Kirjailija Elina Sana työs­ken­te­li Särön Oder-resi­dens­sis­sä hel­mi­kuus­sa 2020 WSOY:n kir­jal­li­suus­sää­tiön tuel­la tut­ki­mas­sa holo­kaus­tin mer­ki­tys­tä ja rasis­min nousua nyky-Saksassa ja Euroopassa. Frankfurt an der Oderin kom­pas­tus­ki­vet, juu­ta­lai­nen hau­taus­maa ja raken­nus­ten sei­niin kir­joi­te­tut kan­na­no­tot pakot­ta­vat kuun­te­le­maan his­to­ri­aa ja otta­maan sii­tä opik­si. (Kuvat kir­joit­ta­jan.)

*

Juna­mat­ka Berliinistä Saksan itä­ra­jal­le Frankfurt an der Oderin kau­pun­kiin kul­kee läpi ankeil­ta näyt­tä­vien ase­mien. Ajattelen Jörn Donnerin Berliini-raport­tia. Juuri kun olin luke­nut kirjan, päi­vää ennen läh­töä­ni Berliiniin, uuti­sis­sa ker­rot­tiin Jörn Donnerin meneh­ty­neen keuh­ko­sai­rau­teen.

”Mutta nyt, niin kuin ennen­kin, sivuu­tan esi­kau­pun­git tihe­ne­väs­sä hämä­räs­sä ja rän­tä­sa­tees­sa. Valorivejä, jot­ka eivät ker­ro mitään, esi­kau­pun­kia­luei­ta, jot­ka ovat pelk­kää unoh­dus­ta, tut­tu­ja paik­ko­ja ja nimet­tö­miä kas­vo­ja.” (s. 14)

Mietin tätä Donnerin teks­tiä. Näen tih­kusa­teen läpi autioi­ta teh­das­ra­ken­nuk­sia, romah­ta­nei­ta kat­to­ja, kivi­tet­ty­jä ikku­noi­ta, var­tio­kop­pe­ja, jois­ta puu­nok­sat pus­ke­vat läpi ja ruo­hot­tu­nei­ta juna­rai­tei­ta, jot­ka eivät joh­da mihin­kään. Pelkkää unoh­dus­ta.

Frankfurt an der Oderin ase­mal­la äreä tak­si­kus­ki väit­tää kyy­din­neen­sä minut vii­me vuon­na samaan osoit­tee­seen kuin nyt. Saksan kie­le­ni ei ker­ta kaik­ki­aan rii­tä todis­ta­maan hänel­le, että olen kyy­dis­sä nyt elä­mä­ni ensim­mäis­tä ker­taa. Ehkä me taval­li­sen näköi­set suo­ma­lais­nai­set näy­täm­me kaik­ki saman­lai­sil­ta. Kuten afrik­ka­lai­set näyt­tä­vät kaik­ki saman­lai­sil­ta joi­den­kin suo­ma­lais­ten mie­les­tä.

 

Kuun­te­len resi­dens­sin van­has­ta radios­ta Saksan uuti­sia. Niissä kohu­taan Thüringenin osa­val­tio­vaa­leis­ta. Keskellä Saksaa sijait­se­vas­sa 2,2 mil­joo­nan asuk­kaan ex-DDR-läi­ses­sä Thüringenin osa­val­tios­sa valit­tiin hel­mi­kuus­sa pää­mi­nis­te­rik­si libe­raa­li­puo­lue FDP:n edus­ta­ja Thomas Kemmerich oikeis­to­po­pu­lis­ti­sen Vaihtoehto Saksalle (AfD) -puo­lu­een tuel­la. Tapaus oli his­to­rial­li­nen koko Saksan kan­nal­ta, vaik­ka kyse oli pai­kal­lis­vaa­leis­ta. Ensimmäisen ker­ran nat­si­dik­ta­tuu­rin kaa­tu­mi­sen jäl­keen äärioi­keis­toon yhdis­te­tyn puo­lu­een äänet rat­kai­si­vat osa­val­tion joh­ta­ja­va­lin­nan. Anteeksiantamatonta, kom­men­toi Angela Merkel tapaus­ta Etelä-Afrikan mat­kal­taan. Kaikki Saksan joh­ta­vat polii­ti­kot vaa­ti­vat vaa­lien peru­mis­ta ja tuhan­net ihmi­set osoit­ti­vat miel­tään kaduil­la Saksan suu­rim­mis­sa kau­pun­geis­sa.

Saksassa perin­tei­set puo­lu­eet ovat ehdot­to­mas­ti kiel­täy­ty­neet teke­mäs­tä yhteis­työ­tä AfD:n kans­sa. Toista on Suomessa, jos­sa Perussuomalaiset ja Siniset ovat olleet hal­li­tuk­ses­sa­kin. Thüringenissä mie­le­no­soit­ta­jat muis­tut­ti­vat, että juu­ri siel­lä valit­tiin vuon­na 1930 val­taan ensim­mäi­nen nat­si­puo­luet­ta edus­ta­nut minis­te­ri, myö­hem­min Hitlerin kabi­net­tiin nous­sut Wilhelm Frick. Hänet tuo­mit­tiin kuo­le­maan Nürnbergin oikeu­den­käyn­nis­sä toi­sen maa­il­man­so­dan jäl­keen.

Saksan tämän het­ken poli­tii­kan seka­vuu­teen on mon­ta syy­tä: oikeis­to­po­pu­lis­tien ja äärioi­keis­ton kan­na­tus on kas­va­nut, poliit­ti­ses­ti moti­voi­tu­nut väki­val­ta ja uhkai­lu arki­päi­väis­ty­nyt ja anti­se­mi­tis­mi lisään­ty­nyt. Vaikka lähes­kään kaik­ki AfD:n kan­nat­ta­jat eivät jaa nat­sien aja­tus­maa­il­maa, puo­lu­eel­la on todis­tet­tu ole­van yhteyk­siä uus­nat­sei­hin. Saksan men­nei­syy­den vuok­si tätä kyt­kös­tä ei sie­de­tä.

Thüringenin osa­val­tion vas­ta­va­lit­tu libe­raa­li pää­mi­nis­te­ri jou­tui­kin eroa­maan oltu­aan viras­sa vain yhden päi­vän. Taustalla vai­kut­ti sekin, että juu­ri Thüringenin osa­val­tios­sa AfD:n joh­ta­ja on tun­net­tu avoi­mes­ta nat­si­mie­li­syy­des­tään. Saksalaisen tuo­miois­tui­men pää­tök­sen mukaan täs­tä AfD:n pai­kal­lis­joh­ta­jas­ta voi käyt­tää nimi­tys­tä fasis­ti.

 

Ensim­mäi­nen viik­ko kir­jai­li­ja­re­si­dens­sis­sä: olen tot­tu­nut hil­jai­suu­teen, van­han raken­nuk­sen hajuun, ikku­nois­ta avau­tu­vaan usko­mat­to­maan näky­mään Oder-joel­le, lin­tu­par­vien lehah­te­luun puun­lat­vois­sa ikku­na­ni edes­sä – ja tot­tu­nut myös kir­joit­ta­mi­ses­ta joh­tu­vaan nis­ka­ki­puun, yksi­näi­syy­den ja eris­ty­nei­syy­den tun­tee­seen ja sii­hen, että olen kuin puhu­maan oppi­va lap­si, kun yri­tän selit­tää jotain ammoin kou­lus­sa oppi­mal­la­ni lyhyel­lä sak­sal­la. Hullunkurisinta on, että selit­täes­sä­ni jotain vähän­kin moni­mut­kai­sem­paa asi­aa pääl­le kään­tyy äkkiar­vaa­mat­ta espan­ja, jota olen vuo­sia käyt­tä­nyt työ­kie­le­nä maa­il­mal­la. Vastaan lei­pä­kau­pan myy­jäl­le espan­jak­si, kun hän tie­dus­te­lee, haluan­ko make­aa vai suo­lais­ta lei­pää. Hän kysyy ystä­väl­li­ses­ti hymyil­len, olen­ko kotoi­sin Espanjasta.

