Vuonna 1933 espan­ja­lai­nen runoi­li­ja ja näy­tel­mä­kir­jai­li­ja Federico García Lorca piti Madridin yli­opis­tos­sa kir­jal­li­suus­luen­non duen­des­ta. Suomentaja Anne Douganin mukaan duen­den käsi­te oli erot­ta­ma­ton osa Lorcan luo­mis­pro­ses­sia. “Lorcan duen­des­sa on kyse jon­kin­lai­ses­ta  minuu­den syvyyk­sis­tä pulp­pua­vas­ta demo­ni­ses­ta ins­pi­raa­tios­ta, joka saa tai­tei­li­jan val­taan­sa aina ainut­ker­tai­sel­la taval­la, sil­lä se ei kos­kaan tois­ta itse­ään”, Dougan kir­joit­taa suo­men­nok­sen jäl­ki­sa­nois­sa.

Harvinaislaatuinen luen­to jul­kais­tiin suo­men­net­tu­na ensim­mäis­tä ker­taa Särön nume­ros­sa Taiteilijan tajun­ta 1933. Mittavan pituu­ten­sa vuok­si teks­ti jul­kais­taan Verkko-Särössä  kah­des­sa osas­sa; toi­nen osa on luet­ta­vis­sa 14.3. Saat ala­viit­teet näky­viin siir­tä­mäl­lä hii­ren kur­so­rin ala­viit­teen nume­ron pääl­le tai nap­saut­ta­mal­la nume­roa.

–

HYVÄT NAISET JA HERRAT!

 

Kokonaisen vuo­si­kym­me­nen ajan minä ja van­ha espan­ja­lai­nen aris­to­kra­tia olem­me kuun­nel­leet yhdes­sä tuhat­kun­ta esi­tel­mää. Teimme sen tuos­sa hie­nos­tu­nees­sa salon­gis­sa, jon­ne seu­ra­lai­se­ni saa­pui­vat pai­kal­le pääs­täk­seen eroon hei­hin pint­ty­nees­tä rans­ka­lai­ses­ta kevyt­mie­li­syy­des­tä. Nuo vuo­det oli­vat samo­ja, jot­ka vie­tin Madridin opis­ke­li­ja­-asun­to­las­sa. Olin muut­ta­nut sin­ne aloit­taes­sa­ni opin­to­ja­ni vuon­na 1918 ja asus­te­lin siel­lä aina vuo­teen 1928 saak­ka, jol­loin val­mis­tuin huma­nis­ti­ses­ta tie­de­kun­nas­ta.

Keuhkoni tar­vit­si­vat rai­kas­ta ulkoil­maa ja mie­le­ni aurin­gon­va­loa, sil­lä olin lopen kyl­läs­ty­nyt. Salongista ulos astues­sa­ni huo­ma­sin ole­va­ni hie­noi­sen pölyn pei­tos­sa, joka oli hil­jal­leen muut­tu­mas­sa ärsyt­tä­väk­si kuin pip­pu­ri. En todel­la­kaan soi­si teil­le samaa koh­ta­loa. En haluai­si tei­dän mene­vän sisään tuo­hon saliin, jos­sa pit­käs­ty­mi­nen val­taa kaik­kien mie­let aivan kuin hei­dän pään­sä ommel­tai­siin yhteen hie­non hie­nol­la une­li­aal­la lan­gal­la ja jos­sa tuo samai­nen pit­käs­ty­mi­nen saa kuu­li­joi­den sil­mät muis­tut­ta­maan lähin­nä neu­lan­sil­män kokois­ta rei­kää.

Pyrkimyksenäni on, mikä­li kyke­nen sii­hen, tar­jo­ta teil­le yksin­ker­tai­nen oppi­tun­ti kär­si­vän Espanjan salai­ses­ta hen­ges­tä. Teen sen omal­la runoi­li­jan äänel­lä­ni, jota eivät kuor­mi­ta him­meät ilmai­sut epä­sel­vi­ne sanan­kään­tei­neen, eivät­kä lam­paan vale­pu­kuun son­nus­tau­tu­neet iro­ni­set kom­men­tit.

