Olga Tokarczuk kir­joit­taa koro­nae­pi­de­mian ja eris­täy­ty­nei­syy­den seu­rauk­sis­ta: nyky-Euroopan vah­vis­tu­neis­ta rajois­ta ja pian koit­ta­vas­ta uudes­ta todel­li­suu­des­ta. Nobel-kir­jai­li­jan esseen on puo­las­ta suo­men­ta­nut Tapani Kärkkäinen.

*

Näen ikku­nas­ta­ni val­ko­mul­pe­rin, puun joka on aina kieh­to­nut minua ja on yksi syis­tä, joi­den takia asun nykyi­ses­sä kodis­sa­ni. Valkomulperi on ante­lias puu, sil­lä koko kevään ja kesän ajan se ruok­kii kym­me­niä lin­tu­per­hei­tä makeil­la ja ter­veel­li­sil­lä hedel­mil­lään. Juuri nyt mul­pe­ri on leh­de­tön, joten näen myös pät­kän hil­jais­ta katua, jota pit­kin joku har­vak­sel­taan kul­kee puis­ton suun­taan. Sää Wrocławissa on lähes kesäi­nen, aurin­ko pais­taa sokai­se­van kirk­kaas­ti, tai­vas on sini­nen ja ilma puh­das. Tänään, kun olin koi­ran kans­sa käve­lyl­lä, näin miten kak­si harak­kaa hätis­ti pesän­sä luo­ta pöl­lön. Pöllö ja minä kat­soim­me toi­siim­me tus­kin met­rin etäi­syy­del­tä. Minusta tun­tuu kuin eläi­met­kin odot­tai­si­vat, mitä seu­raa­vak­si tapah­tuu.

Minulle maa­il­mas­sa on vii­me aikoi­na ollut lii­kaa kaik­kea. Liikaa, lii­an nopeas­ti ja lii­an kova­ää­ni­ses­ti.

Niinpä en ole koke­nut tämän­het­kis­tä eris­täy­ty­mis­tä trau­maat­ti­sek­si enkä kär­si sii­tä, että en tapaa ketään. Minua ei har­mi­ta, että elo­ku­va­teat­te­rit on sul­jet­tu, enkä piit­taa vähää­kään sii­tä, että kaup­pa­kes­kuk­set ovat kiin­ni. Huolta tun­nen vain sil­loin, kun ajat­te­len työn­sä menet­tä­nei­tä. Kun kuu­lin, että mei­dät kaik­ki pan­tai­siin var­muu­den vuok­si karan­tee­niin, tun­sin erään­lais­ta hel­po­tus­ta, ja tie­dän että samaa kokee moni muu­kin, vaik­ka häpei­lee tun­net­taan. Introverttiyteni, jota yliak­tii­vi­set ekstro­ver­tit pit­kään tukah­dut­ti­vat ja kat­soi­vat kie­roon, on nyt puis­tel­lut tomut har­teil­taan ja tul­lut ulos kaa­pis­ta.

Katselen ikku­nas­ta­ni naa­pu­rin mies­tä, yleen­sä niin kovin kii­reis­tä juris­tia, jon­ka vie­lä vähän aikaa sit­ten näin aamui­sin läh­te­vän töi­hin tuo­ma­rin­too­ga olal­laan. Nyt hän pai­nis­ke­lee säk­ki­mäi­sis­sä verk­ka­reis­saan puu­tar­has­sa jon­kun pudon­neen oksan kans­sa ‒ hän on kai­ke­ti päät­tä­nyt ryh­tyä kevät­töi­hin. Näen myös nuo­ren paris­kun­nan ulkoi­lut­ta­mas­sa koi­ra­van­hus­ta, joka tal­ven jäl­jil­tä tus­kin jak­saa enää kävel­lä. Sen kul­ku on hor­jah­te­le­vaa, mut­ta paris­kun­ta pysyt­te­lee kär­si­väl­li­ses­ti sen tah­dis­sa, käve­lee niin hitaas­ti kuin mah­dol­lis­ta. Jäteauto tyh­jen­tää ros­ka-astioi­ta ja koli­see kau­heas­ti.

Elämä kul­kee siis mal­lil­laan, mut­ta ihan eri ryt­mis­sä kuin ennen. Olen sii­von­nut kaa­pin ja vie­nyt lue­tut leh­det jäte­pa­pe­ri­laa­tik­koon. Olen vaih­ta­nut kuk­kiin mul­lat. Olen hake­nut pyö­rän kor­jaa­mos­ta. On ollut muka­vaa lait­taa ruo­kaa.