 

Vanha radio on resi­dens­sin ainoa viih­de­lai­te. Siinä on pui­nen kan­si ja nap­pu­lat, joi­ta pyö­rit­tä­mäl­lä vali­taan ase­mia. Samanlainen oli lap­suu­den­ko­dis­sa­ni. Pidän radio­ta pääl­lä, jot­ta tot­tui­sin kuun­te­le­maan sak­san kiel­tä.

Helmikuun uuti­sia hal­lit­se­vat koro­na­vi­rus ja Thüringenin vaa­lien jäl­ki­seu­rauk­set. Kuuntelen, kuin­ka AKK – kuten jou­lu­kuus­sa 2018 valit­tua puheen­joh­ta­ja Annegret Kramp-Karrenbaueria pit­kän nimen­sä takia ylei­ses­ti kut­su­taan – ilmoit­taa, että hän ei läh­de liit­to­kans­le­ri­vaa­liin Merkelin kau­den lop­pues­sa. CDU:ssa kuo­huu, ja Merkelin jäl­keen syn­ty­väs­tä val­ta­tyh­jiös­tä tais­tel­laan. Kommentaattorien mukaan tämä EU:n vah­vim­man val­tion vah­vim­man puo­lu­een joh­ta­juus­krii­si ei ole vain Saksan vaan koko Euroopan krii­si. Saksaa joh­taa nyt kak­si ram­paa ank­kaa: AKK ja Merkel. Näin siis oikeis­to­po­pu­lis­tit Thüringenissä ovat onnis­tu­neet sekoit­ta­maan pait­si Saksan myös EU:n poli­tii­kan.

 

Lähden etsi­mään Frankfurt an der Oderin muis­to- ja doku­men­taa­tio­kes­kus­ta (Gedenk- und Dokumentationsstätte ”Opfer poli­tischer Gewaltherrschaft” 1933 – 1945  /  1945 – 1989). Sen näyt­te­ly ja arkis­to kun­nioit­ta­vat sekä nat­sia­jan että DDR:n ajan poliit­ti­sen vai­non uhrien muis­toa. Samaan tapaan esi­mer­kik­si Virossa on muis­tet­tu sekä Saksan että Neuvostoliiton vai­no­jen uhre­ja. Tärkeä ero tie­tys­ti on se, että Virossa nuo maat oli­vat mie­hit­tä­jiä. Gestapon ja Stasin lei­vis­sä työs­ken­nel­leet vai­noa­jat oli­vat oman maan kan­sa­lai­sia.

Paikka löy­tyy lähel­tä resi­dens­siä. Ystävällinen nais­vir­kai­li­ja ottaa minut vas­taan. Hänen ystä­väl­li­syy­ten­sä venyy jopa kehu­maan hyvää sak­saa­ni, vaik­ka tun­nen ole­va­ni kuin hidas­te­tus­ta fil­mis­tä, kun etsis­ke­len aivois­ta­ni sak­san sano­ja. Osa raken­nus­ta on jätet­ty alku­pe­räi­sek­si van­ki­lak­si sel­lei­neen. Sellien kal­te­rit, pal­jut ja loh­keil­leet sei­nät näyt­tä­vät yhtä ankeil­ta kuin Suomen Sörkan tai Kakolan van­ki­lois­sa, joi­ta tut­ki­jan työ­ni vuok­si aikoi­naan kier­sin. Lavereille on ase­tel­tu van­ki­vaat­tei­ta ja sei­nil­le doku­ment­te­ja ihmi­sis­tä, joi­ta sel­leis­sä on viru­nut.

Yhdessä huo­nees­sa on valo­ku­va­näyt­te­ly DDR:n romah­ta­mi­sen ajan mie­le­no­soi­tuk­sis­ta. Diktatuurin ja Berliinin muu­rin kaa­ta­neet mie­le­no­soit­ta­jat huusi­vat syk­syl­lä 1989 ”Wir sind das Volk! – Kansa olem­me me!” Tuo isku­lause on nyt otet­tu uusio­käyt­töön, kun sitä ovat huu­ta­neet Saksan uus­nat­sit esi­mer­kik­si Chemnitzin mie­le­no­soi­tuk­sis­sa.

Muistokeskus esit­te­lee myös tai­tei­li­ja Gunter ”Stolperstein” Demnigin työ­tä. Niin sanot­tu­ja ”kom­pas­tus­ki­viä” Demnig on vuo­des­ta 2006 läh­tien asen­ta­nut yhteen­sä 181 kap­pa­let­ta Frankfurt Oderiin ja sen puo­la­lai­seen kak­sois­kau­pun­kiin Słubiceen kaik­ki­aan 84 eri paik­kaan.

Kaikkiaan näi­tä kom­pas­tus­ki­viä on Saksassa asen­net­tu 1990-luvul­ta läh­tien noin 30 000 kap­pa­let­ta yli 750 paik­kaan sel­lais­ten asun­to­jen eteen, jois­sa kes­ki­tys­lei­reil­lä mur­hat­tu­jen juu­ta­lais­ten tie­det­tiin vii­mek­si asu­neen. Gunter Demnig val­mis­taa 10 x 10 cm mes­sin­ki­le­vyn, jos­sa lukee yksin­ker­tai­ses­ti: tääl­lä asui – nimi – kuo­lin­vuo­si — paik­ka. Tietoja uhreis­ta kerä­tään arkis­tois­ta ja heis­tä ker­ro­taan ope­tus­mie­les­sä myös kou­luis­sa. Kun ihmi­set käve­le­vät kadul­la, he ali­ta­jui­ses­ti ”kom­pas­tu­vat” muis­to­laat­taan ja tule­vat tie­toi­sik­si, miten vai­no­jen uhre­ja vie­tiin hei­dän arkiym­pä­ris­tös­tään kuo­le­maan kes­ki­tys­lei­reil­le.

Gunter Demnig on asen­ta­nut näi­tä kom­pas­tus­ki­viä myös Saksan ulko­puo­lel­le, yli 60 000 kap­pa­let­ta 22 eri maa­han, jot­ta nat­sien mur­haa­mien juu­ta­lais­ten, mus­ta­lais­ten, homo­sek­su­aa­lien ja vam­mais­ten uhrien muis­to ei katoai­si ihmis­ten mie­lis­tä. Helsinkiin Munkkiniemen puis­to­tiel­le­kin Demnig asen­si Auschwitziin luo­vu­te­tun juu­ta­lais­pa­ko­lai­sen Georg Kollmannin, tämän vai­mon ja yksi­vuo­ti­aan pojan laa­tat. Lisää laat­to­ja on tar­koi­tus asen­taa Suomeen, kun­han meil­tä luo­vu­tet­tu­jen juu­ta­lais­pa­ko­lais­ten vii­mei­set asuin­pai­kat Suomessa saa­daan var­mis­te­tuk­si.

Vuonna 2019 Frankfurt Oderin asuk­kaat koki­vat jär­ky­tyk­sen. Seitsemän kom­pas­tus­ki­veä varas­tet­tiin Lenné-puis­ton pai­kas­ta, jos­sa ennen nat­sien val­taan­nousua sijait­si juu­ta­lais­ten hoi­to­ko­ti. Natsit nime­si­vät sen ”Juutalaistaloksi” ja vei­vät asuk­kaat kes­ki­tys­lei­ril­le. Rikospoliisin ker­ro­taan yhä tut­ki­van, kuka tai ket­kä oli­vat syyl­li­siä tähän häpeäl­li­seen tekoon. Frankfurt Oderin kau­pun­ki­han sijait­see Brandenburgin osa­val­tios­sa, jos­sa äärioi­keis­to on vii­me aikoi­na saa­nut pal­jon kan­na­tus­ta.

 

Löydän van­has­ta kar­tas­ta Oder-joen toi­sel­ta puo­lel­ta Puolan Słubicesta pai­kan, joka on mer­kit­ty juu­ta­lai­sek­si hau­taus­maak­si. Päätän läh­teä kävel­len etsi­mään sitä.