Jokainen, joka on oles­kel­lut, kar­tal­la nyl­je­tyn härän nah­kaa¹ muis­tut­ta­van maam­me ete­läi­sel­lä puo­lis­kol­la, on kuul­lut usein sanon­nan: “Tässä on pal­jon duen­dea muka­na.” Manuel Torresilla, tuol­la Andalusian suu­ren­moi­sel­la tai­tei­li­jal­la, oli tapa­na tokais­ta joil­le­kin lau­la­jil­le: “Sinulla on ään­tä ja hal­lit­set eri tyy­lit, mut­ta et tule kos­kaan menes­ty­mään, kos­ka sinul­la ei ole duen­dea.”

Kaikkialla Andalusiassa, siis yhtä lail­la Jaénin kui­vuu­des­sa kuin Cádizin meren lähei­syy­des­sä, ihmi­set puhu­vat lak­kaa­mat­ta duen­des­ta ja tun­nis­ta­vat sen läs­nä­olon sil­loin kun se on vais­ton­va­rais­ta. Loistava fla­menco­lau­la­ja ja Deblan² luo­ja, El Lebrijano, sanoi: “Silloin kun esiin­nyn duen­den voi­mal­la, kukaan ei voi vas­tus­taa lau­lu­ni lumoa”. Vanha mus­ta­lais­tans­si­ja La Malena huu­dah­ti kuul­tu­aan Brailowskin soit­ta­van Bachia: “Olé! Tuossahan on duen­dea!” Gluckin, Brahmsin ja Darius Milhaudin sävel­lyk­set vas­taa­vas­ti vain ikä­vys­tyt­ti­vät hän­tä. Manuel Torres, mies, jon­ka suo­nis­sa vir­taa eni­ten kult­tuu­ri­pi­tois­ta ver­ta kai­kis­ta tun­te­mis­ta­ni mie­his­tä, sanoi mie­les­tä­ni totuuk­sis­ta suu­rim­man kuun­nel­tu­aan Fallan itsen­sä esit­tä­mä­nä Generalifen yösoi­ton: “Kaikki musiik­ki, jos­sa on syviä soin­tu­ja, on duen­den avul­la luo­tu.”

Nämä syvät soin­nut, kuin poh­jat­to­maan lie­juun työn­ty­vät juu­ret, ovat meil­le yhtä aikaa sekä tut­tu­ja että mys­ti­siä. Niissä pii­lee kui­ten­kin kaik­ki se, mikä on olen­nais­ta tai­tees­sa. Tuo oikea kan­san­mies, Manuel Torres, oli syvis­tä soin­nuis­ta puhues­saan samoil­la lin­joil­la itsen­sä Goethen kans­sa. Viimeksi mai­nit­tu mää­rit­te­lee duen­den käsit­teen viu­lu­vir­tuoo­si Paganinin yhtey­des­sä: “Duende on sala­pe­räi­nen voi­ma, jon­ka kaik­ki tun­te­vat, mut­ta jota yksi­kään filo­so­fi ei kyke­ne selit­tä­mään”.

Toisin sanoen duen­de mer­kit­see sisäis­tä voi­maa, ei suo­ri­tus­ta. Sen koh­dal­la on kyse kamp­pai­lus­ta, ei ajat­te­lus­ta. Olen kuul­lut erään van­han kita­ran­soi­ton tai­tu­rin sano­van: “Duende ei oles­ke­le kur­kus­sa, vaan se nousee syväl­tä sisim­mäs­tä alkaen mat­kan­sa aina jal­ka­poh­jis­ta asti”. Eli duen­de ei mer­kit­se tai­toa, vaan todel­li­ses­ta elä­vää tyy­liä, veren­pe­rin­töä, ikuis­ta kult­tuu­ria ja jat­ku­vaa luo­mis­pro­ses­sia.

Tämä “sala­pe­räi­nen voi­ma, jon­ka kaik­ki tun­nem­me, mut­ta jota yksi­kään filo­so­fi ei ole selit­tä­nyt” tar­koit­taa pel­kis­te­tys­ti ilmais­tu­na vuo­ris­ton sie­lua. Se on Nietzschen sisin­tä syleil­lyt duen­de, jon­ka ulkois­ta ole­mus­ta hän tur­haan haki Rialton sil­lal­ta³ tai Bizetin musii­kis­ta. Nietzsche epä­on­nis­tui tavoit­tees­saan, kos­ka ei tien­nyt, että hänen etsi­män­sä duen­de oli siir­ty­nyt sala­pe­räi­sis­tä kreik­ka­lai­sis­ta Cádizin tans­si­jat­ta­riin ja fla­menco­lau­la­ja Silverion dio­syy­ni­seen⁴ huu­toon.

