär­jes­tyk­ses­sä ensim­mäi­sek­si. Heinäkuun hel­tees­sä. Kun muut lomai­le­vat ja toi­vo­vat tapaa­mis­ta tai tar­vit­se­vat tukea. Ja sii­nä se on, raja: sinä olet kuin olet­kin kir­jai­li­ja, vaik­ka yri­tit luo­pua. Et sinä valin­nut työ­tä­si, se valit­si sinut, sinun on kir­joi­tet­ta­va sil­lä kuu­lut nii­hin, jot­ka eivät muu­ta voi. Enää ei auta ihme­tel­lä, onko ole­mas­sa omaa rau­haa, rahaa, aikaa. Miettiä, mitä tapah­tuu, jos työ ja toi­meen­tu­lo katoa­vat lopul­li­ses­ti täs­sä koh­das­sa elä­mää. On hyväk­syt­tä­vä, että maa­il­maan oli men­tä­vä ja että siel­tä on ker­ran myös palat­ta­va. Että koke­muk­set kään­ty­vät yhä uudel­leen kie­lek­si.

Niin se tapah­tuu, kai­ken kes­kel­lä on auk­ko, paik­ka, jos­sa ahdis­tus väis­tyy ja jos­sa elää kes­kit­ty­mi­sen ja kir­joit­ta­mi­sen ihme. Hajaannuksen tilal­la on yksi­näi­syys, luja yhteys omaan sisim­pään. Särkymätön kau­neus. Merkitysten palaa­mi­nen. Ääni, kie­li, selit­tä­mä­tön.

“Minun on olta­va nopeam­pi kuin se ei-kir­joit­ta­va, aja­tus­ten kor­keuk­sis­sa pysyt­te­le­vä, ala­ti hajoa­va itse­ni, minun on sekoi­tut­ta­va tule­van ker­to­muk­sen kou­ke­roi­hin ja varot­ta­va las­keu­tu­mas­ta vel­vol­li­suuk­sia kart­ta­van kir­joi­tuk­sen tasol­le. Minulla on olta­va tun­ne, että se ei-kir­joit­ta­va osa nukah­taa, antau­tuu ja valuu sit­ten koko­naan sii­hen vul­gaa­riin kir­joi­tuk­seen, jos­ta tulee kir­ja.” (Marguerite Duras, Jokapäiväinen elä­mä, s. 29). Myös minun on olta­va nopeam­pi, aloi­tet­ta­va ensi töik­se­ni aamul­la, ennen kuin päi­vä tun­kee sin­ne mis­sä kir­joi­tus syn­tyy. On aloi­tet­ta­va jäl­leen ker­ran alus­ta, ensi­ker­ta­lai­se­na. Minun loma­ni: oma työ.

Työvälineekseni valit­sen kuvi­tel­man. Ajattelen mei­dät kaik­ki yhdes­sä. Tässä kor­ven­ta­vas­sa kuu­muu­des­sa mei­dän on suo­jau­dut­ta­va, sil­lä kir­joit­ta­ji­na olem­me niin monin tavoin suo­jat­to­mia, alt­tii­ta, haa­voit­tu­via, eikä mei­tä paah­teel­ta pelas­ta muu kuin kie­len viit­ta. Niin minä kää­riy­dyn valoi­saan viit­taa­ni, katoan pie­nek­si läi­käk­si kes­kel­le vih­re­ää, sanon enää kii­tos, kii­tos kuvas­ta, kuvi­tel­mas­ta.