Kävellessä on aikaa miet­tiä kir­jo­ja, joi­ta olen luke­nut Puolan muis­ta­mis­po­li­tii­kas­ta. Käynnissä on tais­te­lu his­to­rial­li­sen tie­don hal­lin­nas­ta. Vallassa ole­va popu­lis­ti­nen Laki ja oikeus -puo­lue (PiS) on ryh­ty­nyt ennen­nä­ke­mät­tö­miin toi­miin maan his­to­rian muut­ta­mi­sek­si mie­lei­sek­seen. Keskitysleirien mai­nit­se­mi­nen puo­la­lai­sik­si on nimet­ty rikol­li­sek­si. Historiaa teh­dään koko ajan nykyi­syy­des­sä.

Puola on myös kiis­tel­lyt Venäjän kans­sa toi­sen maa­il­man­so­dan tapah­tu­mis­ta ja eri­tyi­ses­ti holo­kaus­tis­ta. Putin on syyt­tä­nyt Puolaa osal­li­suu­des­ta Hitlerin rikok­siin ja puna-armei­jan san­ka­ril­li­sen voi­ton him­men­tä­mi­ses­tä. Tammikuussa Puolan pre­si­dent­ti Andrzej Duda jäi pois Auschwitzin vapaut­ta­mi­sen muis­to­päi­vän tilai­suuk­sis­ta Jerusalemissa vas­ta­lausee­na Putinin osal­lis­tu­mi­sel­le tilai­suu­teen.

Vanhaa kart­taa tut­kies­sa­ni olin pää­tel­lyt, että juu­ta­lai­nen hau­taus­maa – tai sen jään­nök­set – oli­si­vat muu­ta­man kilo­met­rin pääs­sä Saksaa ja Puolaa erot­ta­van Oder-joen sil­las­ta. Lähden reip­paas­ti käve­le­mään koh­ti sil­taa, kun aurin­ko­kin het­kek­si näyt­täy­tyy.

Puolan puo­lel­la Oder-joen val­lia myö­täi­le­vä tie vie ohi van­ho­jen rän­sis­ty­nei­den talo­jen. McDonaldsin M-kir­jain yllät­tää puo­lan­kie­lis­ten tupak­ka- ja vii­na­kaup­po­jen kylt­tien seas­sa. Sitten alkaa har­maa siir­to­la­puu­tar­ha-alue, jon­ka pie­nil­lä pihoil­la joku­nen mum­mo hara­voi leh­tiä. Mökit on teh­ty hal­vas­ta seok­ses­ta, jota Suomessa kut­su­taan kanan­pas­kak­si. Kesällä tämä­kin alue on var­maan ihas­tut­ta­va, kun kukat peit­tä­vät har­mau­den.

Sitten mai­se­ma muut­tuu pusi­kok­si ja vie­rei­nen tie rek­ka­jo­nok­si. Tarkistan kar­tas­ta, olen­ko oikeal­la tiel­lä. Kartta on len­tää käsis­tä­ni kovas­sa tuu­les­sa. Alkaa sataa. Vedän hup­pua tiu­kem­min pää­hän ja kiih­dy­tän tah­tia.

Jonkinlaisen ostos­kes­kuk­sen jäl­keen – nimi on Bazar – kään­nyn pois val­lin har­jal­ta, yli­tän rek­ka­tien ja alan kävel­lä kape­aa asvalt­ti­tien reu­naa rek­ko­ja vas­taan. Minkäänlaista jal­ka­käy­tä­vää ei ole. Jokainen auto pyyh­käi­see tomu­pil­ven naa­mal­le­ni. Lisäksi jos­tain on taak­se­ni ilmes­ty­nyt mies, joka käve­lee peräs­sä­ni parin­kym­me­nen met­rin pääs­sä. Tähän asti kukaan ei ole kävel­lyt ohit­se­ni eikä vas­taa­ni. Kun ympä­ril­lä­ni tien molem­min puo­lin on vain tihe­ää pusik­koa, ei peräs­sä­ni sit­keäs­ti kul­ke­va mies tun­nu hyväl­tä aja­tuk­sel­ta.

Vihdoin tulen jon­kin­lai­seen teol­li­suus­lai­tok­seen joh­ta­van tien ris­teyk­seen. Pysähdyn, jol­loin mies taka­na­ni pysäh­tyy myös. Hautausmaasta ei näy merk­kiä­kään. Yllättäen äkkään kau­em­pa­na tien reu­nas­sa sei­so­van nuo­ren nai­sen. Päätän men­nä kysy­mään hänel­tä hau­taus­maas­ta. Naisella on tosi vah­va meik­ki, mikä tuo mie­lee­ni ne vähä­pu­kei­set afrik­ka­lais­taus­tai­set nai­set, joi­ta Roomassa asues­sa­ni näkyi sei­so­mas­sa maan­tei­den var­sil­la. Aluksi en oikein ymmär­tä­nyt, mitä nuo nai­set teki­vät ita­lia­lais­ten pel­to­jen kes­kel­lä biki­neis­sä ja kiil­to­nah­ka­saap­pais­sa, mut­ta kun yksi jos toi­nen­kin yksin aja­va mies pysäh­tyi poi­mi­maan näi­tä nai­sia kyy­tiin­sä, syy tuli sel­väk­si.

Tällä nai­sel­la kui­ten­kin on pak­su tak­ki pääl­lä eikä biki­nei­tä. Viittoilen hänel­le ja alan kyse­ly­ni juu­ta­lai­ses­ta hau­taus­maas­ta. Aluksi hän ei ymmär­rä, mitä ihmet­tä kyse­len kes­kel­lä met­sää, mut­ta ele­kie­lel­lä – pää kal­lel­laan nuk­ku­va tar­koit­taa kuol­lut­ta ja Daavidin täh­ti juu­ta­lai­sia – saan sel­vi­te­tyk­si, mitä etsin. Kun hän vih­doin ymmär­tää kysy­myk­se­ni, sel­vi­ää, että minun oli­si pitä­nyt kään­tyä toi­seen suun­taan ris­teyk­ses­sä. Opin hänel­tä uuden sanan ”guc­ken”, kat­sel­la; olin kat­sel­lut vää­rään suun­taan. Hän tois­te­lee guc­ken, guc­ken, ja hui­too käsil­lään: kat­se­le tuon­ne­päin, tuol­la met­säs­sä näkyy aita, siel­lä on hau­taus­maa ja kivi, kuol­leet juu­ta­lai­set.

Käännyn takai­sin, ja toden tot­ta: pusi­kos­ta erot­tuu kor­keal­la mäel­lä kul­ke­va aitaus. Kohta vas­taan tulee koo­kas yöker­hon mai­nos: MM. Talon pää­dyn kokoi­nen Marilyn Monroehan se sii­nä kei­kis­te­lee hel­mat kor­vis­sa. Tämä ei vai­ku­ta kovin lupaa­val­ta juu­ta­lai­sen hau­taus­maan pai­kal­ta. Kävelen ruo­hi­kos­sa eteen­päin rek­ka­jo­noa vas­taan ja bin­go – aitauk­sen takaa erot­tuu kivi­paa­si! Kiipeän lähem­mäs ja ero­tan ruo­hon kes­kel­tä lisää kivi­paa­sia. Ne ovat hylät­ty­jä ja ros­kien ympä­röi­miä, mut­ta kui­ten­kin sel­väs­ti muis­to­paa­sia. Niitä on kol­me. Tässä se juu­ta­lai­nen hau­taus­maa nyt on.

Aitaus on muna­lu­kol­la sul­jet­tu. Sisäpuolella on kylt­ti, jos­sa neu­vo­taan hepreak­si, miten lukon sai­si auki, mut­ta en tie­ten­kään ymmär­rä sitä. Kyltissä neu­vo­taan myös, mihin puhe­lin­nu­me­roon voi­si soit­taa, jos oli­si kysyt­tä­vää juu­ta­lai­ses­ta hau­taus­maas­ta. Kierrän aitaus­ta toi­voen, että jon­kin­lai­nen port­ti tuli­si vas­taan, mut­ta ei. Kukkula on täy­sin van­han met­sän pei­tos­sa, enkä ero­ta mitään mui­ta merk­ke­jä hau­taus­maas­ta.