En kui­ten­kaan halua, että kukaan sekoit­taa duen­den juma­luuso­pin sii­hen paho­lai­seen, jota myös epäi­lyk­si kut­su­taan, ja jol­le Luther hur­mio­hen­ges­sään uhra­si sano­jaan Nürnbergissä. Se on myös pidet­tä­vä eril­lään kato­li­lais­ten kai­ken tuhoa­vas­ta ja vähä­älyisestä paho­lai­ses­ta, joka naa­mioi­tuu naa­ras­koi­rak­si pääs­täk­seen sisään luos­ta­rei­hin. Duendea ei tule myös­kään luu­le­man Cervantesin mus­ta­suk­kai­suus­ko­me­dian⁵ puhu­vak­si api­nak­si, jota kau­pus­te­li­ja raa­ha­si muka­naan Andalusian met­sis­sä.

Ei. Duende, jos­ta puhun, on tum­man­pu­hu­va ja järi­syt­tä­vä, se on Sokrateen hil­peän paho­lai­sen jäl­ke­läi­nen, mar­mo­ri ja suo­la, joka raa­pai­si Sokratesta päi­vä­nä jona filo­so­fi nie­lai­si myrk­kyä. Se on Descartesin ala­ku­loi­sen, vih­reän man­te­lin kokoi­sen pik­ku paho­lai­sen peril­li­nen, joka kyl­läs­tyi tie­de­mie­hen mate­maat­ti­siin kou­ke­roi­hin ja pake­ni kana­via pit­kin kuun­te­le­maan juo­pu­nei­den meri­mies­ten lau­lua.

Nietzsche koros­taa, että jokai­nen kuo­le­vai­nen, jokai­nen tai­tei­li­ja, ja huo­mioi­kaa tämä, sil­lä kat­son sen erit­täin tär­keäk­si, jou­tuu täy­del­li­syyt­tä tavoi­tel­les­saan kamp­pai­le­maan duen­den­sa kans­sa. Ei siis, kuten on väi­tet­ty, muusan­sa tai ins­pi­raa­tio­taan vaa­li­van luo­vuu­den enke­lin­sä kans­sa.

Luovuuden enke­li näyt­tää tie­tä ja antaa lah­jo­ja Pyhän Rafaelin tapaan, puo­lus­taa ja suo­je­lee Pyhän Mikaelin lail­la sekä varoit­taa ennal­ta kuten Pyhä Gabriel. Luovuuden enke­li häi­käi­see lois­tol­laan len­nel­les­sään pääm­me pääl­lä, mut­ta se on aina ylä­puo­lel­lam­me ja ripot­te­lee siel­tä armo­pa­lo­jan­sa. Meidän tar­vit­see vain, ilman min­kään­lais­ta vai­van­nä­köä, tans­sia hänen pil­lin­sä mukaan sekä toteut­taa hänen toi­veen­sa ja miel­ty­myk­sen­sä. Damaskoksen tien luo­vuu­den enke­li, tuo, joka lui­ker­te­li Asissiksen⁶ par­vek­keen kai­tei­den raos­ta ja kul­ki hurs­kaan Enrique Sussonin jalan­jäl­kiä, sane­lee sään­nöt, joi­ta tulee nou­dat­taa. Vastustaminen voi käy­dä koh­ta­lok­kaak­si, sil­lä luo­vuu­den enke­li hui­too haa­voit­ta­via teräs­sii­pi­ään valit­se­man­sa tai­tei­li­jan lähei­syy­des­sä.

Muusa taas sane­lee, ja jois­sa­kin tapauk­sis­sa antaa vain vih­jei­tä. Se ei pys­ty enää pal­joon­kaan, kos­ka on etäi­nen ja kovin uupu­nut (olen näh­nyt sen kah­des­ti). Minun oli pak­ko sijoit­taa sen sydä­meen pala mar­mo­ria, jot­ta se jak­sai­si taas jat­kaa. Muusan omaa­vat runoi­li­jat kuu­le­vat ääniä, joi­den alku­pe­rää eivät tun­ne. Ne ovat muusan kuis­kauk­sia ja yleen­sä ravin­toa luo­vuu­del­le. Joskus käy kui­ten­kin niin, että runoi­li­ja pää­tyy itse muusan­sa suu­pa­lak­si. Tämä oli esi­mer­kik­si suu­ren runoi­li­jan, Apollinairen⁷ koh­ta­lo­na. Hänen tuho­naan oli se hir­vit­tä­vä muusa, jon­ka ins­pi­roi­ma­na enke­li­mäi­nen mes­ta­ri Rousseau⁸ ikuis­ti hänet kan­kaal­le.

