Liettua itse­näis­tyi sävel säve­lel­tä, kel­la­reis­sa ja klu­beis­sa, mur­tau­tuen vähi­tel­len sen­suu­rin alta maa­il­mal­le, kir­joit­taa liet­tua­lai­nen kir­jai­li­ja ja juris­ti Justinas Žilinskas. Essee on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön nume­ros­sa Liettua maa­il­mo­jen välis­sä (nro 43 – 44). Suomennos: Sini Katainen. Kuvitus: Heta-Linnea Kovanen.

*

Olin noin kak­si­tois­ta­vuo­tias, oli vuo­si 1986, ja kevät kol­kut­te­li ikku­nan taka­na. Juhlimme ystä­vä­per­heen syn­ty­mä­päi­vää, me lap­set kes­ke­näm­me ja aikui­set kes­ke­nään. Pienessä neu­vos­to­ker­ros­ta­lon huo­nees­sa hyvän­nä­köi­ses­sä venä­läi­ses­sä Vesna-kaset­ti­soit­ti­mes­sa (jos se näyt­ti hyväl­tä, oli se län­nes­tä kopioi­tua muo­toi­lua) pyö­ri sini­nen Sony-kaset­ti (tuon­ti­ta­va­raa, har­vi­nai­suus, jota arvos­tet­tiin jokai­ses­sa per­hees­sä).

Kaiuttimista kai­kui epä­ta­val­li­nen ääni, outo soun­di ja ker­to­sä­keen täy­sin absur­dit rip­peet: ”kvi kvi, orai­nin­jo­ga­den[1]”, jot­ka iski­vät het­kes­sä tajun­taan. Sen jäl­keen lau­let­tiin jota­kin tämän­ta­pais­ta: ”mitä enem­män meduuso­ja – sitä vähem­män tai­vas­ta”. ”Tää ker­too Tšernobylistä”, kom­men­toi vuot­ta van­hem­pi kave­ri­ni, ”miten kaik­ki saas­tui”.

Olimme jo koke­neet Tšernobylin ydin­voi­ma­laon­net­to­muu­den kau­hun; sil­loin kukaan ei tien­nyt, mitä todel­la tapah­tui, tai kuin­ka pal­jon sätei­lyä saa­tiin, sil­lä neu­vos­to­vi­ran­omai­set pimit­ti­vät kai­ken tie­don. Kuitenkin se, mikä soi täl­tä kase­til­ta, ero­si usko­mat­to­man pal­jon musii­kis­ta, jota kuu­lin ympä­ril­lä­ni – liet­tua­lai­ses­ta tai venä­läi­ses­tä musii­kis­ta, jopa Toto Cutugnosta ja muus­ta ita­lo­po­pis­ta, Smokiesta tai ABBAsta, vaik­ka­kin ulko­mai­sen musii­kin kuu­le­mi­nen radios­ta onnis­tui vain har­voin. Erilaisuus tih­kui huo­no­laa­tui­sen äänit­teen, keh­non mono­ka­set­ti­nau­hu­rin ja tuol­loin vie­lä lap­sel­li­sen maa­il­man­ku­van lävit­se. Niin rock’n’rollin hen­ki tuli elä­mää­ni. Eikä ainoas­taan minun.

Mutta mik­si rock’n’rollin hen­ki saa­pui meil­le jon­kin liet­tua­lai­sen yhtyeen kaut­ta? Miksei maa­il­man­laa­jui­sen rock’n’rollin – Rolling Stonesin, Beatlesin, Doorsin, Deep Purplen, Led Zeppelinin tai muun sel­lai­sen väli­tyk­sel­lä? Tämä joh­tui olo­suh­teis­ta – Neuvostoliitossa oli nimit­täin pulaa pait­si taval­li­sis­ta tava­rois­ta myös län­si­mai­sen musii­kin äänit­teis­tä. Ääninauhat kier­si­vät sik­si kädes­tä käteen, ja myö­hem­min kase­tit, joi­den pääl­le oli nau­hoi­tet­tu sato­ja ker­to­ja vinyy­leil­tä.

