Kirjailija Matti Mäkelää haas­ta­tel­tiin kaik­kien aiko­jen ensim­mäi­ses­sä Särössä vuon­na 2006. Siksi hän saa nyt myös kun­nian aloit­taa Verkko-Särön vie­ras­ky­nä­sar­jan. Lyhyitä ja yti­mek­käi­tä vie­ras­ky­nä­teks­te­jä jul­kais­taan ker­ran kuus­sa.

–

Olen niin van­ha, että olen tavan­nut useim­mat kave­ri­ni ennen facea. Kerron kah­des­ta kave­ris­ta­ni, mut­ta en nykyi­sis­sä olo­suh­teis­sa sano hei­dän nimi­ään, jot­tei­vät he, eivät­kä hei­dän per­heen­sä, jou­tui­si lynk­kauk­sen koh­teek­si.

Minulla on syväs­ti aat­teel­li­nen vih­reä, moni­kult­tuu­ri­suut­ta kan­nat­ta­va luon­to­ka­ve­ri, joka suo­je­lee alku­pe­räis­luon­toa vii­mei­sen pääl­le.

Hänen paa­tu­nut vihan­sa suun­tau­tuu vie­ras­la­je­ja koh­taan. Hän saa pyyh­kiä kuo­laa suu­pie­les­tään, kun hän nykii jät­ti­pal­sa­mei­ta juu­ril­taan.

Hänen mie­les­tään äiti­ju­ma­la on osoit­ta­nut tuken­sa hänen tais­te­lul­leen luo­mal­la jät­ti­pal­sa­mil­le niin sur­kean hei­kot juu­ret. Hän ver­taa usein äiti­ju­ma­lan suo­peut­ta sii­hen, kun enti­nen israe­li­lais­ten juma­la aikoi­naan siu­na­si sodas­sa poi­kiem­me voit­toi­sat aseet.

Hänen kas­voil­leen levi­ää outo tap­pa­jan hymy, kun hän sytyt­tää kaa­su­lie­kin heit­ti­meen­sä ryh­tyes­sään kevät­ke­säs­tä polt­ta­maan tien­var­sien ja mök­ki­pi­ho­jen lupii­ne­ja.

Hänen sil­män­sä lois­ta­vat synk­kää valoa, kun vaa­lean­vih­reät hen­not lupii­nin nuput ja leh­ti­var­ret her­vah­ta­vat vel­toik­si ja käper­ty­vät rus­keik­si hänen käsit­te­lys­sään.

Hän ver­taa usein kukan­nup­pu­jen kuo­le­maa kir­jai­li­ja Ilmari Kiannon lausee­seen, kuin­ka myös sisäl­lis­so­dan “naa­ras­su­det” pitää hävit­tää, ettei niis­tä sikiäi­si uusia kapi­nal­li­sia.

Olen yrit­tä­nyt sanoa hänel­le, että kaik­ki me tääl­lä maan pääl­lä olem­me vie­ras­la­je­ja, kuka van­hem­pi, kuka uudem­pi. Ja että ilmiöt luon­nos­sa saa­vat omat vihol­li­sen­sa ennem­min tai myö­hem­min. Tai vähin­tään sekoit­tu­vat suloi­ses­ti kes­ke­nään.

Mutta ei, täl­lai­nen puhe ei tehoa häneen. Luonto ei kai­paa vie­ras­la­je­ja. Luonto on säi­ly­tet­tä­vä alku­pe­räi­se­nä. Minä, joka hyväk­syn luon­non sekoi­tuk­sen, olen aat­tee­ton vel­li­pus­si. Jos sinä et tais­te­le vie­ras­la­je­ja vas­taan, sinä tais­te­let minua vas­taan, sanoo hän uhkaa­vas­ti.

Minulla on toi­nen kave­ri, kan­sal­lis­mie­li­nen isän­maan rakas­ta­ja. Hän har­ras­taa asei­ta ja hänen mie­les­tään kau­nein ääni suo­ma­lai­ses­sa mai­se­mas­sa on syy­saa­mun hil­jai­suu­des­sa kajah­ta­va met­säs­tys­ki­vää­rin lau­kaus.

Hän kas­vat­taa koi­ria, eri­tyi­ses­ti sel­lai­sia, joi­ta ennen sanot­tiin seka­ro­tui­sik­si. Hänen tavoit­tee­naan on kas­vat­taa koi­ra, jos­sa yhty­vät mah­dol­li­sim­man monien rotu­jen par­haat omi­nai­suu­det.

Hän silit­te­lee ja hel­lii pen­tu­jaan, on näke­vi­nään uusia sävy­jä ja ero­ja nii­den luon­tees­sa, muo­dois­sa, kar­vois­sa ja väreis­sä.

Millä rak­kau­den täyt­tä­mil­lä otteil­la hänen köm­pe­lö käten­sä liik­kuu eläi­mis­sä, jot­ka lujas­ti luot­taen nojau­tu­vat häneen.

Mutta tun­net­tu­ja “puh­tai­ta” koi­ra­ro­tu­ja hän sen sijaan hal­vek­sii. Hänellä on tapa­na sanoa, että niis­sä on jalos­tet­tu yhteen suu­rin mah­dol­li­nen mää­rä sai­rauk­sia.

Yritän sanoa hänel­le, että samal­la taval­la kaik­ki rodut on aika­naan jalos­tet­tu, sinä teet sitä samaa.

Hän ei hyväk­sy aja­tus­ta­ni. Hänen mukaan­sa koi­ra on par­haim­mil­laan sen het­ken, kun sii­nä kuk­ki­vat eri lajien omi­nai­suu­det yhdes­sä. Muutaman suku­pol­ven jäl­keen se on jo jalos­tet­tu pilal­le.

Älä kos­kaan ota pape­ri­koi­raa, hän sanoo. Ja jos otat, ota itä­si­pe­rian­lai­ka, se on vie­lä vil­li sekoi­tus luon­toa ja koi­raa.