Muusa saa älyn hereil­le. Se loih­tii upeat näky­mät ja antaa tai­tei­li­jan mais­tel­la kun­nian petol­li­sia maku­ja. Mutta jär­ki on useim­mi­ten runou­den vihol­li­nen, kos­ka se jäl­jit­te­lee lii­ak­si ja tuu­dit­taa runoi­li­jan näen­näi­ses­ti tur­val­li­seen olo­ti­laan. Muusa saa runoi­li­jan unoh­ta­maan, että hän voi yhtäk­kiä jou­tua muu­ra­hais­ten ruu­ak­si tai menes­tyk­sen­sä arse­ni­kin myr­kyt­tä­mäk­si. Tälle koh­ta­lok­kaal­le lopul­le eivät muusat enää voi mitään, oli­vat­pa he sit­ten hie­nos­tu­nei­ta monok­ke­lien käyt­tä­jiä tai vaa­ti­mat­to­mim­mis­sa puit­teis­sa viih­ty­viä muusia.

Luovuuden enke­li ja muusa tule­vat ulkoa­päin, ensim­mäi­nen valai­see ja jäl­kim­mäi­nen antaa muo­dot (Hesíodos oppi heil­tä). Runoilija vas­taa­not­taa nämä kul­ta­kim­pa­leet ja sel­keät kaa­vio­ku­vat sään­töi­nä etsies­sään tie­tä menes­tyk­seen. Sitä vas­toin duen­dea täy­tyy etsiä sie­lun syvim­mis­tä syö­ve­reis­tä. Runoilijan on sil­loin pan­ta­va vas­taan luo­vuu­den enke­lil­le ja annet­ta­va pot­kut taka­muk­siin muusal­le, sekä samal­la tor­jut­ta­va pel­kon­sa 1700-­lu­vun orvok­kien sulo­tuok­sua erit­tä­vää runout­ta koh­taan. Hänen tulee roh­keas­ti koh­da­ta se tosi­seik­ka, että muusa­kin on jo sai­ras­tu­nut omaan rajal­li­suu­teen­sa.

Todellinen tais­to käy­dään duen­den kans­sa. Tiedämme, että yhteyt­tä Jumalaan voi­daan etsiä monin kei­noin. Kärsivän era­kon kil­voi­tel­les­sa totaa­li­ses­sa yksi­näi­syy­des­sään mys­ti­kot, kuten Teresa Avilalainen ja Ristin Johannes haki­vat valais­tus­ta iloon ja rau­haan täh­tää­väs­tä mie­tis­ke­lys­tä yhdes­sä mui­den Jumalaa etsi­vien kans­sa.⁹ Ja vaik­ka mei­dän täy­tyi­si­kin huu­dah­taa pro­feet­ta Jesajan tapaan: “Sinä olet kät­ke­nyt meil­tä kas­vo­si”, ¹⁰ lop­pu­jen lopuk­si juu­ri itse Jumala kyl­vää ensim­mäi­sen tuli­kuu­man epäi­lyk­sen sie­me­nen hän­tä etsi­vän sydä­meen.

Duenden etsi­mi­seen ei ole ole­mas­sa opas­kir­jaa eikä sii­nä har­joit­te­lu auta. Tiedämme ainoas­taan, että duen­de saa verem­me polt­ta­maan ja se uuvut­taa. Se tor­juu kai­ken oppi­mam­me suloi­sen muo­don ja tuho­aa tyy­lin. Se yllyt­tää har­mai­den, hopean ja vaa­lean­pu­nai­sen mes­ta­rin, Goyan, hyl­kää­mään par­hail­ta englan­ti­lai­sil­ta tai­de­maa­la­reil­ta oppi­man­sa värien­käy­tön ja yli­pu­huu mes­ta­rin levit­tä­mään pol­vil­laan ja nyr­keil­lään kan­kaal­le kau­he­aa mus­taa pikeä. Se rii­suu Mosén Cinto Verdaquerin¹¹ alas­to­mak­si Pyreneiden kyl­myy­des­sä ja vie Jorge Manriquen¹² odot­ta­maan kuo­le­maa Ocañan autio­maa­han. Se pukee Rimbaudin¹³ hen­toi­sen ruu­miin vih­re­ään sir­kus­tai­tei­li­jan pukuun ja muut­taa aamu­öi­sel­lä bule­var­dil­la krei­vi Lautrémontin¹⁴ sil­mät kuol­leik­si kalan­sil­mik­si.