Joku puo­la­lai­nen kir­jai­li­ja on sano­nut, että koko Puola on val­ta­va juu­ta­lais­ten hau­taus­maa. Nyt olin löy­tä­nyt yhden palan sii­tä. Otan valo­ku­via kivi­paa­sis­ta ja yöker­hon mai­nok­ses­ta.

Kun kään­nyn takai­sin koh­ti kau­pun­kia, alkaa yllät­täen sataa rakei­ta. Taivaskin itkee jää­ty­nei­tä kyy­ne­liä ammoin hau­dat­tu­jen juu­ta­lais­ten muis­tok­si, ajat­te­len runol­li­suut­ta tavoi­tel­len.

Residenssissä mit­taan päi­vän aika­na käve­le­mää­ni mat­kaa kar­tal­ta. Harharetkeni mukaan lukien olen tai­val­ta­nut yhteen­sä 15 kilo­met­riä. Mutta ajas­sa tai­val­sin yhdes­sä päi­väs­sä yli 800 vuot­ta, jos aikaa las­kee tuon juu­ta­lai­sen hau­taus­maan perus­ta­mi­ses­ta alkaen.

Illalla etsin netis­tä tie­to­ja Frankfurt an der Oderin van­has­ta juu­ta­lai­ses­ta hau­taus­maas­ta. Pitkän etsin­nän jäl­keen löy­dän sivus­ton, jos­sa lue­tel­laan Saksan juu­ta­lai­sia hau­taus­mai­ta osa­val­tioi­den mukaan.

Sivustolla ker­ro­taan, että Frankfurt Oderin / Słubicen juu­ta­lai­nen hau­taus­maa on koko Euroopan van­him­pia, perus­tet­tu jo 1200-luvul­la. Talmudin sään­tö­jen mukaan hau­taus­maa perus­tet­tiin sil­loi­sen kau­pun­gin ulko­puo­lel­le Kunersdorfiin (nyk. Kunowice), Oder-joen itä­puo­lel­le. Frankfurt Oderin kau­pun­ki sijait­si tuol­loin Oderin län­si­puo­lel­la (kuten taas nykyi­sin­kin). Juutalainen hau­taus­maa oli kor­keal­la mäel­lä, jos­ta käy­tet­tiin nimeä ”Juutalaisvuoret”. Ne lii­tet­tiin vas­ta 1940-luvul­la kau­pun­gin alu­ee­seen.

Vanhinta osaa käy­tet­tiin hau­taus­maa­na jo 1200-luvul­la, jol­loin juu­ta­lai­sia asui alu­eel­la vähän yli tuhat hen­keä. Toistuvien kar­ko­tus­ten vuok­si hau­dat­tu­jen juu­ta­lais­ten mää­rä kas­voi hitaas­ti. Vanhimman osan kor­keim­mal­le koh­dal­le, eril­leen muis­ta, hau­dat­tiin itse­mur­han teh­nei­tä. Koska itse­mur­ha oli syn­tiä, hau­doil­le ei lai­tet­tu muis­to­ki­viä. Juutalaisen tavan mukaan eril­li­siin osioi­hin hau­dat­tiin myös lap­set ja nai­set.

1700-luvun lopul­la Preussin hal­lit­si­ja Friedrich Wilhelm III antoi juu­ta­lai­sil­le kan­sa­lai­soi­keu­det, jos he sitou­tui­si­vat käyt­tä­mään tiet­ty­jä suku­ni­miä ja ”elä­vää kiel­tä”. Kansalaisoikeuksiin kuu­lui myös oikeus hank­kia maa­ta. 1800-luvul­la perus­tet­tiin Frankfurt Oderin syna­go­gayh­tei­sö, joka hal­lin­noi juu­ta­lais­ten hau­ta­paik­ko­ja. Juutalainen yhtei­sö osti pai­kal­li­sel­ta maan­vil­je­li­jäl­tä maa­ta hau­taus­maan laa­jen­nus­ta var­ten. Vuonna 1870 pal­kat­tiin ensim­mäi­nen ei-juu­ta­lai­nen, nimel­tään Heinrich Billerbeck, hoi­ta­maan hau­taus­maa­ta 150 Saksan mar­kan vuo­si­pal­kal­la. Vuonna 1900 hänen poi­kan­sa Robert Billerbeck jat­koi työ­tä. Hänen poi­kan­sa Otto Billerbeck puo­les­taan ryh­tyi työ­hön vuon­na 1919. Asuntona toi­mi enti­nen ruu­mii­den pesuun käy­tet­ty talo.

Gestapo pakot­ti juu­ta­lai­syh­dis­tyk­sen erot­ta­maan Otto Billerbeckin vuon­na 1941. Hänet mää­rät­tiin työ­lei­ril­le, jos­ta hän kui­ten­kin sai­rau­den vuok­si vapau­tui.

Ensimmäisiin hau­taus­maan osiin oli pys­ty­tet­ty muis­to­ki­viä, mut­ta kan­sal­lis­so­sia­lis­tien tul­tua val­taan kivet kiel­let­tiin. Helmikuussa 1944 brit­tien ilma­hyök­käyk­sen aika­na kak­si pom­mia puto­si hau­taus­maal­le ja osa hau­dois­ta tuhou­tui. Joulukuun 11. päi­vä­nä 1944 hau­dat­tiin vii­mei­nen juu­ta­lai­nen, frank­fur­ti­lai­nen lää­kä­ri Hermann Marcus, van­hal­le hau­taus­maal­le.

Toisen maa­il­man­so­dan päät­ty­mi­sen jäl­keen Kunersdorfiin palan­neet sak­sa­lai­set komen­net­tiin pur­ka­maan hau­taus­maan koris­teel­li­nen aita. Materiaali käy­tet­tiin Neuvostoliiton sota­muis­ton aitaa­mi­seen. Uuden Puolan rajan itä­puo­lel­la asu­neet sak­sa­lai­set ajet­tiin län­teen. Heidän piti jät­tää talon­sa puo­la­lai­sil­le.

Syksyllä 1945 hau­taus­maan enti­nen puu­tar­hu­ri Otto Billerbeck, joka nyt työs­ken­te­li Frankfurt Oderin vihe­ra­luei­den toi­mis­tos­sa, pää­si käy­mään hau­taus­maal­la. Hänen talon­sa oli koko­naan tuhou­tu­nut. Vastuksista huo­li­mat­ta hän jat­koi juu­ta­lai­sen hau­taus­maan asiois­ta huo­leh­ti­mis­ta. 1970-luvul­la Billerbeck havait­si, että hau­taus­maal­ta oli varas­tet­tu hau­ta­ki­viä ja suu­rin osa hau­taus­maan ensim­mäi­ses­tä osas­ta oli hakat­tu maan tasal­le. Vuonna 1978 hau­taus­maal­le raken­net­tiin hotel­li­ra­vin­to­la. Juutalaisvuoren rin­tees­tä kai­vet­tiin auki hau­to­ja ja nos­tet­tiin lui­ta.

Keväällä 1999 ryh­mä Yhdysvaltain ja Israelin rab­be­ja vie­rai­li Frankfurt Oderissa. Amerikkalaisen rab­bin Berel Polatsekin joh­dol­la perus­tet­tiin “Słubicen juu­ta­lais­ten hau­taus­mai­den enti­söin­ti­ko­mi­tea”. 2000-luvul­la pai­kal­li­nen rab­bi yrit­ti neu­vo­tel­la koko hau­taus­maan palaut­ta­mi­ses­ta juu­ta­lai­sel­le yhtei­söl­le, mut­ta Słubicen kau­pun­gin kans­sa käy­dyt neu­vot­te­lut epä­on­nis­tui­vat. Hautausmaan pääl­le raken­net­tu ravin­to­la oli muut­tu­nut yöker­hok­si ja käyt­ti tuol­loin nimeä Eden, mikä herät­ti juu­ta­lai­sis­sa kau­his­tus­ta. Puolan pää­mi­nis­te­ril­tä­kin kysyt­tiin täs­tä skan­daa­lis­ta Yhdysvaltojen vie­rai­lul­la 2002.

