Mitä on yhteis­kun­nal­li­nen masen­nus ja mil­lai­se­na se kuva­taan nyky­kir­jal­li­suu­des­sam­me? Sisko Savonlahden ja Tuomas Kokon suku­pol­vi­ro­maa­nien hen­ki­löil­lä on kaik­ki resurs­sit ulot­tu­vil­laan, mut­ta hei­tä vai­vaa mah­dol­li­suuk­sien menet­tä­mi­sen äärim­mäi­nen pel­ko, kir­joit­taa väi­tös­kir­ja­tut­ki­ja Jaakko Vuori. Essee on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön Alakulo-nume­ros­sa (nro 40 – 41) vuon­na 2020.

*

Anton Tšehovin (1860 – 1904) novel­lis­sa Neiti NN:n ker­to­mus aate­lis­nei­ti Natalia Vladimirovna muis­te­lee vuo­sien takais­ta elo­kuun iltaa. Alkaa ukkos­taa, kun hän ja alem­pi­su­kui­nen tut­kin­to­tuo­ma­rin teh­tä­viä hoi­ta­va vir­ka­mies Pjotr Sergejitš palaa­vat rat­sain hake­mas­ta pos­tia. Ratsastettuaan vil­ja­pel­to­jen kes­kel­tä takai­sin aate­lis­nei­din kar­ta­nol­le ja sateen rum­mut­taes­sa nur­mik­koa sekä kat­to­ja Pjotr Sergejitš tun­nus­taa täl­le rak­kau­ten­sa. Vladimirovna vai­ke­nee, mut­ta on mie­lis­sään koh­taa­mas­taan ihai­lus­ta.

Pjotr Sergejitš tai Natalia Vladimirovna eivät kum­pi­kaan toi­mi edis­tääk­seen romans­sia. Yhtäältä syy­nä on se, että Vladimirovna on – omien sano­jen­sa mukaan – ”ylhäis­tä sukua ja rikas”, toi­saal­ta Pjotr Sergejitšin arkuus. Vuosia kuluu, ja muis­te­le­van Vladimirovnan sanoin ”isä kuo­li, minä van­he­nin; kaik­ki mikä oli minua miel­lyt­tä­nyt, hel­lyt­tä­nyt, herät­tä­nyt toi­vei­ta – sateen kohi­na, ukko­sen jyräh­dyk­set, onnen kuvi­tel­mat, kes­kus­te­lut rak­kau­des­ta – kaik­ki se muut­tui minul­le pel­käk­si muis­tok­si”.

Ovikellon soi­mi­nen kes­keyt­tää ker­to­muk­sen. Tulija on Pjotr Sergejitš, joka pis­täy­tyy vie­rai­lul­le ker­to­jan luo. Yhtäkkiä Natalia Vladimirovna purs­kah­taa itkuun ja nyyh­kyt­tää epä­toi­voi­ses­ti, ”Jumalani, juma­la­ni, elä­mä on tuhou­tu­nut…” Kaikki tämä on ker­rot­tu Tšehoville var­maan­kin omi­nai­sel­la lem­peän iro­ni­sel­la, mut­ta kui­ten­kin rehel­li­sel­lä ja samal­la melan­ko­li­sel­la taval­la.

Syystä tai toi­ses­ta juu­ri tämä lyhyt Tšehovin novel­li tulee usein mie­lee­ni. Ajattelen, että nykyi­sen yhteis­kun­nal­li­sen todel­li­suu­den lei­mal­li­sin pel­ko on lai­min­lyö­dä jokin oman yksi­löl­li­sen kehi­tyk­sen kan­nal­ta vält­tä­mä­tön mah­dol­li­suus. Tämä voi liit­tyä rak­kau­teen tai ”uraan” – täs­mäl­li­sel­lä sisäl­löl­lä ei lopul­ta ole mer­ki­tys­tä. Toisin kuin Tšehovin kuvaa­mas­sa tapauk­ses­sa tun­ne ei kui­ten­kaan lii­ty ainoas­taan eri­tyi­siin koh­ta­lon­het­kiin. Pelko on pikem­min­kin ali­tui­nen.