Kontrolloitua rockia

Jos et pyö­ri­nyt musiik­ki­hul­lu­jen paris­sa eikä sinul­la ollut tut­tu­ja tai suku­lai­sia ulko­mail­la, jou­duit tyy­ty­mään sii­hen, mitä koko Neuvostoliiton ainoa levy-yhtiö, Melodia, jul­kai­si, tai sii­hen, mitä radios­sa soi­tet­tiin. Eikä siel­lä soi­tet­tu roc­kia, lukuun otta­mat­ta nii­tä radio­vas­taa­not­ti­mia, jot­ka tavoit­ti­vat Puolan tai Luxemburgin ase­mia. Sitä pait­si ulko­mais­ten radio­ase­mien kuun­te­lu oli anka­ras­ti kiel­let­tyä. Melodia jul­kai­si kai­ken­lais­ta sen­ti­men­taa­lis­ta ros­kaa, par­haas­sa tapauk­ses­sa Joe Dassinia tai Smokieta.

Rock-kon­sert­tiin­kaan ei voi­nut men­nä tuos­ta vain, sil­lä ei kai­kil­la, jot­ka osa­si­vat tai halusi­vat soit­taa tai lau­laa, ollut oikeut­ta nous­ta laval­le Neuvostoliitossa. Laulu- ja soi­ti­nyh­ty­ei­den tiuk­ka ”amma­til­li­nen” vali­koin­ti ja sen­suu­ri oli­vat todel­li­suut­ta. Musiikkiesityksiä ja -ohjel­mis­to­ja tar­kas­tet­tiin, eivät­kä ihmi­set voi­neet soit­taa jul­ki­ses­ti, ellei ammat­ti­sä­vel­tä­jis­tä ja kom­mu­nis­ti­puo­lu­een edus­ta­jis­ta koos­tu­va komis­sio hyväk­sy­nyt hei­dän ohjel­mis­to­aan. Esitysten vaa­ti­muk­siin kuu­lui myös pakol­li­nen reper­tu­aa­ri; esi­mer­kik­si tie­tyn osuu­den esi­tet­tä­vis­tä lau­luis­ta täy­tyi olla neu­vos­to­sä­vel­tä­jien käsia­laa.

Joskus yhtye sai kuu­los­taa rok­ken­rol­lil­ta, mut­ta esi­tyk­sen sisäl­tö oli kui­ten­kin sama – lau­lu­nai­heet oli­vat banaa­le­ja, eikä kap­pa­leis­sa ollut yhtä­kään terä­väm­pää sanaa, kor­kein­taan kita­ran overdri­ve, jos­ta sii­tä­kin saat­toi seu­ra­ta yhtyeel­le syy­tök­siä län­nen jäl­jit­te­lys­tä. Musiikilla pys­tyi­vät elä­mään vain anka­ran sen­suu­rin läpi­käy­neet ammat­ti­muusi­kot ja -esiin­ty­jät. Kaikilla muil­la oli toi­nen työ musii­kin luo­mi­sen ohel­la. Neuvostoliitossa jokai­sel­la oli olta­va työ­paik­ka, muu­ten uhka­si jopa van­ki­la niin sano­tus­ta loi­si­mi­ses­ta.

Kontrolloitu ja väki­näi­nen musiik­ki ei kui­ten­kaan ollut aitoa. Ihmiset vais­to­si­vat sen, ja hei­dän sie­lun­sa huusi­vat. He halusi­vat vapaut­ta, he halusi­vat sano­ja, ja he halusi­vat puhua sii­tä, mikä heil­le on tär­ke­ää, mut­ta sai­vat par­haas­sa tapauk­ses­sa lau­laa vain rak­kau­des­ta (ei kui­ten­kaan mis­sään tapauk­ses­sa sek­sis­tä) tai lois­ta­vas­ta neu­vos­to­to­del­li­suu­des­ta. Sellaiset lau­lut eivät voi­neet muut­taa maa­il­maa. Järjestelmän kont­rol­loi­ma lau­lu oli haa­lis­tu­nut­ta ja huo­no­laa­tuis­ta kuin neu­vos­to­leh­dis­tö. Se ei ollut sydä­men ja sie­lun musiik­kia.