Vuonna 2004 Słubicen kau­pun­ki osti Puolan val­tion puo­les­ta hau­taus­maan alu­eet ja vuon­na 2007 juu­ta­lai­nen hau­taus­maa tuli Słubicen juu­ta­lai­sen perin­neyh­dis­tyk­sen omai­suu­dek­si. Tällainen on juu­ta­lai­sen hau­taus­maan 800-vuo­ti­nen his­to­ria päh­ki­nän­kuo­res­sa.

 

Lähden etsi­mään lähei­ses­tä Lenné-puis­tos­ta Gunter Demnigin kom­pas­tus­ki­viä. Puisto on nimet­ty Peter Joseph Lenné -nimi­sen mai­se­ma-ark­ki­teh­din mukaan, joka laa­ti puis­ton suun­ni­tel­man vuon­na 1835. Puisto on yhdek­sän heh­taa­rin suu­rui­nen alue, jon­ka kes­kel­lä vir­taa joki. Selvitän, että puis­ton reu­nal­la on nykyi­sin juu­ta­lai­sen seu­ra­kun­nan talo. Päätän suun­na­ta ensin sin­ne.

Talon edes­sä katu­ki­veyk­ses­sä näkyy tyh­jiä kuop­pia. Ne sopi­vat kool­taan Demnigin kom­pas­tus­ki­viin. Itse talo sei­soo kor­keam­mal­la rin­tees­sä. Aion juu­ri kii­ve­tä rin­net­tä ylös taloa kat­se­le­maan, kun huo­maan, että ton­tin kul­mal­la päi­vys­tää polii­si­au­to, jos­ta kak­si tui­man­nä­köis­tä polii­sia kat­se­lee minua. Pokkani ei rii­tä kyse­le­mään polii­seil­ta kom­pas­tus­ki­vis­tä. Palaan het­kes­sä his­to­rias­ta nyky­ai­kaan ja Saksan nykyi­seen anti­se­mi­tis­miin.

Juutalaisia seu­ra­kun­tia suo­jel­laan nyky­ään polii­si­voi­min uus­nat­se­ja vas­taan Saksassa, kuten muu­al­la­kin Euroopassa. Helsingin juu­ta­lais­ta syna­go­gaa­kin suo­ja­taan aidal­la ja por­tin­var­ti­joil­la.

 

Saksan Hanaussa, rau­hal­li­ses­sa pik­ku­kau­pun­gis­sa Hessenin osa­val­tios­sa, pai­kal­li­nen ampu­ma­ker­hon jäsen hyök­kä­si 19. hel­mi­kuu­ta 2020 maa­han­muut­ta­jien suo­si­maan kah­teen kah­vi­laan, tap­poi yhdek­sän ihmis­tä ja haa­voit­ti vaka­vas­ti kuut­ta. Useimmat uhrit oli­vat turk­ki­lais­taus­tai­sia kur­de­ja. Lopuksi hyök­kää­jä tap­poi itsen­sä ja äitin­sä. Mies jät­ti jäl­keen­sä mani­fes­tin ja videon, jos­sa hän perus­te­li tap­pa­mis­ta sil­mit­tö­mäl­lä ulko­maa­lais­vi­hal­la ja toi­veel­la val­kois­ten yli­val­las­ta.

Johtavat sak­sa­lai­set polii­ti­kot pitä­vät tätä kriit­ti­se­nä kään­ne­koh­ta­na. Rasistinen väki­val­ta on saa­vut­ta­nut laki­pis­teen­sä. Turvatoimia luva­taan tehos­taa ase­mil­la, juu­ta­lais­ten syna­go­gis­sa ja mus­li­mien mos­kei­jois­sa.

Kahdeksan kuu­kaut­ta aiem­min, 1. kesä­kuu­ta 2019, pako­lais­myön­tei­nen pai­kal­lis­po­lii­tik­ko Walter Lübcke tapet­tiin kotin­sa teras­sil­le, niin ikään Hessenin osa­val­tios­sa. Epäillyllä tap­pa­jal­la oli äärioi­keis­to­taus­ta. Lokakuussa 2019 äärioi­keis­to­lai­nen hyök­kää­jä yrit­ti sisään syna­go­gaan Saksi-Anhaltin osa­val­tios­sa sijait­se­vas­sa Hallessa juu­ta­lais­ten jom kip­pur -juh­la­päi­vä­nä. Vain tur­vao­vi esti aseis­tau­tu­neen mie­hen sisään­pää­syn. Mies tap­poi kak­si sivul­lis­ta ja videoi tekon­sa englan­nik­si selos­taen.

Residenssivierailuni aika­na sak­sa­lais­leh­det ker­toi­vat erään äärioi­keis­to­lai­sen ryh­män 12 jäse­nen pidä­tyk­ses­tä. Suunnitelmana oli hyö­kä­tä auto­maat­tia­sein mos­kei­joi­hin rukousai­koi­na. Ryhmän jäse­net oli­vat suun­ni­tel­leet Saksaan saman­tyyp­pis­tä mos­kei­jais­kua kuin Uuden-Seelannin Christchurchissä, jos­sa 51 ihmis­tä tapet­tiin kah­des­sa hyök­käyk­ses­sä mos­kei­joi­hin vuo­den 2019 maa­lis­kuus­sa.

Saksan uuti­sis­sa kohut­tiin myös AfD-puo­lu­een kam­pan­ja­ti­lai­suu­des­sa Krefeldin kau­pun­gis­sa jae­tus­ta ”väri­tys­kir­jas­ta”, jos­sa eri­tyi­ses­ti Saksan turk­ki­lai­sia maa­han­muut­ta­jia kuvat­tiin likai­sik­si, alku­kan­tai­sik­si ja väki­val­tai­sik­si. AfD toi­mii Saksassa viha­pu­heen tien­rai­vaa­ja­na, joka flirt­tai­lee avoi­mes­ti nat­sis­min kans­sa. AfD puo­lus­ti väri­tys­kir­jaan­sa ”ilmai­su­va­pau­del­la” ja sil­lä, että kysees­sä oli ”tai­teel­li­nen ja satii­ri­nen näke­mys nyky-Saksan tilan­tees­ta”.

Rasististen veri­löy­ly­jen seli­tyk­sek­si on usein tar­jot­tu mie­len­ter­vey­den häi­riöi­tä, mut­ta tär­keäm­pää oli­si kysyä, mis­tä nämä mie­len­ter­veys­häi­riöi­set tap­pa­jat löy­tä­vät oikeu­tuk­sen tekoi­hin­sa. Nettimaailmassa toi­mii­kin rasis­ti­sia ryh­miä, jot­ka tie­toi­ses­ti liet­so­vat ”toi­sen­lais­ten” ihmis­ten tap­pa­mis­ta rat­kai­su­na yhteis­kun­nal­li­siin ongel­miin.

Hanaun tap­pa­jas­ta ker­ro­taan, että hänel­lä oli yhteyk­siä netin peli­maa­il­maan, jos­sa simu­loi­daan jouk­ko­mur­hia. Samoja netin peli­huo­nei­ta ja nii­den chat-ryh­miä käy­te­tään myös Suomessa uus­nat­sien pro­pa­gan­dan levit­tä­mi­seen. Koululaisetkin voi­vat kat­sel­la huvik­seen jouk­ko­mur­ha­vi­deoi­ta kän­ny­köil­tään.