Seuraa­vas­sa haluan suo­rit­taa tämän pelon ja sen herät­tä­vän yhteis­kun­nal­li­sen todel­li­suu­den ruu­mii­na­vauk­sen ana­ly­soi­mal­la Sisko Savonlahden romaa­nia Ehkä tänä kesä­nä kaik­ki muut­tuu (2018, Gummerus) ja Tuomas Kokon lyhyt­ro­maa­nia Tosi kivat juh­lat (2019, Kosmos). Patologista löy­dös­tä voi parem­man ter­min puut­tees­sa kut­sua ”masen­nuk­sek­si”. Minua ei kiin­nos­ta niin­kään klii­ni­nen masen­nus, jon­ka esiin­ty­vyy­den väi­tet­tyä poik­keuk­sel­lis­ta kas­vua epi­de­mio­lo­gi­set tut­ki­muk­set eivät tue. Pikemminkin huo­mio­ni koh­tee­na on yhteis­kun­nal­li­nen masen­nus tun­tee­na vel­vol­li­suuk­sien lai­min­lyö­mi­ses­tä, syyl­li­syy­den läpi­lyön­ti­nä, vai­keu­te­na saa­da itsen­sä ylös vuo­tees­ta, näkö­alat­to­muu­te­na – lyhyes­ti sanot­tu­na mai­ni­tun mah­dol­li­suuk­sien lai­min­lyön­nin pelon äärim­mäi­sin muo­to.

En ole valin­nut Savonlahden ja Kokon romaa­ne­ja koh­teek­se­ni sat­tu­mal­ta. Savonlahden romaa­ni – kuten myös Ossi Nymanin Röyhkeys (2017, Teos), jos­ta tulee myö­hem­min puhe – on osa koti­mai­sen nyky­kir­jal­li­suu­den auto­fik­tio­buu­mia. Kokon romaa­nin koh­dal­la yhteys kir­jai­li­jan elä­män ja ker­rot­tu­jen tapah­tu­mien välil­lä on sen sijaan epä­sel­vä. Romaanit ovat kui­ten­kin ennen muu­ta tyy­lil­li­ses­ti saman­kal­tai­sia. Niitä yhdis­tää pel­kis­tet­ty ilmai­su ja erään­lai­nen tun­nus­tuk­sel­li­suus. Erityisen kokeel­li­sek­si ei kum­paa­kaan voi kut­sua. Lisäksi molem­pien pää­hen­ki­löt kuu­lu­vat ikä­luok­kaan, jota on ollut tapa­na nimit­tää ”mil­len­ni­aa­leik­si”. Nämä 1980-luvun alun ja 1990-luvun puo­li­vä­lin välis­sä syn­ty­neet vart­tui­vat 1990-luvun laman ja Nokian nousun aika­na. Toisinaan hei­tä on kut­sut­tu vii­mei­sek­si suku­pol­vek­si, joka vie­lä muis­taa ”ajan ennen inter­ne­tiä”.

Savonlahden romaa­nin pää­hen­ki­lö on nuo­reh­ko nai­nen: vail­la työ­tä ole­va free­lance-toi­mit­ta­ja, joka yrit­tää toi­pua eros­taan. Kokon pää­hen­ki­lö sen sijaan on juu­ri yli­opis­tos­ta val­mis­tu­nut pen­ni­tön tyh­jän­toi­mit­ta­ja, jon­ka arjen täyt­tää osat­to­muu­den ja ulko­puo­li­suu­den tun­ne, noin kol­mi­kymp­pi­nen hän­kin. Yhteiskuntaluokkaa, johon Kokon ja Savonlahden romaa­nien pää­hen­ki­löt kuu­lu­vat, voi­si ehkä kut­sua Antti Nylénin ehdot­ta­mal­la taval­la ”val­ko­kau­lus­köy­hä­lis­tök­si”. Tällaiset köy­hät eivät Nylénin sanoin ehkä näy­tä sil­tä, mil­tä köy­hät Dickens-fil­ma­ti­soin­neis­sa tai Helsingin Sanomien lähiö­re­por­taa­seis­sa näyt­tä­vät. He eivät ole sosi­aa­li­ses­ti täy­sin eris­ty­nei­tä, eivät yksin­huol­ta­jia, kodit­to­mia tai alko­ho­lis­te­ja, saa­ti nar­ko­maa­ne­ja. Heillä on kykyä kom­mu­ni­koin­tiin ja jon­kin­lais­ta kult­tuu­ris­ta pää­omaa. Lyhyesti sanot­tu­na, hei­dän ulot­tu­vil­laan ovat kaik­ki suu­res­sa kau­pun­gis­sa asu­van nuo­ren aikui­sen mah­dol­li­suu­det, mut­ta ei vält­tä­mät­tä resurs­se­ja naut­tia niis­tä. Teoksissa on siis kyse erään­lai­ses­ta pre­kaa­ris­sa ase­mas­sa olei­le­van kau­pun­ki­lai­sai­kui­sen iro­ni­ses­ta kuvauk­ses­ta.