Mainitsin jo, että rau­tae­si­ri­pun takaa tih­ku­va musiik­ki oli han­ka­las­ti saa­ta­vis­sa, mut­ta estei­tä oli enem­män­kin. Neuvostoliiton aikaan liet­tua­lai­set eivät osan­neet mui­ta kie­liä, venä­jää lukuun otta­mat­ta. Niinpä suu­rin osa kuu­li­jois­ta saat­toi vain arvail­la, mis­tä Bob Dylan ja Pink Floyd lau­loi­vat.

Musiikkiaalto nousee

Liettuassa oli ollut roc­kia soit­ta­via ja lau­la­via ihmi­siä, kuten myös rock-musii­kin teki­jöi­tä, aina Beatles-manian ajois­ta läh­tien. Hiljattain kuol­lut sävel­tä­jä Kęstu­tis Antanėlis oli itse asias­sa ensim­mäi­nen, joka toi Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen rock-oop­pe­ran Jesus Christ Superstar Euroopan näyt­tä­möl­le, ja juu­ri Liettuaan. Teoksen par­ti­tuu­rin Antanėlis oli kir­joit­ta­nut kor­va­kuu­lol­ta. Luovilla yhty­eil­lä ei kui­ten­kaan ollut kos­kaan mah­dol­li­suut­ta soit­taa suu­ril­le saleil­le tai jul­kais­ta levy­jään, ellei­vät nämä sit­ten onnis­tu­neet pujah­ta­maan sen­suu­rin kapean raon läpi kuin ihmeen kau­pal­la.

Ei siis ollut lain­kaan yllät­tä­vää, että rock­maa­il­ma ja lau­la­ja-lau­lun­te­ki­jät tun­si­vat vapau­den koit­ta­neen, kun Mihail Gorbatšovin julis­ta­ma Neuvostoliiton pere­stroi­ka saa­vut­ti Liettuan. Musiikkiaalto ete­ni aluk­si varo­vas­ti, pik­ku­hil­jaa, mut­ta vyö­ryi sit­ten usko­mat­to­mal­la voi­mal­la. Yhtyeitä syn­tyi (tai ne nousi­vat kel­la­reis­ta) kaik­kial­la Liettuassa, ei pel­käs­tään Vilnassa tai Kaunasissa. Yhtäkkiä kävi ilmi, että viral­li­sen ken­tän rin­nal­la oli val­ta­va epä­vi­ral­li­nen musiik­ki­kent­tä, joka edus­ti lähes kaik­kia musii­kin­la­je­ja. Ja se oli elä­vä, todel­li­nen, elä­mää syk­ki­vä.

Juuri sil­loin syn­tyi­vät kaik­kien huu­lil­le nouse­vat rock-yhtyeet, kuten Antis, Fojė, Kardiofonas, Bix ja Katedra. Vilnassa syn­tyi jopa rock-fes­ti­vaa­li Lituanika, joka hyö­dyn­si Liettuan hie­man vapaam­paa ”Neuvostoliiton län­nen” ima­goa. Kommunistinuorten sii­pien alla elä­nyt fes­ti­vaa­li kas­voi sit­tem­min suu­rek­si tapah­tu­mak­si hou­ku­tel­len yhty­ei­tä kaik­kial­ta Neuvostoliitosta.[2]

