Kalle Kniivilän vah­vas­ti humaa­ni teos Baltian venä­läi­sis­tä herät­tää aja­tuk­sia myös Suomen vähem­mis­tö- ja pako­lais­po­li­tii­kas­ta. Kyse ei lopul­ta ole kie­lis­tä, kan­sal­li­suuk­sis­ta tai kar­tal­le piir­re­tyis­tä rajois­ta, vaan jos­ta­kin pal­jon perus­ta­van­laa­tui­sem­mas­ta, kir­joit­taa Marissa Mehr.

—

Ruot­sin­suo­ma­lai­nen toi­mit­ta­ja Kalle Kniivilä on kir­joit­ta­nut enti­sen Neuvostoliiton alu­eel­ta kol­me repor­taa­si­teos­ta vii­mei­sen parin vuo­den aika­na. Vuonna 2016 jul­kais­tu Neuvostomaan lap­set käsit­te­lee Baltian mai­den venä­läis­vä­hem­mis­tö­jen ja ”etnis­ten bal­tia­lais­ten” välis­tä suh­det­ta. [toim. huom: Kniivilän tuo­rein kir­ja Tanjan katu — Elämää Pietarissa 1917 – 2017 on jul­kais­tu loka­kuus­sa 2017 (Into).]

Ensimmäisellä kir­jal­laan Putinin väkeä (2014) Kanava-pal­kin­non saa­neel­la Kniivilällä on ilmiö­mäi­nen vais­to tar­jo­ta luki­joil­le ajan­koh­tai­suu­des­saan ällis­tyt­tä­vän osu­via ja kes­kus­te­lua herät­tä­viä teok­sia. Vuonna 2015 ilmes­ty­nyt Krim on mei­dän (2015) sukel­si Ukrainan tapah­tu­miin ruo­hon­juu­ri­ta­sol­la; ääneen pääs­tet­tiin sekä tataa­rit, ukrai­na­lai­set kuin pai­kal­li­nen venä­läis­väes­tö.

Neuvostomaan lap­set tar­kas­te­lee Neuvostoliiton hajoa­mi­sen jäl­keen Baltian itse­näis­ty­nei­siin mai­hin jää­nei­den ja äidin­kie­le­nään venä­jää puhu­vien ihmis­ten arkea. Toimittaja läh­tee Venäjän rajan tun­tu­mas­sa sijait­se­vas­ta Narvasta, Viron venä­jän­kie­li­sim­mäs­tä kau­pun­gis­ta, ja kul­kee mat­kan Baltian läpi aina Nidan luo­dol­le saak­ka, toi­sel­le Venäjän rajal­le.

Latvian kie­li- ja kan­sal­li­suus­po­li­tiik­kaa on kyl­mää­vää lukea. Neljännesvuosisata Neuvostoliiton hajoa­mi­sen jäl­keen Latvian asuk­kais­ta yhä 14 pro­sent­tia on ilman kan­sal­li­suut­ta. Heillä on har­maa muu­ka­lais­pas­si, eikä tämän vuok­si pää­syä tiet­tyi­hin vir­koi­hin saa­ti äänes­ty­soi­keut­ta. Myös mat­kus­ta­mi­nen on äärim­mäi­sen vai­ke­aa.

Toisin kuin Virossa ja Latviassa, Liettuan alu­eel­le itse­näis­ty­mi­sen myö­tä jää­neet sai­vat auto­maat­ti­ses­ti maan kan­sa­lai­suu­den äidin­kie­leen ja taus­taan kat­so­mat­ta. Liettuassa tilan­ne on pit­käl­ti eri­lai­nen kuin Latviassa ja Virossa useas­ta­kin syys­tä. Maassa on venä­läis­ten lisäk­si suu­ri puo­la­lais­vä­hem­mis­tö.