Yli 83 mil­joo­nan asuk­kaan Saksassa on viran­omais­ten arvioi­den mukaan noin 25 000 äärioi­keis­to­ra­di­kaa­lia, jois­ta noin puo­let on val­mii­ta väki­val­taan. Esimerkiksi isla­mia ja ulko­maa­lai­sia vas­tus­ta­va jär­jes­tö Pegida mars­sii Dresdenin kau­pun­gin läpi joka maa­nan­tai. Osallistujien mää­rä vaih­te­lee sadois­ta tuhan­siin. Kaikki nämä osal­lis­tu­jat tus­kin ovat mie­len­ter­veys­häi­riöi­siä.

Kyselyjen mukaan moni sak­sa­lai­nen tun­tee suur­ta voi­mat­to­muut­ta viha­pu­heen ja äärioi­keis­ton avoi­men nat­si­myön­tei­syy­den edes­sä. Enemmistö sak­sa­lai­sis­ta ei tuo­ta ajat­te­lua hyväk­sy, mut­ta ei enää tie­dä, miten sitä voi­si tor­jua. Ei rii­tä, jos sei­nään kir­joit­taa isoin kir­jai­min ”Stop rasism” tai ”Nein zu nazis”; se ei uus­nat­se­ja pysäy­tä.

Hanaun veri­löy­lyn jäl­keen Saksa hil­jen­tyi muis­ta­maan uhre­ja. Angela Merkel piti voi­mak­kaan puheen tode­ten, että rasis­mi on myrk­kyä, viha on myrk­kyä ja tämä viha on syy­nä aivan lii­an moneen rikok­seen. Merkelin mukaan viran­omai­set teke­vät kaik­ken­sa tais­tel­lak­seen nii­tä vas­taan, jot­ka yrit­tä­vät jakaa Saksaa rasis­mil­la. Entä kun Merkel astuu syr­jään Saksan liit­to­kans­le­rin viras­ta?

 

Käyn lähi­kaup­pa Aldissa osta­mas­sa hedel­miä ja mai­toa. Kävellessäni koh­ti bus­si­py­säk­kiä huo­maan yllät­täen jal­ka­käy­tä­väl­lä Gunter Demnigin kom­pas­tus­ki­viä. Olen kävel­lyt samaa reit­tiä mel­kein joka päi­vä, mut­ta en ole huo­man­nut kiviä aikai­sem­min. Kadun toi­sel­la puo­lel­la havait­sen lisää kom­pas­tus­ki­viä. Talo on hylät­ty, rän­sis­ty­nyt ja töh­rit­ty. Kolme kom­pas­tus­ki­veä ker­too, että juu­ta­lai­set asuk­kaat oli vie­ty Theresienstadtin kes­ki­tys­lei­ril­le ja mur­hat­tu Treblinkassa 1942. Holokausti tulee äkkiä lähel­le sak­sa­lais­ta arkea­ni. Otan valo­ku­via kom­pas­tus­ki­vis­tä. Ohikulkijat kat­so­vat minua pit­kään.

Istun lähei­sen leik­ki­puis­ton pen­kil­le. Viereisen raken­nuk­sen töh­ri­tyl­tä sei­näl­tä erot­tuu isoil­la mus­til­la kir­jai­mil­la julis­tus ”Suvaitsevaisuuden nimis­sä vaa­dim­me oikeut­ta olla suvait­se­mat­to­mia suvait­se­mat­to­muut­ta vas­taan!” ja alla vie­lä isom­mil­la sini­sil­lä kir­jai­mil­la ”Fuck AfD!” Viereen on maa­lat­tu julis­tus: ”Antifan alue”. Tällä sei­näl­lä rasis­min vas­tus­ta­jat ovat voi­tol­la.

 

Juuri ennen läh­töä­ni pois Saksasta luen Die Zeit -leh­teä. Kokonainen sivu (26.2.2020) on täyn­nä ihmis­ten nimiä otsi­kol­la: ”Nämä 182 ihmis­tä kuo­li­vat Saksan yhdis­ty­mi­sen jäl­keen äärioi­keis­ton väki­val­lan takia”. Nimiluettelossa mai­ni­taan uhrin ikä, kuo­lin­päi­vä ja paik­ka­kun­ta. Viimeisimpinä luet­te­los­sa ovat tämän vuo­den hel­mi­kuun 19. päi­vä­nä Hanaussa tapet­tu­jen yhdek­sän ihmi­sen nimet. Nuorin heis­tä oli 20-vuo­tias Hamza Kurtovic ja van­hin 37-vuo­tias Gökhan Gültekin.

Kun luen tätä nimi­lis­taa läpi, huo­maan, että uhrien jou­kos­sa on pai­kal­li­sia: Frankfurt an der Oderissa 29. maa­lis­kuu­ta 2003 mur­hat­tiin Enrico Schreiber. Kaivaudun net­ti­maa­il­maan ja löy­dän tie­to­ja Enricosta ja hälyt­tä­viä tie­to­ja kau­pun­gis­ta, jos­sa juu­ri olen asu­nut kuu­kau­den.

Oikeudenkäyntiasiakirjoista sel­vi­ää, että yöl­lä 29. maa­lis­kuu­ta 2003 Frankfurt Oderissa kol­me skin­hea­dia mur­tau­tui asun­toon, jos­sa he pahoin­pi­te­li­vät Enrico Schreiberiä (25) niin vaka­vas­ti, että hän kuo­li sai­raa­las­sa muu­ta­maa tun­tia myö­hem­min. Enrico, punk­ka­ri­na kau­pun­gil­la tun­net­tu nuo­ri, oli baa­ri-illan lopuk­si men­nyt nuk­ku­maan lähel­lä asu­neen ystä­vän­sä asun­toon. Ystävä jäi vie­lä baa­riin. Skinheadit tun­si­vat Enrico Schreiberin ennes­tään. Kyse oli jon­kin­lai­ses­ta välien­sel­vit­te­lys­tä.

Yli kak­si tun­tia kes­tä­neen kidu­tuk­sen aika­na teki­jä Stephan B. (20) hyp­pii Schreiberin pääl­lä, lyö hän­tä metal­li­tan­gol­la ja puu­kot­taa hän­tä heit­to­veit­sel­lä jal­kaan. Humalainen Enrico ei pys­ty lain­kaan puo­lus­tau­tu­maan. Myös vel­jek­set Marco S. (26) ja Daniel S. (21) osal­lis­tu­vat pahoin­pi­te­lyyn. Kolmikko murs­kaa lasi­sen kah­vi­kan­nun ja olut­pul­lo­ja Enrico Schreiberin pää­hän. Lopuksi skin­hea­dit varas­ta­vat Playstationin, Schreiberin mat­ka­pu­he­li­men ja käteis­ra­hat.

Teon jäl­keen Stephan B. oli kehu­nut kave­ril­leen, että ”oli pudot­ta­nut punk­ka­rin”. Oikeudenkäynnissä useat todis­ta­jat ker­toi­vat, kuin­ka skin­hea­dit sanoi­vat rikok­sen jäl­keen, että “se oli vain punk­ka­ri”. Frankfurt Oderin kärä­jä­oi­keus kat­soi, että kysees­sä oli väki­val­tai­nen mur­ha, ja tuo­mit­si Marco S:n 12 vuo­dek­si van­keu­teen. Veli Daniel sai seit­se­män vuot­ta van­keut­ta, kave­ri Stephan B. kah­dek­san vuot­ta. Tuomioistuin ei näh­nyt todis­tei­ta äärioi­keis­to­lai­ses­ta rikok­ses­ta, mut­ta koros­ti, että teki­jöi­den asen­net­ta ei sovi unoh­taa.

Enrico Schreiberin muis­to­kir­joi­tuk­sen yhtey­des­tä löy­dän kuvan Berliner-kadul­la sijait­se­vas­ta talos­ta, joka ilmei­ses­ti oli rikos­paik­ka. Se näyt­tää kum­man tutul­ta. Kirjailijaresidenssi sijait­see Berliner-kadun poik­ki­ka­dul­la. Kuvassa ole­va talo on vas­ta­pää­tä sitä ratik­ka­py­säk­kiä, jota käy­tän vie­rai­lu­ni aika­na lähes päi­vit­täin.