Sekä Kokon että Savonlahden pää­hen­ki­löt ovat nimit­täin neu­root­ti­suu­teen saak­ka huo­lis­saan sii­tä, mitä muut heis­tä ajat­te­le­vat, ja sek­si on heil­le lähin­nä itsein­hon ilmai­sun väli­ne. Lisäksi molem­mis­sa romaa­neis­sa ollaan ahdis­tu­nei­ta, käy­dään tera­pias­sa tai etsi­tään tera­peut­tia, pela­taan tin­de­riä, käy­te­tään eks­taa­sia ja täy­te­tään toi­meen­tu­lo­tu­ki­ha­ke­muk­sia. Kuitenkin pää­hen­ki­löil­lä on toi­si­naan varaa tai mah­dol­li­suuk­sia mat­kus­taa, he voi­vat käy­dä Flow-fes­ti­vaa­leil­la, heil­lä on kan­net­ta­va tie­to­ko­ne, puhe­lin ja asun­to. Toisinaan hei­dän varat­to­muu­ten­sa näyt­täy­tyy siis ennem­min kulis­si­na sen sijaan, että se aidos­ti rajoit­tai­si hei­dän toi­min­ta­mah­dol­li­suuk­si­aan. Tässä suh­tees­sa he muis­tut­ta­vat sel­lais­ten mil­len­ni­aa­lien elä­män­muo­toa kuvaa­vien tele­vi­sio­sar­jo­jen kuin Aikuiset, Fleabag tai Girls pää­hen­ki­löi­tä – tie­tys­ti sil­lä ero­tuk­sel­la, että Kokon pää­hen­ki­lö on mie­so­le­tet­tu.

Toki löy­tyy myös mui­ta ero­ja. Siinä mis­sä Savonlahden romaa­ni on jon­kin­lai­nen Sinkkuelämää-sar­jan kir­jal­li­nen toi­sin­to, jon­ka pää­hen­ki­lö sat­tuu vain ole­maan elä­mäs­sään mokan­nut pre­kaa­ri, on Kokon romaa­ni yksi­no­maan traa­gi­nen. Siinä epä­on­nis­tu­mi­sia ei kitey­te­tä vain ”nase­vaan läp­pään”, pää­hen­ki­lön luuse­riu­del­le ei nau­res­kel­la, eikä hän loput­to­mas­sa itsein­hos­saan ole kovin­kaan samas­tut­ta­va.

Kirjal­li­suu­den­tut­ki­muk­ses­sa on puhut­tu ”kol­me­kym­men­vuo­tiai­den romaa­nis­ta”. Noin tämän ikäi­se­nä ihmi­sen ole­te­taan saa­vut­ta­neen talou­del­li­sen itse­näi­syy­den ja perus­ta­neen per­heen, yli­pää­tään hank­ki­neen vakaan por­va­ril­li­sen elä­män ulkoi­set tun­nus­mer­kit. Jo monet klas­si­sen moder­nis­min edus­ta­jat otta­vat näi­den odo­tus­ten ja yksi­lön elä­män väli­sen ris­ti­rii­dan kuvauk­sen­sa koh­teek­si. Esimerkiksi Franz Kafkan (1883 – 1924) Muodonmuutoksen Gregor Samsa oli noin kol­mi­kym­men­vuo­tias muut­tues­saan syö­pä­läi­sek­si. Samsan tapauk­ses­sa muo­don­muu­tos kui­ten­kin ker­too hänen para­siit­ti­mai­ses­ta ole­mas­sao­los­taan ennen onne­ton­ta sat­tu­mus­ta. Taloudellisen itse­näi­syy­den ja itse­näi­sen elä­män sijaan Samsa on pahai­nen kaup­pa­mat­kus­ta­ja, joka yhä asuu van­hem­pien­sa asuin­ta­los­sa, näi­den ullak­ko­huo­nees­sa.

Vastaavanlainen tee­ma on läs­nä Kokon ja Savonlahden romaa­neis­sa. Savonlahden ker­to­ja esi­mer­kik­si miet­tii ikään­sä ja ver­taa itse­ään van­hem­piin­sa:

”En voi­nut olla ver­taa­mat­ta itseä­ni äitii­ni. Kun hän oli 34, hänel­lä oli jo kak­si las­ta. Olin usko­nut pit­kään, että oli­sin kol­me­kymp­pi­se­nä samas­sa pis­tees­sä, tein­pä sitä ennen mitä tahan­sa. Pitänyt itses­tään­sel­vyy­te­nä, että saa­vut­tai­sin kaik­ki halua­ma­ni asiat, mitä iki­nä ne sit­ten oli­vat­kaan… En kos­kaan ollut aja­tel­lut, että makai­sin 34-vuo­ti­aa­na yksin par­vek­keel­la Kalliossa ja kat­se­li­sin ylös ja alas nouse­vaa vat­saa­ni. […] Elämä valui ohit­se­ni, enkä minä tien­nyt, mitä halusin.”