Moni edel­li­sen suku­pol­ven venä­jän­kie­li­nen ei ole oppi­nut uuden koti­maan­sa kiel­tä. Lapset on usein lai­tet­tu viron, lat­vian- tai liet­tuan­kie­li­seen päi­vä­ko­tiin tai kou­luun, jot­ta heis­tä tuli­si kak­si­kie­li­siä. Useimpien mie­les­tä se aut­tai­si hei­tä tule­vai­suu­des­sa. Moni on kui­ten­kin koke­nut, että yksis­tään venä­läi­nen nimi aiheut­taa jo ennak­ko­luu­lo­ja ja vai­keuk­sia ede­tä elä­mäs­sä.

Kielipolitiikka on tiuk­kaa joka maas­sa, sil­lä venä­jäl­le ei ole yri­tyk­sis­tä huo­li­mat­ta annet­tu viral­lis­ta ase­maa Baltiassa. Daugavpils on Latvian venä­jän­kie­li­sin­tä seu­tua. Laki kui­ten­kin mää­rää, että kai­ken täy­tyy olla lat­viak­si; venä­jäl­le ei ole sal­lit­tu edes alu­eel­lis­ta ase­maa. Kielen tar­kas­tus­vi­ras­to tekee rat­sioi­ta muun muas­sa kaup­poi­hin tar­kis­taak­seen, että työn­te­ki­jät osaa­vat tar­peek­si lat­vi­aa. ”Yksi tyt­tö sai val­ta­vat sakot, 280 euroa, mel­kein koko hänen kuu­kausi­palk­kan­sa. Ja kau­pan pääl­le tuli pot­kut, vaik­ka hän oli ollut siel­lä töis­sä pit­kään. [ — ] Meitä jokais­ta kuu­lus­tel­tiin 40 minuut­tia”. Näin ker­too Daugavpilsissa kak­si­vuo­ti­aas­ta asti asu­nut Lena.

Yksi perus­ta­van­laa­tui­nen ongel­ma käy ilmi heti teok­sen alus­sa: Baltian venä­jän­kie­li­set ovat hete­ro­gee­ni­nen jouk­ko. Ei ole yhtä aino­aa vähem­mis­töä, vaan monia. Kielen kaut­ta yhteen nipu­tet­tu mas­sa kipui­lee samal­la taval­la kuin muut­kin vähem­mis­töt. Yksi tär­keä kysy­mys on se, min­kä maa­lai­sik­si ja min­kä maan kan­sa­lai­sik­si Baltian venä­jän­kie­li­set itsen­sä tun­te­vat.

Tilanteen absur­diut­ta kuvaa asen­ne, johon venä­jän­kie­li­set usein elä­män­sä tör­mää­vät: he ovat mie­hit­tä­jiä, joi­den pitäi­si pala­ta kotiin. Moni on kui­ten­kin asu­nut koko ikän­sä tai perä­ti syn­ty­nyt Baltiassa.

Paluu Venäjälle on monil­le mah­do­ton. Kuinka pala­ta sin­ne, mis­sä ei ole hyväs­sä lykys­sä iki­nä käy­nyt­kään? Moni Venäjälle opis­ke­le­maan läh­te­nyt on koke­nut syr­jin­tää ja saa­nut ulko­maa­lai­sen lei­man. Kielikin on kehit­ty­nyt eri­lai­sek­si kuin kan­ta­ve­nä­läi­sil­lä. Kniivilän teos poh­tii onko ole­mas­sa kol­mas tie, kol­mas iden­ti­teet­ti, vai jää­kö kah­den ääri­pään välil­lä tasa­pai­noi­le­mi­nen ikui­ses­ti Baltian venä­jän­kie­lis­ten hen­ki­lö­koh­tai­sek­si taa­kak­si.

Nerokkaan kir­jas­ta tekee se, että sen käsit­te­le­mät tee­mat eivät rajoi­tu pel­käs­tään Baltiaan ja venä­jän­kie­li­seen vähem­mis­töön. Samanlaista perus­tee­ton­ta ja osin absur­dia koh­te­lua vähem­mis­tö­jä koh­taan tapah­tuu ala­ti myös Suomessa. Myös tääl­lä syn­ty­neet ja maan kan­sa­lai­set saa­vat usein keho­tuk­sia ”pala­ta sin­ne, mis­tä on tul­lut­kin”.

