Nir Baramin Hyviä ihmi­siä käsit­te­lee taval­lis­ten ihmis­ten teko­jen seu­rauk­sia toi­ses­sa maa­il­man­so­das­sa moraa­li­ses­ti moniu­lot­tei­sel­la ja ajan­koh­tai­sel­la taval­la.

Hyvän romaa­nin kir­joit­ta­mi­nen toi­sen maa­il­man­so­dan tapah­tu­mis­ta ei ole help­poa. Vaikka aihe kiin­nos­taa ylei­söä loput­to­mas­ti, luki­jat tun­te­vat sen niin hyvin, että uuden, kiin­nos­ta­van näkö­kul­man kek­si­mi­nen on han­ka­laa.

Israelilaisen Nir Baramin Hyviä ihmi­siä onnis­tuu vas­taa­maan haas­tee­seen. Sen kes­kiös­sä eivät nimit­täin ole maa­il­man­so­dan ark­ki­tyy­pit – sota­tan­te­reet nuo­ri­ne soti­lai­neen, kuo­le­man­lei­rit uhrei­neen ja jul­mi­ne var­ti­joi­neen, eivät san­ka­rit, vihol­li­set tai edes kas­vot­to­mat byro­kraa­tit.

Näiden sijaan romaa­nin pää­hen­ki­löi­nä ovat kak­si nuor­ta ihmis­tä, jot­ka eri syis­tä pää­ty­vät pahan puo­lel­le: sak­sa­lai­nen Thomas tie­tä­mät­tö­myyt­tään ja neu­vos­to­liit­to­lai­nen Aleksandra, kos­ka hänen on pak­ko. Tarinaa ker­ro­taan vuo­ro­tel­len molem­pien näkö­kul­mas­ta. Henkilöhahmojen koke­muk­sen kaut­ta romaa­ni havain­nol­lis­taa nat­si-Saksan ja Neuvostoliiton väki­val­ta­ko­neis­ton toi­min­taa.

Lahjakas Thomas ryh­tyy työs­ken­te­le­mään nat­si­hal­lin­non hyväk­si mene­tet­ty­ään työ­paik­kan­sa mai­nos­toi­mis­tos­sa. Mainosalalla hank­ki­mien­sa asia­kas­pro­fi­loin­ti­tai­to­jen avul­la hän kir­joit­taa ”kan­sal­li­sen puo­la­lai­sen ihmi­sen mal­lin”, joka ote­taan osak­si kan­sal­lis­so­sia­lis­tis­ta rotuop­pia.

Thomas ei kui­ten­kaan kan­na­ta nat­sis­mia eikä ole lain­kaan poliit­ti­nen ihmi­nen. Häntä ohjaa ainoas­taan menes­ty­mi­sen halu, joka juon­tuu ilmei­ses­ti lap­suusa­jan riit­tä­mät­tö­myy­den tun­tees­ta. Thomas tote­aa, ettei hänel­lä ole maa­il­man­kat­so­mus­ta – vain ”kat­so­mus kul­loin­kin käsil­lä ole­vas­ta pro­jek­tis­ta”.

Saksan mie­hi­tet­tyä Puolan Thomasin kir­joit­ta­mas­ta asia­kir­jas­ta tulee halut­tu ja kuu­lui­sa. Thomas ei kui­ten­kaan vie­lä täs­sä vai­hees­sa ymmär­rä, että sen avul­la perus­tel­laan puo­la­lai­siin koh­dis­tu­vaa väki­val­taa. Ei, vaik­ka hän jou­tuu asian­tun­ti­ja­na vas­taa­maan kysy­myk­siin, kuten ”onko ole­mas­sa puo­la­lai­sil­le tyy­pil­li­siä sai­rauk­sia jot­ka voi­si tar­kem­mit­ta tie­doit­ta mer­ki­tä kuo­lin­to­dis­tuk­seen?”.

Toisin kuin mai­net­ta tavoit­te­le­va Thomas, Aleksandra eli Saša on koko ajan tie­toi­nen yksi­lön rajal­li­sis­ta mah­dol­li­suuk­sis­ta maan­sa poliit­ti­ses­sa jär­jes­tel­mäs­sä. Pelastaakseen per­heen­sä syy­tök­sil­tä val­lan­ku­mouk­sel­li­ses­ta toi­min­nas­ta hän ottaa ris­kin ja ilmian­taa isän­sä rakas­ta­jat­ta­ren, neu­vos­to­vas­tai­sen runoi­li­jan.

Pelastumisen sijaan koko Sašan per­he van­gi­taan: van­hem­mat lähe­te­tään Siperiaan ja tei­ni-ikäi­set kak­sois­vel­jet Vlada ja Kolja rin­ta­mal­le.