***

Etelä­-Espanjan suu­ren­moi­set mus­ta­lais-­ ja fla­menco­tai­tei­li­jat tie­tä­vät, ovat he sit­ten lau­la­jia, soit­ta­jia tai tans­si­joi­ta, että tai­tees­sa on tun­net­ta vain jos duen­de on saa­pu­vil­la. He hui­put­ta­vat ylei­söään antaen vai­ku­tel­man duen­den ole­mat­to­mas­ta läs­nä­olos­ta, samoin kuin teke­vät päi­vit­täin lukui­sat kir­jai­li­jat, tai­de­maa­la­rit ja kir­jal­li­suu­den rää­tä­löi­jät. Mutta riit­tää, että hyl­kääm­me välin­pi­tä­mät­tö­myy­den ja teräs­täm­me hive­nen ais­te­jam­me. Petos pal­jas­tuu ja vilp­pi luik­kii tie­hen­sä vie­den maut­to­mat met­kun­sa muka­naan.

Andalusialainen “fla­menco­lau­la­ja” Pastora Pavon, tuo melan­ko­li­nen espan­ja­lai­nen nero, jota oli siu­nat­tu saman­kal­tai­sel­la mie­li­ku­vi­tuk­sel­la kuin Goyaa ja Rafael Galloa¹⁵, lau­loi ker­ran erääs­sä Cádizin pik­ku taver­nas­sa. Hän, jota myös Kampahiuksiseksi tytök­si kut­sut­tiin, lei­kit­te­li tum­mal­la ja sam­ma­lei­sel­la, sula­tet­tua tinaa muis­tut­ta­val­la äänel­lään. Hän ver­ho­si sen hiuk­sil­laan, vir­voit­ti sitä yrt­ti­juo­mal­la ja kadot­ti sen toi­si­naan pimey­den kau­kai­siin sok­ke­loi­hin. Mutta kaik­ki oli hyö­dy­tön­tä, ylei­sö ei pihah­ta­nut­kaan.

Tavernaan oli saa­pu­nut myös fla­menco­lau­la­ja Ignacio Espeleta, ihas­tut­ta­va­na kuin roo­ma­lai­nen kil­pi­kon­na. Kun hänel­tä ker­ran kysyt­tiin: “Miksi et tee työ­tä?”, hän vas­ta­si Argantonion¹⁶ arvol­le sopi­va hymy huu­lil­laan: “Miksi ihmees­sä teki­sin työ­tä, minä­hän olen Cádizista?”

Sevillan port­to Eloisakin oli pai­kal­la. Tämä kuu­ma­ve­ri­nen aris­to­kraat­ti oli Soledad Vargasin ensim­mäi­sen pol­ven jäl­ke­läi­nen, mus­ta­lais­nai­sen, joka kiel­täy­tyi avio­lii­tos­ta Rothschildin¹⁷ kans­sa, kos­ka piti tätä veren­pe­rin­nöl­tään itse­ään alem­piar­voi­se­na. Siellä oli­vat myös ihmis­ten jul­mik­si luu­le­mat Floridasit, jot­ka kui­ten­kin itse asias­sa ovat vuo­si­tu­han­sien pyhiä mie­hiä, sil­lä he uhraa­vat yhä här­kiä Geryonille¹⁸. Tavernan nurk­kauk­ses­sa istus­ke­li myös suun­nat­to­man suu­ri kar­jan­kas­vat­ta­ja, her­ra Pablo Murube kree­ta­lais­ta naa­mio­ta muis­tut­ta­va ilme kas­voil­laan. Kun Pastora Pavon vii­mein päät­ti esi­tyk­sen­sä, taver­nas­sa val­lit­si lähes täy­si hil­jai­suus. Sen rik­koi vain erään pie­ni­ko­koi­sen ja palo­vii­nan innoit­ta­man tans­sah­te­li­ja­mie­hen sar­kas­ti­nen kuis­kaus: “Eläköön Pariisi!”. Tällä hän ilmei­ses­ti halusi sanoa: “Täällä eivät mei­tä kiin­nos­ta kyvyt, tek­niik­ka eikä tai­ta­vuus vaan jokin aivan muu”.