Vuonna 1986 tapah­tui jota­kin odot­ta­ma­ton­ta – Artūras Pozdniakovasin elo­ku­va Kažkas atsi­ti­ko (’Jotakin tapah­tui’) ran­tau­tui Liettuan elo­ku­va­teat­te­rei­hin. Se oli ensim­mäi­nen yri­tys kuva­ta musiik­ki­vi­deoi­ta muis­tut­ta­vaa fil­mi­ma­te­ri­aa­lia, saman­kal­tais­ta kuin mitä Alan Parker loi yhdes­sä Roger Watersin kans­sa, tai saman­lais­ta kuin Pink Floydin The Wall. Elokuvassa Kažkas atsi­ti­ko ei ollut yhte­näis­tä juon­ta, mut­ta sii­nä käy­tet­tiin mas­kee­rauk­sia ja puku­ja, sii­nä oli show-mei­nin­kiä, kek­se­liäi­syyt­tä ja eri­koi­se­fek­te­jä. Pitkin kaik­kia kou­lu­ja ja piho­ja kii­ri kysy­mys: ”Näitkö, miten zom­bi hal­kai­see sil­män sii­nä lef­fas­sa?” Elokuvan myö­tä tuhan­net sai­vat tie­tää liet­tua­lai­sen roc­kin ole­mas­sao­los­ta.

Ihmisten roh­kais­tues­sa ja Neuvostoliiton rakoil­les­sa Antis-yhtyees­tä tuli Sąjūdisin – Liettuan uudel­lee­nit­se­näis­ty­mis­tä aja­van liik­keen – musii­kil­li­nen lipun­kan­ta­ja, aina ensim­mäi­ses­tä viral­li­ses­ti sal­li­tus­ta kokoon­tu­mi­ses­ta läh­tien. Antisin keu­la­hah­mo Algirdas Kaušpė­das, joka oli kou­lu­tuk­sel­taan ark­ki­teh­ti, käsit­te­li terä­väl­lä reto­rii­kal­laan, osu­vil­la teks­teil­lään ja iro­nial­laan tär­kei­tä tee­mo­ja: kor­rup­toi­tu­nei­ta val­lan­pi­tä­jiä, kult­tuu­rin vähek­syn­tää ja kak­si­naa­mai­suut­ta. Tuolloin Liettuan tele­vi­sios­sa esi­tet­tiin ita­lia­lais­ta mafia­sar­jaa La Piovra, joka sekin löy­si tien­sä Antisin lau­lui­hin, vaik­ka­pa näin: ”Voi, Damiano Damiani (sar­jan ohjaa­ja – lis.), kuka antaa sinun mus­ta­maa­la­ta maa­ta­si näin?” Sitä ennen­hän mikä tahan­sa min­kä tahan­sa ilmiön kri­tiik­ki oli ollut ”maan mus­ta­maa­laa­mis­ta”, jos se ylit­ti sal­li­tut rajat.

Jo yhtyeen nimi Antis ’Ankka’, joka oli jär­jes­tel­ty uudel­leen Neuvostoliiton viral­li­sen leh­den Tiesan (’Totuus’) kir­jai­mis­ta, oli haas­te itses­sään, sil­lä itse sana ei mer­kin­nyt vain lin­tua, vaan myös val­heel­lis­ta, huo­mio­ta herät­tä­vää uutis­ta. Algirdas Kaušpėdas oli Antisin luo­va moot­to­ri, joka suh­tau­tui yhtyeen esiin­ty­mi­siin kuin minis­pek­taak­ke­lei­hin. Kenties Peter Gabrielin, David Bowien ja mui­den lava­ka­me­leont­tien ins­pi­roi­ma­na hän meni laval­le mas­kee­rat­tu­na, vam­pyy­ri­pu­vus­sa tai jos­kus jopa suk­sil­la. Antisin joh­to­hah­mon mukaan hei­dän musiik­kin­sa tär­kein innoit­ta­ja oli Talking Heads, mut­ta vai­kut­tei­ta saa­tiin epäi­le­mät­tä pal­jon muu­al­ta­kin. Eräs yhtyeen suu­rim­mis­ta hiteis­tä, Zombiai, oli Men At Work -yhtyeen kap­pa­leen Down Under mukail­tu cover, joka muut­ti täy­sin lau­lun alku­pe­räi­sen mer­ki­tyk­sen.