Kokon romaa­nin alku­puo­lel­la sen sijaan ollaan ker­to­jan tut­ta­van 30-vuo­tis­juh­lis­sa, joi­den kuvauk­seen romaa­nin nimi­kin liit­tyy. Toisin kuin Savonlahden ker­to­ja, Kokon pää­hen­ki­lö ei ole ainoas­taan satun­nai­ses­ti ahdis­tu­nut, vaan tun­tee ali­tuis­ta vie­raan­tu­nei­suut­ta. Hänellä ei näy­tä ole­van todel­li­sia ystä­viä, vaik­ka jon­kin­lai­nen sosi­aa­li­nen ympä­ris­tö hänel­lä onkin. Hän on tol­kut­to­mas­sa huma­las­sa syn­ty­mä­päi­vä­juh­lil­la, jois­sa tavoi­tel­laan sei­ti­no­hut­ta päi­vä­kän­niä. Hän näyt­tää jää­neen ikään kuin jäl­keen omis­ta haa­veis­taan ja ikä­luok­kan­sa sosi­aa­li­sis­ta nor­meis­ta. Hän tote­aa­kin lako­ni­ses­ti, kuin­ka hänel­le ”ei kos­kaan jär­jes­te­tä var­pa­jai­sia”, hän ei ”kos­kaan kos­kaan” näe lap­sen­sa ”oppi­van kont­taa­maan, käve­le­mään ja puhu­maan, kos­ka sitä las­ta ei ole kos­kaan ole­mas­sa”, hänel­lä ei ”tule kos­kaan ole­maan omis­tusa­sun­toa” eikä hän ”osal­lis­tu kos­kaan yhden­kään keit­tiö­re­mon­tin suun­nit­te­luun” – kaik­ki yllä mai­ni­tun ikä­vai­heen tun­nus­merk­ke­jä.

Jo klas­si­ses­sa moder­nis­mis­sa käsi­tel­lään usein por­va­ril­li­sen elä­män ulkois­ten tun­nus­merk­kien ja yksi­lön elä­män välis­tä ris­ti­rii­taa. Tämä tee­ma tois­tuu myös mil­len­ni­aa­lien elä­män­muo­don kuvauk­sis­sa, mikä on tie­tys­ti huo­mioi­tu aiem­min­kin. Silti ero­ja­kin on: Kokon tai Savonlahden romaa­neis­sa ahdis­tuk­seen lai­min­lyö­dyis­tä mah­dol­li­suuk­sis­ta ei nimit­täin lii­te­tä min­kään­lais­ta yhteis­kun­nal­lis­ta tai sosi­aa­lis­ta mie­li­ku­vi­tus­ta. Niiden pää­hen­ki­löt eivät yli­pää­tään poh­di syi­tä ahdin­gol­leen ja ahdis­tuk­sel­leen, tai löy­tä­vät syi­tä kor­kein­taan itses­tään tai välit­tö­mäs­tä sosi­aa­li­ses­ta ympä­ris­tös­tään. Kuten sanot­tu, Kafkan novel­li ker­too kai­kes­ta kuvauk­sen­sa iro­ni­suu­des­ta huo­li­mat­ta myös Gregor Samsan para­siit­ti­mai­ses­ta ole­mas­sao­los­ta ennen muo­don­muu­tos­ta.

Kokon ja Savonlahden romaa­neis­sa toi­sen­lai­sen elä­män kuvit­te­lu koh­dis­tuu yksi­no­maan ”New Yorkiin” tai ”Berliiniin”. Niinpä Savonlahden ker­to­ja tote­aa, kuin­ka ”New Yorkissa oli tie­tys­ti täy­del­lis­tä, mut­ta Helsingissä haluan edel­leen kuol­la”, ja Kokon ker­to­ja miet­tii, että ”elä­mä­ni oli­si toi­nen, parem­pi elä­mä mikä­li minä voi­sin olla kuin se sän­ki­tuk­kai­nen mies Berliinin met­ros­sa”. On kuvaa­vaa, että molem­mat suur­kau­pun­git ovat tren­dik­käi­den nuor­ten aikuis­ten suo­sios­sa juu­ri sik­si, että niis­sä on kosol­ti eri­lai­sia mah­dol­li­suuk­sia niin itsen­sä toteut­ta­mi­seen ja itsen­sä löy­tä­mi­seen kuin mui­den ihmis­ten tapaa­mi­seen­kin – siis oman elä­män­sä suun­taa­mi­seen ja uudel­leen luo­mi­seen.