Kieliryhmiä yhdis­tää kui­ten­kin yksi ajan­koh­tai­nen ja suu­ria tun­tei­ta herät­tä­vä asia: suh­tau­tu­mi­nen vuon­na 2015 kär­jis­ty­nee­seen pako­lais­ky­sy­myk­seen. Viro sai EU:lta ehdo­tuk­sen muu­ta­man sadan pako­lais­kiin­tiös­tä, jota sekä viron- että venä­jän­kie­li­set ovat vas­tus­ta­neet jyr­käs­ti. Myös Latvia ja Liettua ovat pako­lais­kiin­tiöi­tä vas­taan.

Enemmistö vas­tus­taa pako­lais­ten vas­taa­not­ta­mis­ta, mut­ta lei­juu­ko suu­rem­pi uhka sit­ten­kin lähem­pä­nä. Kirjan mukaan Venäjä hyö­tyi­si kie­li­ryh­mien väli­ses­tä vas­tak­kai­na­set­te­lus­ta eni­ten. Onneksi kehi­tys Baltian sisäl­lä näyt­tää kui­ten­kin ole­van yksi­no­maan posi­tii­vi­nen: vuo­den 2014 tut­ki­muk­sis­sa vain nel­jä pro­sent­tia Baltian venä­läi­sis­tä koki yhteen­kuu­lu­vuut­ta ensi­si­jas­sa Venäjään. Kymmenen vuo­den aika­na pro­sent­ti on las­ke­nut kai­kis­sa mais­sa, esi­mer­kik­si vie­lä 2004 samai­nen pro­sent­ti oli Virossa jopa 41. Moni van­hem­man suku­pol­ven edus­ta­ja kyl­lä kai­paa neu­vos­toai­ko­jen sosi­aa­lis­ta hyväk­syn­tää, mut­tei kui­ten­kaan vakuu­tu nyky-Venäjästä.

Kniivilän vähäe­lei­nen asia­tyy­li on nau­tin­nol­lis­ta luet­ta­vaa, aivan kuten kah­den edel­tä­vän teok­sen koh­dal­la. Hänellä on tai­to aset­tua sivuun ja antaa haas­ta­tel­ta­vien per­soo­nien ja mie­li­pi­tei­den kuul­taa teks­tis­tä. Teoksen sivuil­ta nouse­vat yksi­löl­li­set, osin suru­mie­li­set, elä­män­ta­ri­nat ja arjen ras­kaus.

Parhaimmillaan kir­ja herät­tää monia aja­tuk­sia nyky-Suomessakin ajan­koh­tai­sis­ta asiois­ta, kuten pako­lais­ti­lan­tees­ta sekä vähem­mis­tö­jen oikeuk­sis­ta ja kie­li­po­li­tii­kas­ta. Tämä tekee teok­ses­ta Baltian mai­den yli kur­kot­ta­van, vah­vas­ti humaa­nin: kyse ei ole kie­lis­tä, kan­sal­li­suuk­sis­ta tai kar­tal­le piir­re­tyis­tä rajois­ta, vaan jos­tain pal­jon perus­ta­van­laa­tui­sem­mas­ta.

Toimittaja kir­joit­taa itse teok­sen­sa sekä ruot­sin- että suo­men­kie­lel­lä. Näin ollen kaik­ki Kniivilän teok­set on saa­ta­vil­la kum­mal­la­kin Suomen viral­li­sel­la kie­lel­lä. Etu, jota Baltian venä­jän­kie­li­sil­lä ei ole, eikä näil­lä näky­min tule kos­kaan ole­maan.

—

Kritiikki on jul­kais­tu Särön tuo­reim­mas­sa nume­ros­sa Puolan aika / CZAS POLSKI (nro 31 – 32). Osta nume­ro tääl­tä.