Maailma ennen virusta ei ollut normaali

Mieleeni nousee sit­keäs­ti kuvia lap­suu­des­ta, jol­loin aikaa oli pal­jon enem­män ja sitä saat­toi ”tuh­la­ta” tui­jot­te­le­mal­la tun­ti­kausia ikku­nas­ta, tark­kai­le­mal­la muu­ra­hai­sia tai makaa­mal­la pöy­dän alla ja kuvit­te­le­mal­la, että se on ark­ki. Tai luke­mal­la tie­to­sa­na­kir­jaa.

Eikö ole­kin niin, että olem­me nyt palan­neet nor­maa­liin elä­män­ryt­miin? Että virus ei ole­kaan nor­maa­li­ti­laan tul­lut häi­riö, vaan nime­no­maan päin­vas­toin: enti­nen, virus­ta edel­tä­nyt hek­ti­nen maa­il­ma oli epä­nor­maa­li?

Virus on näet muis­tut­ta­nut mei­tä sii­tä, min­kä niin kiih­keäs­ti olem­me tor­ju­neet: että ole­muk­sem­me on kovin hau­ras ja ainek­set, jos­ta mei­dät on raken­net­tu, mitä her­kim­piä. Että me kuo­lem­me, olem­me kuo­le­vai­sia.

Että ”ihmi­syy­tem­me” ja eri­kois­laa­tum­me ei tee meis­tä eril­li­siä muus­ta maa­il­mas­ta, vaan maa­il­ma on erään­lai­nen val­ta­va ver­kos­to, jon­ka osasia olem­me, että olem­me yhtey­des­sä toi­siin olen­toi­hin näky­mät­tö­mil­lä riip­pu­vuuk­sien ja seu­raus­ten siteil­lä. Että olem­me riip­pu­vai­sia toi­sis­tam­me ja että sai­ras­tam­me samal­la taval­la, pel­kääm­me samal­la taval­la ja kuo­lem­me samal­la taval­la, riip­pu­mat­ta sii­tä, miten kau­kai­sis­ta mais­ta olem­me, mitä kiel­tä puhum­me ja mikä on ihon­vä­rim­me.

Virus on saa­nut mei­dät tajua­maan, että vaik­ka tun­ti­sim­me itsem­me uhan edes­sä miten hei­koik­si ja avut­to­mik­si tahan­sa, ympä­ril­läm­me on ihmi­siä, jot­ka ovat vie­lä hei­kom­pia ja tar­vit­se­vat apuam­me. Se on muis­tut­ta­nut mei­tä sii­tä, miten hau­rai­ta ovat van­hat van­hem­pam­me ja iso­van­hem­pam­me ja miten pal­jon he tar­vit­se­vat hoi­vaam­me.

Virus on pal­jas­ta­nut, että kuu­mei­nen liik­ku­vuu­tem­me on maa­il­mal­le uhka. Ja se on myös nos­ta­nut esiin kysy­myk­sen, jota meil­lä ani har­voin on roh­keut­ta esit­tää itsel­lem­me: mitä me oikeas­taan etsim­me?

Sairauden pel­ko on toi­sin sanoen kään­tä­nyt mei­dät pois mut­kik­kaal­ta tiel­täm­me ja muis­tut­ta­nut sii­tä, että on ole­mas­sa pesä, jos­ta olem­me kotoi­sin ja jos­sa meil­lä on tur­val­li­nen olo. Ja olim­me­pa miten into­hi­moi­sia mat­ka­lai­sia tahan­sa, täl­lai­ses­sa tilan­tees­sa pyrim­me aina pää­se­mään jon­ne­kin kotiin.