Vaikuttaa sil­tä, että molem­pien romaa­nien ainoa yhteis­kun­nal­li­nen pyr­ki­mys oli­si­kin tie­tyn perus­ko­ke­muk­sen tun­nis­tet­ta­vak­si teke­mi­nen ja sanoit­ta­mi­nen – siis erään­lai­nen tun­nus­tuk­sel­li­suus. Romaanit luet­tu­aan voi ainoas­taan las­kea kirjan kädes­tään ja tode­ta: ”näin se on”. Tässä mie­les­sä nii­den tar­koi­tus­pe­rä on siis ikään kuin tera­peut­ti­nen. Terapeuttien väsy­myk­seen saak­ka tois­te­le­maan kysy­myk­seen ”mil­tä sinus­ta nyt tun­tuu?” on Kokon ja Savonlahden romaa­nien myö­tä saa­tu vas­taus: ”no täl­tä”. Terapiassa ei tie­ten­kään ole mitään vikaa, mut­ta on outoa, että ainoa tie vapau­teen on herät­tää mie­li­ku­va yksi­tyi­ses­tä, hyö­dyk­keek­si muu­te­tus­ta kans­sa­käy­mi­ses­tä.

Kokon ja Savonlahden romaa­ni­hen­ki­löil­tä puut­tuu niin luok­kai­den­ti­teet­ti kuin kes­ki­näi­sen soli­daa­ri­suu­den taju­kin, mit­kä Nylen mai­nit­see ”val­ko­kau­lus­köy­hä­lis­tön” tun­nus­mer­keik­si. Ahdistuneisuudessaan he ovat puo­les­taan tyy­pil­li­siä pre­kaa­ris­sa ase­mas­sa ole­via mil­len­ni­aa­le­ja. Mutta mikä mil­len­ni­aa­le­ja niin kovin ahdis­taa? Tietysti juu­ri mai­nit­se­ma­ni pel­ko mah­dol­li­suuk­sien lai­min­lyön­nis­tä ja toi­saal­ta ali­tui­nen pak­ko ja vel­vol­li­suus hank­kia yhä uusia ”mah­dol­li­suuk­sia” – kon­tak­te­ja, resurs­se­ja, kans­sa­käy­mi­siä – ja olla niil­le alt­tii­na.

”Mikä mil­len­ni­aa­le­ja ahdis­taa?” – Oskari Onninen esit­tää saman kysy­myk­sen Long Play -verk­ko­jul­kai­suun kir­joit­ta­mas­saan essees­sä. Hänen kir­joi­tuk­sen­sa rivien välis­tä luet­ta­vis­sa ole­va vas­taus on kyy­ni­nen. Yhteiskunta ei ole huo­non­tu­nut, sen sijaan ”me teem­me tämän ihan itse”. Keinoksi ahdis­tuk­ses­ta vapau­tu­mi­seen Onninen ehdot­taa­kin kiel­täy­ty­mis­tä eri­lai­sis­ta “kil­pai­lua­se­tel­mis­ta”, joi­hin ”ei vält­tä­mät­tä tah­toi­si osal­lis­tua”. Hänen ehdo­tuk­sen­sa on siis erään­lai­nen lais­kan lor­vai­li­jan huo­le­ton elä­mä. On kui­ten­kin kysee­na­lais­ta, kuin­ka vapaas­ti yksi­löt voi­vat päät­tää osal­lis­tua tai olla osal­lis­tu­mat­ta eri­lai­siin kil­pai­lua­se­tel­miin. Juuri nämä valin­nat ja yksi­löl­li­nen aloit­teel­li­suus yli­pään­sä kun mää­rit­tä­vät sen, jää­kö lopul­li­ses­ti jäl­keen ja löy­tää­kö itsen­sä ”amma­til­li­ses­ta umpi­ku­jas­ta” kuten Savonlahden teok­sen ker­to­ja. Toisin sanoen yksi­löl­li­sen aloit­teel­li­suu­den, kom­mu­ni­ka­tii­vi­suu­den ja itsen­sä kehit­tä­mi­sen vaa­de ovat nykyi­sen yhteis­kun­nal­li­sen todel­li­suu­den ja sen herät­tä­män pelon ja ahdis­tuk­sen ydin­tä, eikä mil­len­ni­aa­liah­dis­tus ole siten pelk­kää ”ame­rik­ka­lais­ta tuon­ti­ta­va­raa”, kuten Onninen väit­tää.