Antis muut­ti neu­vos­toa­jal­la suo­si­tun Aisopoksen kie­len (jos­sa sano­taan yhtä, mut­ta kaik­ki ymmär­tä­vät, että tar­koi­te­taan val­lan tois­ta) terä­väk­si satii­rik­si – esi­mer­kik­si tees­ken­nel­lyn kun­nioi­tuk­sen taval­lis­ta työ­läis­tä koh­taan. Antis lau­loi tuol­loin: ”Salomėja, ole lakai­si­ja!”, ja toi­ses­sa kap­pa­lees­sa sanoo jo suo­raan: ”Hys, äly­mys­tö, köy­hem­pä­nä onne­ton, kenel­le sinä, kenel­le sinä, kenel­le sinä olet tar­peel­li­nen?”

Tavallisuuden taika

Virallisen musiik­ki­ken­tän kau­huk­si kävi pian sel­väk­si, ettei­vät ihmi­set vält­tä­mät­tä tar­vit­se ammat­ti­lau­la­jien har­joi­tet­tu­ja ääniä, runoi­li­joi­den teks­te­jä tai ammat­ti­mais­ta soit­ta­mis­ta. Musiikki on pal­jon enem­män kuin ääni; musiik­ki on muu­tos­ten vir­ta ja yhteis­kun­nan elä­vä her­mo. Yhtäkkiä lau­let­tiin kai­kes­ta: eko­lo­gi­sis­ta ja yhteis­kun­nal­li­sis­ta ongel­mis­ta, absur­dis­ta absur­diu­den vuok­si, lei­kis­tä lei­kin vuok­si, taval­li­suu­des­ta taval­li­suu­den vuok­si.

Tavallisuuden sym­bo­lik­si, aina­kin minul­le, tuli Fojė. Se oli nuor­ten mies­ten muo­dos­ta­ma yhtye, jon­ka keu­la­hah­mo Andrius Mamontovas kol­kut­ti jokai­sen nuo­ren ihmi­sen sydän­tä yksin­ker­tai­sil­la teks­teil­lään. Hänen lyriik­kan­sa on ver­taus­ku­val­lis­ta, mikä on yleen­sä­kin hyvin tyy­pil­lis­tä liet­tua­lai­sel­le runo­pe­rin­teel­le. Jokainen saat­toi ymmär­tää lau­lut omal­la taval­laan. ”Jossakin pimeäs­sä, jos­sa­kin tilas­sa, väli­mat­ka, joka minun on yli­tet­tä­vä – ja aika len­tää aivan lähel­lä, haluam­me voit­taa sen juok­sus­sa” tai ”Haluamme kaik­ki löy­tää todel­li­sen onnen, etsim­me, har­hai­lem­me, yri­täm­me ymmär­tää jota­kin, mut­ta muis­tam­me­ko, miten onnel­li­sia olim­me lap­suu­des­sa, ehkä sik­si, että onnea tar­vit­tiin vain vähän?” Ja, tie­tys­ti, ”Nuotio lie­keh­tii vie­lä pit­kään, kuka kor­vaa minul­le sen valon, edes kaik­ki­voi­pa yö ei uskal­la puhal­taa sitä sam­muk­siin”. Selvästikään kyse ei ollut siis mis­tään kovin eri­koi­ses­ta, mut­ta se oli sie­lun musiik­kia, jota oli kai­vat­tu.