Silloin Kampahiuksinen tyt­tö hyp­pä­si pys­tyyn seko­päi­se­nä rai­vos­ta muis­tut­taen juu­ril­taan revit­tyä kes­kiai­kais­ta itki­jä­nais­ta ja kaa­toi kurk­kuun­sa suu­ren lasin tulis­ta palo­vii­naa. Tämän jäl­keen hän istuu­tui ja alkoi lau­les­kel­la hil­jaa, lähes hen­git­tä­mät­tä ja ilman vivah­tei­ta, kurk­ku polt­ta­va­na, mut­ta… duen­den kera. Hän oli kyen­nyt kar­kot­ta­maan lau­lus­taan kai­ken ulko­kul­tai­suu­den sekä teke­mään tilaa rai­voi­sal­le ja polt­ta­val­le duen­del­le, tuol­le hiek­ka­myrs­ky­jen seu­ra­lai­sel­le. Duendelle, joka sai kuu­li­jat repi­mään vaat­tei­taan lähes samaan tah­tiin kuin sen teke­vät Antilleiden mus­tat tapel­les­saan pai­kas­taan Santa Barbaran pyhäin­ku­van edes­sä.

Kampahiuksisen tytön oli raa­del­ta­va ään­tään, sil­lä hän oli tie­toi­nen kuu­li­joi­den­sa epä­ta­val­li­ses­ta herk­kyy­des­tä. Tyttö tie­si, ettei­vät ylei­söä tyy­dyt­tä­neet pel­kät ulkoi­set muo­dot, vaan se jano­si vil­pi­tön­tä ja yti­me­käs­tä, vain ilmai­sun aitou­del­la hen­gis­sä pysy­vää musiik­kia. Taiteilijan tuli luo­pua var­muu­des­taan ja tai­doil­laan kuk­koi­le­mi­ses­ta, toi­sin sanoen hänen oli hylät­tä­vä muusan­sa ja jää­tä­vä ilman selus­taa. Tämä sik­si, että hänen oli val­mis­tel­ta­va tie­tä duen­del­le tul­la ja tais­tel­la täy­del­lä voi­mal­la.

Ja miten hän lau­loi! Hänen äänen­sä ei enää lei­ki­tel­lyt, sil­lä se oli tus­kas­ta ja vil­pit­tö­myy­des­tä pulp­pua­vaa ver­ta. Tytön ääni avau­tui kuin rai­vo­kas kym­men­sor­mi­nen käm­men. Vaikutti sil­tä, kuin hänen äänen­sä oli­si nau­lit­tu yhtä avoi­mek­si kuin Juan de Junin¹⁹ veis­tä­mät Kristuksen käm­me­net ris­til­lä.

Duenden saa­pu­mi­nen edel­lyt­tää aina perus­teel­lis­ta muu­tos­ta van­hoi­hin suun­ni­tel­miin ja se tuo muka­naan vas­ti­kään kuk­ki­neen ruusun ennen­kuu­lu­mat­to­man tuo­reu­den tun­nun. Duenden lähes­tyes­sä tai­tei­li­ja tun­tee koke­van­sa jota­kin ihmeel­lis­tä, jota voi­nee lähes ver­ra­ta uskon­nol­li­seen hur­mioon.

