Mistä suo­ma­lais­ten poik­keuk­sel­li­nen jär­ke­vyys ja jär­jes­tel­mäl­li­syys on peräi­sin, poh­tii pit­kään ulko­mail­la asu­nut suo­men­ta­ja Seija Kerttula.

—

En ole kai kos­kaan koke­nut itseä­ni miten­kään into­hi­moi­ses­ti suo­ma­lai­sek­si. Syynä lie­nee se, että vie­tin lap­suu­te­ni kir­jo­jen maa­il­mas­sa ja asso­sioi­duin nii­den kos­mo­po­liit­ti­seen maa­il­maan enem­män kuin ympä­ris­töö­ni. Sittemminkin olo Suomessa tun­tui jok­seen­kin ulko­puo­li­sel­ta. Ehkä sik­si olen viih­ty­nyt ulko­mail­la, kun ei tar­vit­se koko ajan miet­tiä, mik­si ei ole niin kuin muut.

Omaan suo­ma­lai­suu­ten­sa kui­ten­kin tör­mää toi­sel­la tasol­la. Suomi alkaa vähi­tel­len tun­tua yhä jär­ke­väm­mäl­tä pai­kal­ta ja suo­ma­lai­set maa­il­man jär­ke­vim­mil­tä ihmi­sil­tä. Onnettomuuksien ja rikos­ten uhrien omai­sia ei siel­lä revi­tä tie­do­tus­vä­li­nei­siin selit­tä­mään, mil­tä tun­tuu. Elokuvateattereissa ja tele­vi­sios­sa on elo­ku­via muul­la­kin kuin omal­la kie­lel­lä, ja kult­tuu­rioh­jel­mat käsit­tä­vät vie­rai­ta­kin kult­tuu­re­ja. Lavuaarissa käy­te­tään veden­se­koi­tin­ta eikä kah­ta hanaa, jos­ta toi­ses­ta tulee tuli­kuu­maa vet­tä ja toi­ses­ta jää­kyl­mää. Keittiössä on myös huuh­te­lual­las ja kui­vaus­kaap­pi. Suihkusta tulee vet­tä riit­tä­väs­ti. Home ja vesi­va­hin­ko ovat tavat­to­mia kata­stro­fe­ja eivät­kä osa nor­maa­lia elä­mää. Ruostumaton teräs ei ruos­tu. Sisällä pale­le­mis­ta ei pide­tä kan­sal­li­sur­hei­lu­na eikä lumi­sa­det­ta ja kym­me­nen asteen pak­kas­ta kan­sal­li­se­na hätä­ti­la­na. Lämmityslaskut eivät aja köy­hiä ja elä­ke­läi­siä peri­ka­toon. Korjaajat tule­vat sil­loin kuin lupaa­vat, ihmi­set vas­taa­vat säh­kö­pos­ti­vies­tei­hin. Erikoislääkärille saa tar­vit­taes­sa ajan tuos­ta vain eikä tar­vit­se rui­na­ta lähe­tet­tä yleis­lää­kä­ril­tä.

Jollain ihmeen kons­til­la suo­ma­lai­set ovat onnis­tu­neet teke­mään itses­tään­sel­vyy­den ja stan­dar­din sii­tä, mikä muil­le on luk­sus­ta.

Sitä alkaa­kin ihme­tel­lä, mis­tä kaik­ki tämä jär­ke­vyys ja jär­jes­tys ovat peräi­sin. Oman teo­ria­ni mukaan se perus­tuu int­ro­vert­tiin luon­tee­seen. Suomalaisilla asiat tapah­tu­vat yleen­sä pään sisäl­lä, ja tämä sujuu hel­pom­min, kun ympä­ris­tös­tä on saa­tu mah­dol­li­sim­man häi­riö­tön. Ongelmien rat­kai­su edel­lyt­tää myös sosi­aa­li­suut­ta, mis­tä sii­tä­kään suo­ma­lai­set eivät kau­heas­ti nau­ti mui­den kuin saman­hen­kis­ten kans­sa. Ulkomailla int­ro­vert­tia tök­kii nime­no­maan käy­tän­nön ongel­mien pal­jous. Pitää koko ajan hil­li­tä itsen­sä, ettei louk­kaa pai­kal­li­sia sano­mal­la: ”En tajua, mik­si tätä ei teh­dä kun­nol­la. Suomessa asia on hoi­det­tu sil­lä ja sil­lä jär­ke­väl­lä taval­la.”

Ilmeisesti suo­ma­lai­set kehit­ti­vät jo vil­je­lys- ja met­sä­töis­sä tek­ni­sen mie­len­laa­dun, joka ei ainoas­taan sylei­le uusia elä­mää hel­pot­ta­via kek­sin­tö­jä vaan myös pys­tyy kehit­tä­mään sel­lai­sia itse.

Introverttius on luo­vuu­del­le hyvä alus­ta, oli se sit­ten luon­teel­taan tek­nis­tä tai tai­teel­lis­ta. Suomalainen tai­teel­li­suus tosin tun­tuu pää­se­vän ulko­mail­la läpi tie­ty­nas­tei­sen hul­luu­den kaut­ta.

Näytän mus­ta­val­koi­sen Pidä hui­vis­ta kiin­ni, Tatjana -elo­ku­van englan­ti­lai­sel­le ystä­väl­le­ni, jol­le Kaurismäki on kum­ma kyl­lä tun­te­ma­ton – yleen­sä lef­fafrii­kit tun­te­vat hänet maas­sa kuin maas­sa. Elokuvan loput­tua ystä­vä­ni on innois­saan. Olen häm­mäs­ty­nyt. Voiko suo­ma­lai­sem­paa olla? Mitään ei puhu­ta. Kaikki on äärim­mäi­sen anke­aa eikä mihin­kään oikein tun­nu­ta pää­se­vän. Mutta mini­ma­lis­ti­nen lähes­ty­mis­ta­pa her­kis­tää mie­len, ja elo­ku­van kään­ne­koh­dak­si nouse­va pie­ni ele kos­ket­taa syväl­tä. Lopussa kat­so­jal­la on epä­mää­räi­sen hyvä olo. Jotain on tapah­tu­nut oman pään perim­mäi­ses­sä kam­ma­ris­sa.

Matkailun edis­tä­mis­kes­kus onkin tur­haan huo­lis­saan. Kaurismäki vie ulko­mail­le par­hai­ta suo­ma­lais­mai­se­mia: nii­tä uni­ver­saa­le­ja pään­si­säi­siä.