Onnisen kyy­nis­tä lop­pu­ka­neet­tia vas­ten tar­kas­tel­tu­na on iro­nis­ta, että Long Play -jul­kai­sun toi­mi­tus­sih­tee­ri on soit­ta­nut Onniselle ja tar­jon­nut jut­tui­de­aa hänel­le. Onnisella itsel­lään siis on sel­lai­sia resurs­se­ja ja kon­tak­te­ja, joi­ta esi­mer­kik­si Savonlahden romaa­nin ker­to­jal­ta, vähem­män tun­ne­tul­ta free­lance-toi­mit­ta­jal­ta puut­tuu. Onnisen ehdot­ta­man rat­kai­sun kes­tä­mät­tö­myy­des­tä ker­too osal­taan sekin, että edes niin kut­su­tun Työstäkieltäytyjäliiton jäse­net eivät ole onnis­tu­neet vapaut­ta­maan itse­ään palk­ka- tai apu­ra­ha­työs­tä.

On niin ikään iro­nis­ta, että kir­joit­ta­mal­la kepeän romaa­nin mah­dol­li­suuk­sien lai­min­lyön­nin aiheut­ta­mas­ta ahdis­tuk­ses­ta tosie­lä­män Savonlahden onnis­tui vapaut­taa itsen­sä sii­tä kroo­ni­ses­ta resurs­sien pulas­ta, jos­ta hänen pää­hen­ki­lön­sä kär­sii. Esikoisteoksensa jul­kais­tu­aan hän kun on saa­nut kiin­nos­ta­via työ­tar­jouk­sia ja ”tart­tu­nut niis­tä vain kiin­nos­ta­vim­piin”. Silti hän jakaa ins­ta­gra­mis­sa masen­nus­mee­me­jä säi­lyt­tääk­seen samas­tut­ta­vuu­ten­sa esi­kois­teok­sen­sa luki­joi­den sil­mis­sä. Hänen teok­sen­sa ja sen myö­tä saa­vu­tet­tu jul­ki­nen roo­li ovat siis esi­merk­ke­jä har­vi­nai­sen onnis­tu­nees­ta itsen­sä brän­dää­mi­ses­tä.

Tätä nykyi­sen yhteis­kun­nal­li­sen todel­li­suu­den ydin­tä on filo­so­fias­sa ja sosio­lo­gias­sa ana­ly­soi­tu ja luon­neh­dit­tu eriä­vin tavoin. Filosofi Stefano Micali on esi­mer­kik­si puhu­nut ”yrit­tä­jyy­den muut­tu­mi­ses­ta ant­ro­po­lo­gi­sek­si para­dig­mak­si” eli lyhyes­ti ilmais­tu­na yksi­lön vel­vol­li­suu­des­ta sijoit­taa ja panos­taa omaan kyvyk­kyy­teen­sä ja kom­pe­tens­sei­hin­sa. Sosiologi Hartmut Rosa on puo­les­taan tut­ki­nut ”hyvän pri­va­ti­soi­tu­mi­sek­si” tai ”eet­ti­sek­si plu­ra­lis­mik­si” kut­sut­tua ilmiö­tä. Molemmat viit­taa­vat lopul­ta samaan seik­kaan. Modernien län­si­mais­ten yhteis­kun­tien perus­ta­va eet­ti­nen vakau­mus on, että kysy­mys hyväs­tä elä­mäs­tä on yksi­tyi­nen ja yksi­löl­li­nen, jokai­sen ihmi­sen yksin omis­ta resurs­seis­taan käsin rat­kais­ta­vis­sa ole­va ongel­ma. Mikäli lap­si kysyy, mitä hänen oli­si teh­tä­vä elä­mäl­lään, on ainoa mah­dol­li­nen vas­taus tähän kysy­myk­seen: ”sinun on löy­det­tä­vä oma tie­si ja kuun­nel­ta­va sydän­tä­si” tai ”opi tun­te­maan lah­ja­si ja tai­pu­muk­se­si”. Modernien yhteis­kun­tien ins­ti­tu­tio­naa­lis­ten ja raken­teel­lis­ten elä­män taus­tae­del­ly­tys­ten muut­tues­sa ali­tui­seen on tämä eet­ti­nen impe­ra­tii­vi otta­nut muo­don: Et voi kos­kaan tie­tää mitä haluat tai mitä tar­vit­set tule­vai­suu­des­sa. Maailma muut­tuu, kuten myös kat­san­to­kan­ta­si elä­mään. Siksi on jär­ke­vää ja hyö­dyl­lis­tä hank­kia mah­dol­li­sim­man pal­jon eri­lai­sia resurs­se­ja, joi­ta unel­ma­si toteut­ta­mi­nen saat­taa vaa­tia, mitä iki­nä tämä onkaan tai tulee­kaan ole­maan.