Kaikkialla ara­bia­lai­ses­sa musiik­ki­maa­il­mas­sa, tans­sin, lau­lun ja ele­gian yhtey­des­sä duen­den saa­pu­mis­ta pai­kal­le ter­veh­di­tään pon­te­vas­ti “Allah, Allah!”, “Jumala, Jumala”, joka on hyvin lähel­lä här­kä­tais­te­lui­den “Ole” ­huu­toa, jos ei perä­ti tar­koi­ta täs­mäl­leen samaa. Myös Etelä-­Espanjassa lau­lu­ja kuu­le­maan tul­lut ylei­sö ylis­tää aina duen­den läs­nä­oloa vil­pit­tö­mil­lä “Eläköön Jumala” ­huu­doil­la. Ne ovat voi­mak­kai­ta, inhi­mil­li­siä ja täyn­nä syvää tun­net­ta ole­via ilmai­su­ja, joi­den avul­la ollaan yhtey­des­sä Jumalaan kaik­kien ais­tien väli­tyk­sel­lä. Niillä kii­te­tään duen­dea sii­tä, että se rie­pot­te­lee tans­si­jan ään­tä ja ruu­mis­ta mah­dol­lis­taen näin hänen irtau­tu­mi­sen­sa todel­li­suu­des­ta. Tanssija voi duen­den saa­pues­sa kokea runon­omai­sen paon hän­tä ympä­röi­väs­tä maa­il­mas­ta, joka täy­del­li­syy­des­sään muis­tut­taa 1600-­lu­vun erin­omai­sen runoi­li­jan, Pedro Soto de Rojasin²⁰ seit­se­mäs­sä puu­tar­has­saan koke­maa elä­mys­tä ja Juan Calímacon²¹ hil­jal­leen valu­via kyy­nel­vir­to­ja. Kun tuo todel­li­suu­des­ta irtau­tu­mi­nen onnis­tuu, voi­vat kaik­ki luon­nol­li­ses­ti­kin havai­ta sen seu­rauk­set: yhtä lail­la aloit­te­li­jat, jot­ka todis­ta­vat karun ainek­sen muut­tu­mis­ta tyy­lik­si, kuin sivis­ty­mät­tö­mät, jot­ka eivät edes tie­dos­ta mitä oikeas­taan on tapah­tu­mas­sa, mut­ta huo­maa­vat yhtä kaik­ki ole­van­sa lii­kut­tu­nei­ta.

***

Vuosia sit­ten erääs­sä Jerez de la Fronteran tans­si­kil­pai­lus­sa voi­ton vei 80-­vuo­tias van­ha nai­nen, vaik­ka kans­sa­kil­pai­li­joi­naan hänel­lä oli ihas­tut­ta­via nai­sia ja ampiais­vyö­tä­röi­siä tyt­tö­siä. Vanhus voit­ti kil­pai­lun yksin­ker­tai­ses­ti vain pol­ke­mal­la jal­kaan­sa näyt­tä­möl­lä, kohot­ta­mal­la käsi­var­ten­sa ja nos­ta­mal­la pään­sä pys­tyyn. Mutta tuo kuo­le­mai­sil­laan ole­va duen­de, jon­ka ruos­tu­neet veit­si­sii­vet raa­pi­vat lat­ti­aa, tuli ja voit­ti. Ja hänen voit­ton­sa oli täy­sin oikeu­tet­tu. Siitäkin huo­li­mat­ta, että pai­kal­la oli­vat muo­don ja hymyn kau­not­ta­ret, muusat ja luo­vuu­den enke­lit.

Duenden läs­nä­olos­ta voi­vat naut­tia kaik­ki tai­tee­na­lat, mut­ta omim­mil­laan se on, kuten on luon­nol­lis­ta, musii­kis­sa, tans­sis­sa ja ääneen lausu­tus­sa runou­des­sa, kos­ka vii­mek­si mai­ni­tut tar­vit­se­vat elä­vän esit­tä­jän ja tul­kit­si­jan. Näiden tai­teen­la­jien muo­dot syn­ty­vät ja kuo­le­vat ali­no­maa ja ne pys­tyt­tä­vät ääri­vii­van­sa juu­ri tähän het­keen.