Ilmiannon jäl­leen Sašalla on kak­si vaih­toeh­toa, ”kuol­la tai muut­tua eri ihmi­sek­si”. Välttääkseen van­hem­pien­sa koh­ta­lon ja voi­dak­seen teh­dä jotain vel­jien­sä hyväk­si hän liit­tyy Neuvostoliiton salai­sen polii­sin pal­ve­luk­seen, jos­sa hän­tä tapu­tel­laan sel­kään täy­del­li­ses­tä takin­kään­nök­ses­tä.

Saša pää­tyy kuu­lus­te­le­maan kaik­kia van­hem­pien­sa ystä­vä­pii­rin jäse­niä, lenin­gra­di­lais­ta äly­mys­töä, johon kuu­luu myös runoi­li­ja Joseph Brodskyn kal­tai­sia, ei-fik­tii­vi­siä hen­ki­löi­tä. Vaikka Saša aut­taa hei­tä saa­maan hyvin kir­joi­tet­tu­jen tun­nus­tus­ten avul­la lie­vem­mät tuo­miot, hän todel­la muut­tuu eri ihmi­sek­si eikä tun­ne sää­liä tai katu­mus­ta toi­mit­taes­saan per­he­tut­ta­vi­aan van­ki­lei­reil­le.

”Syyllisyydestä on ole­mas­sa eri­lai­sia käsi­tyk­siä”, Saša sanoo yhdel­le kuu­lus­tel­ta­vis­taan ja kiteyt­tää siten Gulag-jär­jes­tel­män toi­min­ta­pe­ri­aat­teen.

Romaanin nimi Hyviä ihmi­siä on iro­ni­nen, sil­lä Thomas ja Saša eivät ole hyviä eivät­kä paho­ja­kaan. He eivät ole pel­käs­tään olo­suh­tei­den uhre­ja, mut­ta eivät myös­kään täy­sin vas­tuus­sa teois­taan. Ehkä nimen tar­koi­tus on koros­taa hah­mo­jen elä­vän maa­il­ma­na­jas­sa, jos­sa hyvyy­del­lä, uskol­li­suu­del­la ja rak­kau­del­la ei ole rat­kai­se­vaa mer­ki­tys­tä.

Esimerkiksi Saša todel­la uskoo voi­van­sa pelas­taa vel­jen­sä kuo­le­mal­ta. Hän uskoo teko­jen­sa ole­van sii­tä mak­set­ta­va hin­ta. Romaanin jul­maa iro­ni­aa lisää se, että Saša on juu­ta­lai­nen – toi­sel­la puo­lel­la Eurooppaa hän ei oli­si voi­nut vali­ta puol­taan.

Thomas puo­les­taan on sii­nä mie­les­sä perin­tei­nen tra­ge­dian hah­mo, että hän tekee vir­heen­sä, hamar­tian­sa, tie­tä­mät­tö­myyt­tään: ei hän esi­mer­kik­si oli­si voi­nut vie­lä vuon­na 1939 aavis­taa, että hänen kan­nat­tai­si aut­taa tar­mok­kaam­min juu­ta­lais­ta psy­ko­te­ra­peut­ti­aan pää­se­mään pois maas­ta.

Kun Thomasille ehdo­te­taan ”Puolalaisen ihmi­sen mal­lin” otsi­kon muut­ta­mis­ta, hän tote­aa nau­raen: ”Vuonna 1940 jätäm­me otsi­kos­ta sanan ’kan­sal­li­nen’, vuon­na 1941 ’puo­la­lai­nen’, ja vuon­na 1942 jäl­jel­lä on enää ’ihmi­nen’.” Hän ei voi tie­ten­kään ymmär­tää, että nat­sit tuli­si­vat vetä­mään vii­van ensim­mäi­sek­si ”ihmi­sen” yli.

Toisaalta ihmi­syys, hyväs­sä ja pahas­sa, on ainoa mikä Thomasille ja Sašalle jää, kun kaik­ki hei­dän pon­nis­te­lun­sa ovat osoit­tau­tu­neet tur­hik­si.

Romaanin rin­nas­tus nat­si-Saksan ja Neuvostoliiton välil­lä tun­tuu osu­val­ta, sil­lä se osoit­taa väki­val­ta­by­ro­kra­tian ja uhrien epäin­hi­mil­lis­tä­mi­sen pro­ses­sin saman­kal­tai­suu­den kah­des­sa poliit­ti­ses­sa jär­jes­tel­mäs­sä. Baramin koti­maas­sa Israelissa ver­tai­luun on kui­ten­kin koh­dis­tet­tu kri­tiik­kiä.