Vuoden 2011 hei­nä­kuus­sa fasis­min vas­tus­ta­jat Saksassa nime­si­vät usei­ta rai­tio­vau­nu­py­säk­ke­jä uudel­leen Kessenichin kau­pun­gin­osas­sa Bonnissa. Yksi pysäk­ki nimet­tiin Enrico Schreiberille. Tämän kam­pan­jan tar­koi­tuk­se­na oli kiin­nit­tää huo­mio­ta näi­hin unoh­det­tui­hin kuol­lei­siin, joi­ta äärioi­keis­to­lai­nen ideo­lo­gia vaa­tii vuo­sit­tain. 1990-luvun alus­ta lukien täl­lai­sia kuo­le­man­ta­pauk­sia oli vuo­teen 2011 men­nes­sä jo 130.

Uhrien muis­to­si­vus­tol­la ker­ro­taan, että äärioi­keis­to­lai­nen ja avoi­mes­ti uus­nat­si­mie­li­nen toi­min­ta on ollut jat­ku­vaa Frankfurt Oderin lähi­his­to­rias­sa. Vuonna 1991, kun vii­su­mi­va­paus Saksan ja Puolan välil­lä astui voi­maan, rasis­ti­nen ryh­mä kivit­ti puo­la­lai­sia turis­ti­bus­se­ja ja jär­jes­ti väki­val­tai­sia hyök­käyk­siä Puolasta tule­via ihmi­siä koh­taan. Punkkareita ja mui­ta vaih­toeh­to­nuo­ria, kodit­to­mia ja anti­fa­sis­ti­seen toi­min­taan osal­lis­tu­via ihmi­siä vas­taan on hyö­kät­ty sään­nöl­li­ses­ti raa­kaa väki­val­taa käyt­täen.

Vuosi Enrico Schreiberin mur­han jäl­keen kah­dek­san uus­nat­sia hyök­kä­si yhden tur­va­pai­kan­ha­ki­jan kimp­puun. Hän sel­vi­si hen­gis­sä, mut­ta jou­tui koo­maan. Uusnatsit myös siep­pa­si­vat erään alko­ho­lis­tin ja kidut­ti­vat hän­tä rais­kaa­mal­la tun­ti­kausia asun­nos­sa Neuberesinchenin kau­pun­gin­osas­sa Frankfurt Oderissa. Samana vuon­na kol­me nah­ka­pää­tä kidut­ti punk­ka­ri­nuor­ta nimel­tä Gunnar S. Asunnossa oli muka­na kak­si uus­nat­sien nai­sys­tä­vää, jot­ka kidu­tuk­sen aika­na nau­roi­vat ja hur­ra­si­vat teki­jöil­le.

Tällaiset hyök­käyk­set jär­kyt­ti­vät frank­fur­ti­lai­sia ja joh­ti­vat fasis­min vas­tai­siin mie­le­no­soi­tuk­siin. Tästä huo­li­mat­ta uus­nat­sien toi­min­ta ei ole lakan­nut, ker­ro­taan uhrien muis­to­si­vuil­la. Natsisymbolit näky­vät kau­pun­ki­ku­vas­sa ja muis­tut­ta­vat äärioi­keis­ton hyök­käys­ten pii­le­väs­tä vaa­ras­ta. Saksan tun­ne­tuin äärioi­keis­to­lai­nen lau­la­ja­kin on kotoi­sin täs­tä kau­pun­gis­ta.

Toisaalta vir­ka­mie­het ja viran­omai­set ovat uhri­si­vus­ton mukaan vähä­tel­leet rasis­min ja uus­nat­sien väki­val­lan ongel­mia Frankfurt Oderissa. Se, että uus­nat­sien teke­mät mur­hat luo­ki­tel­laan ”epä­po­liit­ti­sik­si”, on osa tätä tri­via­li­soin­tia. Uusnatsien raa­kuuk­sia on vähä­tel­ty myös kau­pun­gin ima­go­syis­tä: ei pidä vahin­goit­taa yri­tys­ten mai­net­ta tai kar­kot­taa poten­ti­aa­li­sia sijoit­ta­jia.

Brandenburgin osa­val­tio, jos­sa Frankfurt Oder sijait­see, joh­taa äärioi­keis­to­lai­sen väki­val­lan tilas­to­ja Saksassa. Syitä täl­le on etsit­ty niin nat­si­men­nei­syy­des­tä kuin sosia­lis­ti­sen DDR:n auto­ri­taa­ri­sis­ta kas­va­tus­pe­ri­aat­teis­ta. Kolhoosit pakot­ti­vat ihmi­set pro­le­taa­ri­sik­si työ­ko­neik­si. Itä-Saksan romah­det­tua ihmi­set tun­si­vat vie­raan­tu­nei­suut­ta ja kat­ke­ruut­ta, kun tilat ja teh­taat hylät­tiin eikä toi­meen­tu­lo riit­tä­nyt. Itäinen osa Saksaa on talou­del­li­ses­ti jää­nyt jäl­keen län­ti­sen osan kehi­tyk­ses­tä. AfD:n kan­na­tus on vah­vin­ta juu­ri Saksan itä­osis­sa. Ihmisten kat­ke­ruus on kana­voi­tu­nut oikeis­to­po­pu­lis­min kan­na­tuk­sek­si.

Mietin jäl­keen­päin, näkyi­kö uus­nat­sis­mi tai rasis­mi omiin sil­mii­ni tuon kau­pun­gin kaduil­la. Usein näin kyl­lä kal­ju­päi­siä mie­hiä, joil­la saat­toi olla pal­jon tatuoin­te­ja, mut­ta enhän voi­nut näh­dä, mil­lai­sia aja­tuk­sia kal­jun pään sisäl­lä pyö­ri. Tummaihoisia, afrik­ka­lais­taus­tai­sia tai Lähi-Idän pako­lai­sen näköi­siä ihmi­siä näin kau­pun­gis­sa äärim­mäi­sen vähän. Rakennusten sei­niä peit­ti­vät monin pai­koin töh­ri­mi­set ja kir­joi­tuk­set, mut­ta teks­teis­tä en juu­ri­kaan saa­nut sel­vää. SS-merk­ke­jä ja haka­ris­te­jä­kin sei­nis­sä näkyi.

 

Die Zeitin artik­ke­lin mukaan Saksa edel­leen on hyvin toi­mi­va demo­kra­tia. Mutta 75 vuot­ta sodan päät­ty­mi­sen jäl­keen on leh­den mie­les­tä kor­kea aika tun­nus­taa, että liit­to­ta­sa­val­lan tari­na on myös oikeis­to­vä­ki­val­lan tari­na.

Uhriluettelon 182:ta ihmis­tä ver­ra­taan artik­ke­lis­sa 1990-luvun alus­ta läh­tien kuol­lei­siin vasem­mis­to­ter­ro­ris­min ja isla­mis­ti­sen ter­ro­ris­min uhrei­hin. Kuluneiden kol­men vuo­si­kym­me­nen aika­na vasem­mis­to­ter­ro­ris­min uhrei­na on kuol­lut kol­me ihmis­tä. Islamistisen ter­ro­ris­min uhrei­na on kuol­lut 14 ihmis­tä.

Lehdessä ver­tail­laan myös sitä, mil­lai­sia ihmi­siä eri ter­ro­ri­teois­sa on vali­koi­tu­nut uhreik­si. Vasemmistoterroristinen Baader Meinhof -ryh­mä ja sen seu­raa­ja RAF (Rote Armee Fraktion) lii­ke oli aktii­vi­nen 1970-luvul­ta eteen­päin, ja sen uhrit vali­koi­tiin yhteis­kun­nal­li­ses­ti mer­kit­tä­vien joh­to­hen­ki­löi­den jou­kos­ta. He oli­vat polii­tik­ko­ja, pan­kin­joh­ta­jia ja mui­ta tele­vi­sios­ta tun­net­tu­ja kan­sa­lai­sia. Kun hei­dät mur­hat­tiin, koko Saksa kavah­ti.