Alkeellinen muukalaispelko on voimissaan

Samalla näky­väk­si on tul­lut myös jouk­ko surul­li­sia totuuk­sia, kuten se, että uhan het­kel­lä asiois­ta ale­taan jäl­leen ker­ran aja­tel­la sel­lai­sil­la umpi­nai­sil­la ja pois­sul­ke­vil­la käsit­teil­lä kuin kan­sa­kun­nat ja rajat. Vaikeassa tilan­tees­sa on pal­jas­tu­nut, miten heik­ko euroop­pa­lai­sen yhtei­sön idea käy­tän­nös­sä on. Euroopan unio­ni heit­ti hans­kat tis­kiin jo heti kät­te­lys­sä ja luo­vut­ti krii­sia­jan pää­tök­sen­teon kan­sal­lis­val­tioil­le. Pidän val­tio­ra­jo­jen sul­ke­mis­ta tämän kur­juu­den ajan suu­rim­pa­na tap­pio­na ‒ pin­taan on nous­sut van­ha itsek­kyys ja vas­tak­kai­na­set­te­lut mei­dän ja mui­den välil­lä, kaik­ki se, mitä vas­taan olem­me pit­kään tais­tel­leet sii­nä toi­vos­sa, että se ei enää kos­kaan pää­si­si muo­vaa­maan ajat­te­luam­me. Viruksen pel­ko on herät­tä­nyt eloon jou­kon kaik­kein alkeel­li­sim­pia, ata­vis­ti­sim­pia käsi­tyk­siä, kuten sen, että syyl­li­siä krii­siin ovat­kin muu­ka­lai­set, että juu­ri he ovat aina kaik­kien uhkien alku­läh­de. Eurooppaan virus on tul­lut jos­tain ”muu­al­ta”, se ei ole mei­dän omam­me, se on muu­ka­lai­nen. Puolassa epäi­lyk­se­na­lai­sik­si ovat jou­tu­neet kaik­ki ulko­mail­ta palaa­vat.

Toinen toi­sen­sa jäl­keen kiin­ni pamah­ta­vat rajat ja jät­ti­läis­mäi­set jonot rajan­yli­tys­pai­koil­la ovat olleet monil­le nuo­ril­le var­mas­ti jär­ky­tys. Virus on muis­tut­ta­nut mei­tä sii­tä, että rajat ovat yhä ole­mas­sa ja voi­vat oikein hyvin.

Pelkään myös sitä, että virus palaut­taa pian mie­liim­me vie­lä yhden van­han totuu­den: sen, miten eriar­voi­sia me olem­me­kaan. Jotkut meis­tä len­tä­vät yksi­tyis­ko­neel­la saa­reen­sa tai pii­lo­pir­til­leen, kun taas toi­set jää­vät kau­pun­kei­hin pitä­mään huol­ta säh­kö­huol­los­ta ja vesi­joh­dois­ta. Ja eräät vaa­ran­ta­vat ter­vey­ten­sä työs­ken­te­le­mäl­lä kau­pois­sa ja sai­raa­lois­sa. Yhdet kää­ri­vät epi­de­mias­ta voit­to­ja, toi­set menet­tä­vät elä­män­sä koko perus­tan. Tulossa ole­va krii­si toden­nä­köi­ses­ti kyseen­alais­taa monia vakail­ta vai­kut­ta­nei­ta peri­aat­tei­ta. Monet val­tiot eivät tule sel­viä­mään lain­kaan, ja nii­den luhis­tu­mi­nen syn­nyt­tää uuden­lai­sen jär­jes­tyk­sen, kuten krii­sien jäl­keen usein käy. Me istum­me nyt koto­na, luem­me kir­jo­ja ja kat­se­lem­me tv-sar­jo­ja, mut­ta todel­li­suu­des­sa val­mis­tau­dum­me tais­te­luun uudes­ta todel­li­suu­des­ta, jota emme kyke­ne oikein edes kuvit­te­le­maan. Tajuamme vain, että mikään ei tule ole­maan niin kuin ennen. Karanteeni ja per­hei­den pakot­ta­mi­nen nel­jän sei­nän sisään voi saa­da monen tajua­maan sen, mitä on vai­kea myön­tää todek­si: että per­he-elä­mä onkin uuvut­ta­vaa ja avio­si­teet jo kau­an sit­ten haper­tu­neet. Karanteenin jäl­keen lap­sem­me tule­vat pote­maan net­ti­riip­pu­vuut­ta, ja meis­tä moni tie­dos­taa, miten jär­je­tön ja tur­haut­ta­va oli­kaan tila, johon elä­mä mekaa­ni­ses­ti, silk­kaa pas­sii­vi­suut­tam­me oli aikai­sem­min aset­tu­nut. Mitä teem­me, jos seu­rauk­se­na kai­kes­ta on myös entis­tä enem­män tap­po­ja, itse­mur­hia ja psyyk­ki­siä ongel­mia?

Savun lail­la hajo­aa sil­miem­me edes­sä sivi­li­saa­tio­pa­ra­dig­ma, joka on muo­van­nut mei­tä vii­mei­set pari­sa­taa vuot­ta: aja­tus sii­tä, että me olem­me luo­ma­kun­nan her­ro­ja, pys­tym­me mihin tahan­sa ja maa­il­ma kuu­luu meil­le.

Tulossa on uudet ajat.