Keskustelua on herät­tä­nyt myös muun muas­sa se, että romaa­ni sivuut­taa juu­ta­lais­ten kan­san­mur­han. Holokaustin rajaa­mis­ta romaa­nin tapah­tu­mien ulko­puo­lel­le voi­kin pitää kau­no­kir­jal­li­ses­ti help­po­na rat­kai­su­na.

Aiheen sivuut­ta­mi­sen voi tul­ki­ta myös poliit­ti­sek­si kan­na­no­tok­si – var­sin­kin, kun Baram sanoo Helsingin Sanomien haas­tat­te­lus­sa (18.2.2014), että romaa­nia ”voi lukea ana­lo­gia­na sil­le, mitä Israelissa tapah­tuu juu­ri nyt”. Kirjailija viit­taa ilmei­ses­ti juu­ta­lais­na­tio­na­lis­miin sekä Israelin toi­miin pales­tii­na­lai­sa­lueil­la.

Tästä näkö­kul­mas­ta teos­ta ei ole kui­ten­kaan käsit­tääk­se­ni tul­kit­tu, aina­kaan koti­maas­saan. Nykyisen sio­nis­min ver­taa­mis­ta kan­sal­lis­so­sia­lis­miin pide­tään tie­tys­ti poliit­ti­ses­ti epä­kor­rek­ti­na. Baram antaa kui­ten­kin ymmär­tää, ettei se ole täy­sin perus­tee­ton­ta. Haastattelussa hän nimit­täin tote­aa, ettei voi ”hyväk­syä aja­tus­ta puh­taas­ta juu­ta­lais­val­tios­ta”.

Myös euroop­pa­lai­ses­ta näkö­kul­mas­ta romaa­ni on pelot­ta­van ajan­koh­tai­nen, var­sin­kin jos aja­tel­laan Venäjän uusia laa­jen­tu­mis­pyr­ki­myk­siä sekä radi­kaa­lin oikeis­ton nousua ja kyl­mää­vää reto­riik­kaa täkä­läi­ses­sä poli­tii­kas­sa. Puhumattakaan kapi­ta­lis­ti­ses­ta elä­mä­na­sen­tees­ta, joka ajaa myös monet mei­dän aikam­me tho­ma­sit pak­ko­miel­tei­seen menes­tyk­sen tavoit­te­luun.

Nähdäkseni Baramin romaa­nin heik­kous ei ole­kaan sen rajauk­ses­sa tai näkö­kul­mas­sa, vaan hen­ki­lö­hah­mo­jen lie­väs­sä epäyh­te­näi­syy­des­sä. Thomas ja Saša ovat toki moniu­lot­tei­sia hah­mo­ja, joi­ta koh­taan voi tun­tea sym­pa­ti­aa ja joi­den traa­gi­seen koh­ta­loon voi samas­tua. He kui­ten­kin häi­ly­vät välil­lä lii­kaa vii­leän tun­teet­to­muu­den ja suo­ra­nai­sen melo­dra­maat­ti­suu­den välil­lä.

Thomas esi­mer­kik­si käy hie­nois­sa juh­lis­sa seu­rus­te­le­mas­sa ja juo­rui­le­mas­sa sol­miak­seen suh­tei­ta Gestapoon, mut­ta ajat­te­lee samal­la: ”– – jo lap­se­na hän oli yhdis­tä­nyt kaik­ki sään­nöl­li­ses­ti tois­tu­vat tapah­tu­mat mädän­näi­syy­teen. Kesälomat, juh­la­py­hät, syn­ty­mä­päi­vät. Hänen kal­tai­sen­sa ihmi­nen, joka näki kaik­kial­la kuo­le­maa, ei voi­nut ymmär­tää, mik­si piti juh­lia kai­ken katoa­vai­suut­ta.”

Tällaisen sie­lun­mai­se­man maa­laa­mi­nen tun­tuu tur­han paa­tok­sel­li­sel­ta, var­sin­kin kun Thomas ei näe omien teko­jen­sa kuo­le­maan joh­ta­via seu­rauk­sia.

Vaikka kir­jai­li­ja vält­tää pää­hen­ki­löis­sään sota­kir­jal­li­suu­den taval­li­sim­mat kli­seet, hah­mot eivät tun­nu aivan täy­sin uskot­ta­vil­ta. Siksi Hyviä ihmi­siä ei ole niin toden­tun­tui­nen ja kou­rai­se­va kuin se ehkä yrit­tää olla. Moraalisen ase­tel­man moniu­lot­tei­suus, aja­koh­tai­suus ja tark­ka­nä­köi­syys teke­vät Baramin romaa­nis­ta kui­ten­kin vai­kut­ta­van luku­ko­ke­muk­sen.