Toiset yhtyeet onnis­tui­vat löy­tä­mään runoi­li­joi­den epä­vi­ral­li­sia teks­te­jä ja raken­ta­maan nii­den varaan. Esimerkiksi Rimantas Giedraitisin perus­ta­ma Kardiofonas, avant-rock- ja post punk -yhtye, jota kuun­te­lin myös tuo­na koh­ta­lok­kaa­na kevää­nä 1986, löy­si ensim­mäi­se­nä Gintaras Patackasin (s. 1951) tuo­tan­non. Tämän Kaunasista läh­töi­sin ole­van kapi­nal­li­sen runoi­li­jan teks­tit oli­vat terä­viä, iro­ni­sia ja Neuvostoliiton viral­lis­ta lin­jaa vas­tus­ta­via. ”Kun trak­to­ris­tin sil­mät humal­tu­vat / Harhailevat pit­kin tupaa kuin kynt­ti­lät / Ja peläs­ty­nyt vai­mo / pii­lek­sii vikis­ten pöy­dän taka­na / Kumotun olut­tuo­pin vie­res­tä / alkaa työ­vuo­ro…”. Vielä muu­ta­maa vuot­ta aiem­min moi­sis­ta neu­vos­to­maa­il­man­ku­vaa hal­ven­ta­vis­ta ja jul­ki­ses­ti lau­le­tuis­ta säkeis­tä saat­toi saa­da pot­kut töis­tä.

Poeettisten teks­tien­sä ohel­la Kardiofonas oli ensim­mäi­siä arkie­lä­mäs­tä lau­la­via yhty­ei­tä. Eräs hei­dän tun­ne­tuim­mis­ta kap­pa­leis­taan Šliaužk į kopas ’Kapua dyy­neil­le’ ker­too Itämeren ran­nal­la sijait­se­vaan Palangan kyl­py­lä­kau­pun­kiin saa­pu­neen nuo­ren pojan illan­vie­tos­ta. Tämä oli poik­keuk­sel­lis­ta, kos­ka arki­rea­lis­mi oli vie­lä outo lin­tu liet­tua­lai­ses­sa musii­kis­sa. Vimmaisesti soit­ti, ja soit­taa edel­leen, Bix-nimi­nen yhtye Šiauliaista, joka niit­ti myö­hem­min kan­sain­vä­lis­tä­kin mai­net­ta. Eräällä Euroopan kier­tu­eel­la Bixiä läm­mit­te­li itse… Nirvana!

Vapauden jano

Niistä ajois­ta ja sii­tä maa­il­mas­ta voi­si ker­toa pal­jon – kuin­ka maa­na­lai­set yhtyeet osa­si­vat kir­joit­taa rivien väliin, ja mil­lai­sia kek­se­liäi­tä temp­pu­ja teh­tiin, jot­ta lah­jak­kaim­mat pää­si­si­vät viral­li­siin musiik­kio­pin­toi­hin. Luovien ihmis­ten pysäyt­tä­mi­nen oli kui­ten­kin vai­ke­aa jopa sor­to­jär­jes­tel­mäl­le.

Vuonna 1987, kun vapau­den paluuseen oli jäl­jel­lä enää kol­me vuot­ta, Rock-mars­sit-kon­sert­ti­kier­tue kul­ki läpi Liettuan esiin­tyen eri kau­pun­geis­sa. Jo vuo­den 1988 Rock-mars­sil­la lie­hui­vat kan­sal­li­set liput, sil­lä Rock-mars­seis­ta tuli olen­nai­nen osa Sąjūdis-kan­san­lii­ket­tä. Yhtyeitä kut­sut­tiin pait­si vapaut­ta tavoit­te­le­vis­ta naa­pu­ri­mais­ta, eri­tyi­ses­ti Latviasta, mut­ta myös Yhdysvalloista, jos­sa eli liet­tua­lai­sia siir­to­lai­sia.