Jotta ei lai­min­löi­si omaa poten­ti­aa­li­aan, on mah­dol­li­suuk­sien sil­män­kan­ta­mat­to­mas­sa moneu­des­sa teh­tä­vä siis yhä enem­män par­hai­ta mah­dol­li­sia valin­to­ja ja olta­va mah­dol­li­suuk­sil­le alt­tii­na.

Samainen impe­ra­tii­vi sää­te­lee niin nykyis­tä kou­lu­tusa­jat­te­lua, jon­ka mukaan kou­lu­tuk­sen teh­tä­vä on ”val­men­taa nuo­ria koh­taa­maan tule­vai­suu­ten­sa”, kuin syr­jäy­ty­mis­tä kos­ke­vaa yhteis­kun­nal­lis­ta kes­kus­te­lua­kin, jos­sa lei­pä­jo­no­jen asiak­kai­den var­si­nai­sen ongel­man sano­taan ole­van aktii­vi­suu­den ja osal­lis­tu­mi­sen puu­te. Siksi niin psy­ko­te­ra­pias­sa kuin työt­tö­mien akti­voin­ti­toi­mis­sa­kin on tar­koi­tus tuot­taa yksi­löi­tä, jot­ka kyke­ne­vät toi­mi­maan itses­tään käsin, muok­kaa­maan sekä muo­vaa­maan itse­ään omien resurs­sien­sa poh­jal­ta. Vastaavasta impe­ra­tii­vis­ta kum­pu­aa myös Savonlahden ker­to­jan mur­he: hän kun oli kuvi­tel­lut 34-vuo­ti­aa­na saa­vut­ta­neen­sa kaik­ki halua­man­sa asiat, ”mitä iki­nä ne sit­ten oli­vat­kaan”, mut­ta toi­saal­ta kysyy itsel­tään ali­tui­seen, mitä oikeas­taan halu­aa. Ei ole vai­kea näh­dä, että tämä samai­nen mak­sii­mi saat­taa sil­män­rä­päyk­ses­sä kään­tyä lamaan­nut­ta­vak­si pelok­si oman poten­ti­aa­lin lai­min­lyön­nis­tä. ”Yöaikaan herä­tes­sään ajat­te­lee, että oli­si teh­nyt elä­män­sä ajan vää­riä valin­to­ja. Tuntemus ei lii­ty mihin­kään yksit­täi­siin valin­toi­hin, vaan se on koko­nais­val­tai­nen. Silloin kuvit­te­lee, että kaik­ki valin­nat, mitä on kos­kaan teh­nyt, ovat olleet vää­riä”, kuten Kokon romaa­nin ker­to­ja tun­net­ta kuvai­lee.

Tunne mah­dol­li­suuk­sien lai­min­lyö­mi­ses­tä, Kokon ker­to­jan tois­te­le­ma ”ei kos­kaan” ja sen vas­tin­kap­pa­le ”jos oli­sin” Savonlahden romaa­nis­sa – nämä ovat 1900-luvun alun psy­kiat­ri­ses­ta kir­jal­li­suu­des­ta läh­tien olleet vaka­van, toi­si­naan melan­ko­liak­si kut­su­tun masen­nuk­sen ydin­tä. Samaiset koke­muk­set ruu­miil­lis­tu­vat masen­nuk­ses­sa siten kuin sen nyky­ään tun­nem­me: kyvyt­tö­myy­des­sä teh­dä valin­to­ja ja esty­nei­syy­des­sä. ”Minun oli­si pitä­nyt” tai ”kun­pa vain en oli­si”… Tällainen masen­tu­neel­le omi­nai­nen rumi­naa­tio, arki­kie­li­sem­min märeh­ti­mi­nen, on yksi­löl­li­sen aloi­te­ky­vyn, suo­ri­tuk­sen ja itsen­sä toteut­ta­mi­sen – mah­dol­li­suuk­sien toteut­ta­mi­sen ja niil­le alt­tii­na ole­mi­sen – koros­ta­mi­sen kään­tö­puo­li sii­nä mis­sä täy­del­li­nen lamaan­nus­kin. Ranskalaissosiologi Alain Ehrenbergiä ja Stefano Micalia mukail­len yhteis­kun­nal­li­nen masen­nus on siis jäl­ki­mo­der­nien yhteis­kun­tien yksi­löl­lis­ty­mis­tä sää­te­le­vien sosi­aa­lis­ten nor­mien pei­li­ku­va. Siinä mis­sä masen­tu­neel­le ei mikään ole mah­dol­lis­ta, ei suve­ree­nil­le nyky-yksi­löl­le min­kään tule olla mah­do­ton­ta. ”Masennus” nykyi­se­nä yhteis­kun­nal­li­se­na perus­tun­tee­na, joka on var­maan­kin syy­tä erot­taa klii­ni­ses­tä ja hoitoa vaa­ti­vas­ta psyyk­ki­ses­tä häi­riös­tä, on siis erään­lais­ta yhden­ver­tais­tu­nut­ta melan­ko­li­aa, sen aja­tuk­sen seu­raus, että jokai­nen voi olla ja että jokai­sen tulee olla eri­tyi­nen.