Monesti muusi­kon duen­de siir­tyy tul­kit­si­jal­le ja toi­si­naan, kun muusik­ko tai runoi­li­ja ei kyke­ne itse luo­maan todel­lis­ta tai­det­ta, tul­kit­si­jan duen­de, ja tämä on mie­len­kiin­tois­ta, loih­tii jota­kin uut­ta ja ihmeel­lis­tä, sel­lais­ta, jos­sa on vain hip­pusen alku­pe­räis­tä muo­toa jäl­jel­lä. Edellisen kal­tai­nen oli Eleonora Dusen²² tapaus. Hän etsi käsiin­sä epä­on­nis­tu­nei­ta teok­sia ja sai ne menes­ty­mään omal­la, tiet­ty­jä lisäyk­siä sisäl­tä­väl­lä tul­kin­nal­laan. Goethen mukaan Paganini kyke­ni loih­ti­maan soi­tol­laan sie­lua kos­ket­ta­via soin­tu­ja, vaik­ka itse sävel­lys oli­si ollut var­sin rah­vaan­omai­nen. Muistan ker­ran näh­nee­ni, kuin­ka Puerto de Santa Mariassa eräs suloi­nen tyt­tö­nen lau­laes­saan ja tans­sies­saan kau­hean ita­lia­lai­sen kuple­tin, O Marin, loi tuo­hon ita­lia­lai­seen rih­ka­maan ryt­mil­lään, tauoil­laan ja eläy­ty­mi­sel­lään hou­kut­te­le­van tuu­lah­duk­sen sekä lupauk­sen nouse­vas­ta kul­las­ta. Kaikki nämä tapauk­set selit­ty­vät todel­la­kin sil­lä, että tul­kit­si­jat löy­si­vät teok­sis­ta jota­kin uut­ta, sel­lais­ta, mil­lä ei ollut mitään teke­mis­tä alku­pe­räis­ten ver­sioi­den kans­sa. Luovuttaessaan niil­le tuo­ret­ta uut­ta ver­ta tul­kit­si­jat kyke­ni­vät luo­maan jota­kin tai­an­omais­ta noi­hin aiem­min niin tym­pei­siin sävel­lyk­siin.

—

1. Espanjasta käy­te­tään ylei­ses­ti nimi­tys­tä La piel de toro (härän nah­ka).
2. Nelisäkeinen, ilman kita­ran säes­tys­tä lau­let­tu fla­menco­lau­lu.
3. Venetsian Canal Granden ylit­tä­vis­tä sil­lois­ta van­hin ja tun­ne­tuin.
4. hur­mioi­tu­nut, hil­li­tön
5. Viittaa Miguel de Cervantes Saavedran novel­liin El celo­so ext­re­meño, jos­sa rikas kaup­pias Carrizales on äärim­mäi­sen mus­ta­suk­kai­suu­den rii­vaa­ma.
6. Pyhän Fransiscus Assisilaisen perus­ta­ma luos­ta­ri Italiassa.
7. Guillame Apollinaire (1880−1918), ransk. runoi­li­ja ja tai­de­krii­tik­ko.
8. Henri Rousseau (1844−1910), ransk. tai­de­maa­la­ri.
9. Teresa Avilalainen (Santa Teresa, 1515 – 1582) ja Ristin Johannes (San Juan de la Cruz, 1542 – 1591) ovat tun­ne­tuim­pia espan­ja­lai­sia mys­tik­ko­ru­noi­li­joi­ta. He uudis­ti­vat yhdes­sä kar­me­liit­ta­luos­ta­ri­lai­tok­sen.
10. Jesajan kir­ja 64:6
11. Katalonialainen, vuo­si­na 1845 – 1902 elä­nyt runoi­li­ja, joka tun­ne­taan parem­min nimel­lä Jacinto Verdaquer.
12. Jorge Manrique (n. 1440 – 1479), esp. runoi­li­ja.
13. Arthur Rimbaud (1854−1891), ransk. runoi­li­ja.
14. Ranskalaisen runoi­li­ja Isidore Lucien Ducassen (1846−1870) pseu­do­nyy­mi.
15. Esp. här­kä­tais­te­li­ja.
16. Muinaisen (n. 1 000 – 600 eKr.), Iberian nie­mi­maal­la sijain­neen Tartessosin kunin­gas.
17. Saksalais-juu­ta­lai­sen pank­kii­ri­su­vun edus­ta­ja.
18. Kreikkalaisessa myto­lo­gias­sa tämä sii­ve­käs kol­mi­päi­nen hir­viö kas­vat­ti kar­jaa.
19. Jean de Joigny (1506−1577), rans­ka­lais-espan­ja­lai­nen kuvan­veis­tä­jä.
20. Pedro Soto de Rojas (1590−1655), yksi Espanjan runou­den kul­ta­kau­den tun­ne­tuim­mis­ta runoi­li­jois­ta. Lorca viit­taa täs­sä Soto de Rojasin runoon Paraiso cer­ra­do para muc­hos, jar­di­nes abier­tos para pocos (Monilta sul­jet­tu para­tii­si, har­voil­le avoi­met puu­tar­hat).
21. Bysantin aikai­nen munk­ki, tun­ne­taan myös nimel­lä Johannes Siinailainen (570−649 jKr.).
22. Eleonora Duse (1858−1924), ita­lia­lai­nen näyt­te­li­jä­tär.