Energinen, elä­vä ja tin­ki­mä­tön musiik­ki ran­tau­tui 1980-luvun lopul­la Liettuaan, ja sii­tä tuli erot­ta­ma­ton osa lau­la­vaa val­lan­ku­mous­ta. Uusia nimiä pul­pah­te­li pin­nal­le tuon tuos­ta – jot­kut tuli­vat esiin kel­la­reis­ta, toi­set taas oli­vat jo aiem­min esiin­ty­neet ylei­söl­le. Tyylejä oli mitä moni­nai­sem­pia, aina peh­meäs­tä popis­ta kovaan trash metal­liin tai rai­vok­kaa­seen post pun­kiin.

Tuona aika­na ei ollut enää mah­dol­lis­ta kas­vaa kuu­le­mat­ta roc­kia – jär­jes­tel­män rakoil­les­sa lii­tok­sis­taan rock soi yhä enem­män myös radion eet­te­ris­sä. Vuonna 1989 jär­jes­te­tyl­lä Vilnasta Tallinnaan ulot­tu­val­la, 600 kilo­met­rin pitui­sel­la Baltian ihmis­ket­jul­la oli myös oma rock­hym­nin­sä – kap­pa­le Bunda jau Baltija ’Herää jo Baltia’, jon­ka lau­loi­vat kaik­kien kol­men maan artis­tit. Mitä nuo lau­lut syk­ki­vät? Tietysti ennen kaik­kea vapau­den janoa.

Vaikka oli­kin sal­lit­tua lau­laa Liettuasta ja rak­kau­des­ta Liettuaan myös viral­li­sel­la aree­nal­la, sai sel­lai­nen rak­kaus olla vain rak­kaut­ta Liettuan luon­toon ja liet­tua­lai­siin; silo­tel­tua, naii­via ja banaa­lia. Nyt rak­kau­del­la oli lupa olla myös terä­vää ja tus­kal­lis­ta, ja lau­luis­sa sai muis­tel­la vai­kei­ta koke­muk­sia, kuten kyy­di­tyk­siä Siperiaan, mie­hi­tys­tä ja par­ti­saa­nien tais­te­lu­ja. Löytyi terä­väm­pää runout­ta, jota liet­tua­lai­set oli­vat tot­tu­neet muut­ta­maan lau­luik­si, mut­ta lau­lu­ja alet­tiin kir­joit­taa myös itse. Ne oli­vat usein todel­la meta­fo­ri­sia ja lyy­ri­siä – toi­sen­lai­sia.

Useimmille yhty­eil­le tuli kun­nia-asiak­si, että jokai­sel­la oli myös Liettuasta ker­to­va lau­lu, sil­lä itse­näi­syys­pyr­ki­myk­set oli­vat mitä ilmei­sim­mät. Näitä lau­lu­ja lau­loi­vat tuhan­net, ja jot­kin niis­tä ovat säi­lyt­tä­neet pyhyy­den sta­tuk­sen­sa aina nyky­päi­vään asti. Tällaisia ovat muun muas­sa Eurika Masytėn lau­lu, joka poh­jau­tuu erään hyvin tun­ne­tun liet­tua­lais­ru­noi­li­jan Justinas Marcinkevičiusin runoon Laisvė ’Vapaus’: ”Sulje minut itsee­si, Isänmaa, niin kuin kuo­le­ma sul­kee äänen kurk­kuun, ja niin kuin yö sul­kee illan, ja sinä vas­taat minul­le – minä olen sinun vapau­te­si”. Oli Kipras Mašanaus­ka­sin Kokia nuos­ta­bi, Lietuva, esi ’Kuinka upea olet, Liettua’ ja vie­lä lukui­sia mui­ta, jot­ka ovat jo pai­nu­neet unoh­duk­siin. Lauluista tuli voi­ma, joka aut­toi ihmi­siä nouse­maan vas­ta­rin­taan ja kes­tä­mään syn­kim­pi­nä­kin het­ki­nä – kun Neuvostoliitto lähet­ti maa­han desant­te­ja ja tank­ke­ja, ja kun vapaus­tais­te­lu muut­tui veren­vuo­da­tuk­sek­si.