Kokon ja Savonlahden romaa­ne­ja on perin juu­rin masen­ta­vaa lukea. Niiden rii­sut­tu kie­li ja ker­ron­nas­ta välit­ty­vä sosi­aa­li­sen mie­li­ku­vi­tuk­sen puu­te eivät ainoas­taan ”kuvaa” yhteis­kun­nal­lis­ta ahdis­tus­ta ja masen­nus­ta, vaan ovat sitä itse­ään. Niiden tera­peut­ti­nen luon­ne ja kaik­ki­nai­nen eman­si­pa­to­ri­sen ulot­tu­vuu­den puu­te ker­to­vat sosi­aa­li­sen todel­li­suu­den kolos­saa­li­ses­ta epä­on­nis­tu­mi­ses­ta tar­jo­ta mie­lek­käi­tä tapo­ja toteut­taa itse­ään ja tun­tea yhteyt­tä mui­hin.

Aavistuksen toi­sin asian­lai­ta on Ossi Nymanin Röyhkeyden kuvaa­man työt­tö­män tyh­jän­toi­mit­ta­jan koh­dal­la, joka asen­teel­taan muis­tut­taa Onnisen essees­sään kuvai­le­maa lais­kaa ja kun­nian­hi­mo­ton­ta lor­vai­li­jaa. Silti myös Nymanin romaa­ni ker­too samas­ta vaih­toeh­dot­to­muu­des­ta kuin Kokon ja Savonlahdenkin teok­set. Romaaninsa lop­pu­puo­lel­la Nyman kir­joit­taa:

”Nyt hänel­lä oli tavoi­te ja pää­mää­rä, ja hän herä­si öisin pel­kää­mään, että hänen elä­män­sä meni­si huk­kaan. Yhtä pal­jon hän pel­kä­si, että hänes­tä tuli­si jota­kin. Hän pel­kä­si sitä niin kuin huo­not urhei­li­jat pel­kää­vät voit­ta­mis­ta. Häviämisessä oli häi­väh­dys ikui­suut­ta. Se oli kau­nis­ta ja viil­tä­vää tus­kaa, joka hyvin hoi­det­tu­na tun­tui sydä­mes­sä koko elä­män.”

Häviö on janus­kas­voi­nen – kuten Nyman antaa ymmär­tää. Kieltäytyminen osal­lis­tu­mas­ta ja pakon­omai­nen osal­lis­tu­mi­nen mah­dol­li­suuk­sien menet­tä­mi­sen pelos­ta ovat saman asian kak­si eri puol­ta: osat­to­muut­ta kum­pi­kin.

---

Kirjoitus sisäl­tää yksi­löi­mät­tö­miä ja toi­si­naan muo­kat­tu­ja lai­nauk­sia muun muas­sa seu­raa­vis­ta teok­sis­ta ja kir­joi­tuk­sis­ta:

• Alain Ehrenberg, Itseksi tule­mi­seen uupu­mi­nen (2007, Tiede & Edistys ²⁄₀₇)
• Thomas Fuchs, ym. (toim), Das über­for­der­te Subjekt (2018, Suhrkamp)
• Juhani Karila, 2010-luvun tele­vi­sios­sa nai­set­kin saa­vat moka­ta elä­män­sä kun­nol­la, kun­han tra­ge­dian voi kiteyt­tää nase­vaan läp­pään (2020, Helsingin Sanomat).
• Rebecca Liu, The Making Of A Millennial Woman (2019, Another Gaze).
• Stefano Micali, The Capitalist Cult of Performance (2010, Human Studies)
• Antti Nylen, Häviö (2018, Kosmos)
• Oskari Onninen, Tarpeettomia ihmi­siä (2019, Long Play 81)
• Oskari Onninen, Millenniaaliahdistus on ame­rik­ka­lais­ta tuon­ti­ta­va­raa (2019, Long Play).
• Hartmut Rosa ja Christoph Henning (toim.), The Good Life Beyond Growth: New Perspectives (2017, Routledge)
• Sisko Savonlahti, Sisko Savonlahden kolum­ni: Raha toi onnen (2019, Yle).
• Katja Thimm, Mein bes­tes Ich (2020, Der Spiegel)
• Jaakko Vuori, Masennus-essee (2018 / 2019).