Oikeistoterroristien uhrit ovat työt­tö­miä, sii­voo­jia, teol­li­suus­työn­te­ki­jöi­tä, opet­ta­jia, pako­lai­sia ja mui­ta ihmi­siä, joi­ta ei näy tele­vi­sios­sa. Kun hei­dät mur­ha­taan, vain hei­dän omai­sen­sa kavah­ta­vat. Heidät mur­ha­taan, kos­ka he edus­ta­vat ”toi­sia” eli mui­ta kan­sal­li­suuk­sia ja mui­ta uskon­to­ja, tai ovat jol­lain muul­la tavoin uus­nat­sien mie­les­tä ”hal­vek­sit­ta­via ihmi­siä”, kuten alko­ho­lis­te­ja, punk­ka­rei­ta tai sek­su­aa­li­siin vähem­mis­töi­hin kuu­lu­via ihmi­siä.

Kun New Yorkin kak­sois­tor­nei­hin teh­tiin len­to­ko­ne­hyök­käys 11. syys­kuu­ta 2001, Saksan koko tur­val­li­suus­ko­neis­to kään­tyi uuteen asen­toon. Al-Qaida ja isla­mis­ti­ter­ro­ris­tit tuli­vat seu­ran­nan ykkös­koh­teek­si. Vasemmistoterrorismi oli­kin lähes kuih­tu­nut kokoon 1990-luvul­le tul­taes­sa.

Sen sijaan oikeis­to­ter­ro­ris­mia ei val­tion tur­val­li­suus­ko­neis­tois­sa juu­ri­kaan seu­rat­tu, vaan se sai rau­has­sa itää ja kas­vaa yhteis­kun­nan var­jois­sa. Vasta 2010-luvun mur­hien myö­tä on Saksassa todel­la havah­dut­tu sii­hen, että aktii­vi­sia uus­nat­se­ja toi­mii ver­kos­toi­tu­nei­na useil­la paik­ka­kun­nil­la.

Hanaun mur­hien jäl­keen sisä­mi­nis­te­ri Horst Seehofer antoi lausun­non, jon­ka mukaan äärioi­keis­ton ter­ro­ris­mi on täs­tä läh­tien Saksan tur­val­li­suu­den suu­rin uhka. Die Zeitin toi­mit­ta­ja­ryh­mä on koon­nut pal­jon tie­to­ja äärioi­keis­to­lais­ten ter­ro­ris­tien piir­teis­tä ja toi­min­ta­ta­vois­ta. Monet heis­tä koke­vat ole­van­sa Heinrich Himmlerin ”Ihmissusien” (”Werwölfen”) kal­tai­sia vii­meis­tä tais­te­lua käy­viä san­ka­rei­ta. Tuo Ihmissusien ryh­mä koot­tiin Himmlerin joh­dol­la toi­sen maa­il­man­so­dan lop­pu­met­reil­lä, kun Saksan häviö oli jo näkö­pii­ris­sä. Salainen sis­si­jouk­ko tais­te­li rin­ta­mien taka­na vie­lä sen­kin jäl­keen, kun Saksa jo antau­tui kevääl­lä 1945.

Internetin ver­kos­to­jen avul­la nuo nyky­ajan ihmis­su­det vah­vis­ta­vat yhteen­kuu­lu­vuut­taan tyy­liin ”olet yksi meis­tä” (”Du bist einer von uns”). Verkostoissaan uus­nat­sit käyt­tä­vät haka­ris­te­jä ja SS-sym­bo­le­ja sekä erään­lais­ta sala­kiel­tä, jon­ka pii­lo­mer­ki­tyk­sen vain ver­kos­ton jäse­net ymmär­tä­vät. Näitä ter­me­jä on vai­kea täs­mäl­li­ses­ti suo­men­taa. ”Umvolkung” (väes­tön­vaih­to) tar­koit­taa aja­tus­ta, että mus­li­mi­mais­ta tule­va väes­tö val­taa Saksan maan. ”Geburten-Dschihad” (syn­ty­vyys­ji­ha­dis­mi) tar­koit­taa maa­han­muut­ta­jien ole­tet­tua stra­te­gi­aa, että kor­keal­la syn­ty­vyy­del­lä saa­vu­te­taan maas­sa enem­mis­tö­ase­ma. ”Schuldkult” (syyl­li­syys­kult­ti) puo­les­taan viit­taa sii­hen, että nat­sis­min vas­tus­ta­jat pakot­ti­vat sodan jäl­keen sak­sa­lai­set holo­kaus­tin ja nat­si­men­nei­syy­den kol­lek­tii­vi­seen muis­te­luun, mikä uus­nat­sien mie­les­tä on tuhon­nut Saksan kan­san ylpey­den.

Die Zeit kuvaa artik­ke­lis­saan, kuin­ka näi­tä käsit­tei­tä levi­te­tään ja samal­la nor­ma­li­soi­daan. Niitä vil­jel­lään oikeis­to­po­pu­lis­tien blo­geis­sa, YouTube-videois­sa ja Facebook-kom­men­teis­sa var­sin­kin AfD:n kan­nat­ta­jien toi­mes­ta. Niitä kuul­laan myös vaa­li­ti­lai­suuk­sis­sa ja tori­ko­kouk­sis­sa, jopa par­la­men­tis­sa.

Samalla tavoin Suomessa perus­suo­ma­lais­ten rasis­ti­set möläyt­te­lyt ovat jo osa oman par­la­ment­tim­me arki­päi­vää. Oikeusjuttuja ja sak­ko­ja saat­taa tul­la, mut­ta usein ihmi­set vain nau­res­ke­le­vat näil­le rasis­mil­la posee­raa­vil­le polii­ti­koil­le. Hyväksyttävän puhe­ta­van rajaa on vii­meis­ten kym­me­nen vuo­den aika­na veny­tet­ty todel­la kau­as nor­maa­lis­ta ihmis­ten väli­ses­tä koh­te­liai­suu­des­ta. Kun tuon puheen kes­kel­lä elää, rajan liu­ku­mis­ta ei enää huo­maa.

Die Zeitissa kysy­tään 26.2.2020 otsi­kol­la ”Links, rechts, Weimar?” (Vasen, oikea, Weimar?), ollaan­ko nyt sii­nä Weimarin tasa­val­lan tai­te­koh­das­sa, jos­ta Hitlerin val­taan­nousu alkoi. Kirjoittaja Christian Staas käy Saksan his­to­ri­aa läpi ja kysyy, mitä pola­ri­soi­tu­mi­nen mer­kit­see yhteis­kun­nal­le nyt, kun oikeis­ton tahol­ta hyö­kä­tään libe­raa­lia, oikeus­val­tio­pe­ri­aat­teel­la toi­mi­vaa, plu­ra­lis­tis­ta ja demo­kraat­tis­ta yhteis­kun­ta­jär­jes­tys­tä vas­taan. Hän päät­tää artik­ke­lin­sa joh­to­pää­tök­seen, että Berliini 2020 ei ole Weimar 1932, mut­ta ei ole syy­tä olla rau­hal­li­sin mie­lin. Hanaun ter­ro­ri­te­ko on tuo­nut tämän vaa­ran jäl­leen ker­ran sil­mien eteen, kir­joit­ta­ja muis­tut­taa.

Heti Suomeen paluu­ni jäl­keen näen uuti­sen, että Puolan ensim­mäi­nen koro­na­vi­rus­ta­paus on todet­tu mie­hel­lä, joka mat­kus­ti Saksasta Puolaan Frankfurt Oderin ja sen kak­sois­kau­pun­ki Słubicen kaut­ta. Słubicen puo­lel­la 14 ihmis­tä mää­rä­tään karan­tee­niin. Saksan ja Puolan väli­nen raja sul­je­taan 15.3., ja Oder-resi­dens­si hil­je­nee.

---

Oder-resi­dens­sin vapaat jak­sot ja haku­lo­ma­ke tääl­lä.