Käänne inspiroi

Rock-koneis­to jyräh­te­li niin voi­mak­kaas­ti, että sen vapaut­ta­ma ja tie­tä itse­näi­syy­teen rai­van­nut ener­gia haih­tui nopeas­ti, mikä oli iro­nis­ta. Vapauteen sukel­ta­neet ihmi­set sai­vat vapau­den ohel­la myös kaik­ki sen kään­tö­puo­let: hen­ki­lö­koh­tai­sen vas­tuun, pää­tös­va­pau­den, talou­del­li­sen kil­pai­lun ja yhteis­kun­nal­li­sen tur­vat­to­muu­den, ja he lak­ka­si­vat välit­tä­mäs­tä lau­luis­ta mel­ko pian.

Rockin luo­va liek­ki vaih­tui tyh­jän­päi­väi­sen popin rahan­te­ko­ko­nei­siin. Musiikki ja musiik­ki­lii­keh­din­tä eriy­tyi­vät erit­täin vah­vas­ti – mie­len­kiin­toi­sim­mil­le tai­tei­li­joil­le jäi­vät kel­la­rit ja pie­net klu­bit, toi­saal­la taas tai­teel­li­set etsin­nät vaih­tui­vat tuot­ta­jien kiil­lot­ta­miin sapluu­noi­hin. Jotkut 1990-luvun täh­dis­tä vakiin­nut­ti­vat ase­man­sa, toi­set taas kato­si­vat kyl­vet­ty­ään roc­kin tule­vai­suu­teen moni­puo­li­suu­den sie­me­nen. He ava­si­vat oven, jon­ka kaut­ta tul­vi mitä moni­muo­toi­sin­ta maa­il­man­musiik­kia. Vielä nyky­ään­kin jot­kin yhtyeet kään­ty­vät 1990-luvun Vapauden aal­lon etsi­jöi­den puo­leen – ei niin kuin muis­toe­si­nei­siin, vaan kuin ins­pi­raa­tion läh­tee­seen, kun val­ta­va ”ei voi” muut­tui voi­mak­kaak­si ”kyl­lä voi, ja voi vaik­ka kuin­ka!” -asen­teek­si.

Joka ker­ta muis­taes­sa­ni Vesna-man­kan ja sen kase­tin mie­tin, kuin­ka pal­jon musiik­ki mer­kit­si meil­le, kuin­ka se ava­si sil­mät, kuin­ka se ins­pi­roi ja kuin­ka pal­jon se antoi. Samankaltaisen musii­kil­li­sen voi­man havait­sin myös Ukrainassa vuo­den 2014 Maidanin (Arvokkuuden val­lan­ku­mouk­sen) aikaan. Siellä musiik­ki soi laval­ta ras­kaim­pi­na­kin päi­vi­nä, ja rak­kaus­lau­luis­ta tuli tais­te­lu­hym­ne­jä, jot­ka aut­toi­vat kes­tä­mään ja voit­ta­maan.

---

[1] Kappale oli tri­buut­ti Queenin tuo­reel­le hitil­le Radio Ga Ga.

[2] Myös Neuvostoliitossa nousi rock-aal­to. Yhtyeet kuten Akvarium, Kino, DDT, Nautilius Pompilius ja Mašina Vremeni tar­jo­si­vat vaih­toeh­don viral­li­sel­le tyl­syy­del­le, vaik­ka nii­den täy­tyi­kin jat­ku­vas­ti tais­tel­la oikeu­des­taan luo­mi­seen. Tuo tais­te­lu oli pal­jon ras­kaam­pi kuin hil­jat­tain kan­sain­vä­li­sil­lä Cannesin elo­ku­va­fes­ti­vaa­leil­la esi­te­tys­sä Kirill Serebrennikovin elo­ku­vas­sa Leto ’Kesä’, joka ker­too 1980-luvun alun underground-musiik­kie­lä­mäs­tä Leningradissa.