Vuoden 2021 J. A. Hollon kään­nös­pal­kin­non voit­ti Jussi Palmusaari Kasvien elä­mä -teok­sen suo­men­nok­ses­ta. Kyseessä on pal­kin­to­raa­din mukaan “oppi­nut ja into­hi­moi­nen teos, joka avaa uuden­lai­sia, hät­käh­dyt­tä­viä­kin näkö­kul­mia elä­mään maa­pal­lol­la”. Kritiikki on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön Hyvännäkijä-nume­ros­sa jou­lu­kuus­sa 2020.

*

Filo­so­fia sai alkun­sa luon­non tut­ki­mi­ses­ta, mut­ta Sokrateesta läh­tien se on hylän­nyt maa­il­man ja kään­tä­nyt kat­seen­sa sisään päin, kir­joit­taa Emanuele Coccia. Filosofia on supis­ta­nut aihe­pii­rin­sä sii­hen, mikä on inhi­mil­lis­tä, ja tupan­nut tar­kas­te­le­maan ihmi­siä maan­pääl­li­si­nä, ympä­ris­tös­tään irral­li­si­na olen­toi­na. Luonnostellessaan uut­ta luon­non­fi­lo­so­fi­aa Coccia näyt­tää­kin palaa­van Sokratesta edel­tä­viin hah­mo­tel­miin, Herakleitokseen: ”Kaikki vir­taa”; ja Anaksagoraaseen: ”Kaikessa on kaik­kea”.

Radikaaleista läh­tö­koh­dis­ta ver­so­aa veh­reä, miel­tä rai­kas­ta­va toi­sen­lai­sen ajat­te­lun tuu­lah­dus.

Coccialle elom­me ei ole var­si­nai­ses­ti maan­pääl­lis­tä, vaan ole­mi­sem­me on ennen kaik­kea upok­sis­sa ole­mis­ta. Huljumme atmosfää­ris­sä, joka vir­taa lävit­sem­me hen­gi­tyk­se­nä ja sekoit­taa mei­dät toi­siim­me ja muu­hun maa­il­maan. Olemme yhtä ilman kans­sa. Koronapandemian aikaan met­ros­sa mat­kus­ta­va onkin asias­ta häi­rit­se­vän tie­toi­nen. Kenessä hen­gi­ty­sil­ma­ni on aiem­min ollut? Mitä se kan­taa muka­naan?

Maailma, johon olem­me vajon­neet, ei ole pel­käs­tään ulkois­ten objek­tien jouk­ko, jota voi­sim­me käsi­tel­lä tah­tom­me mukaan. Sen sijaan jo elä­mä itses­sään muut­taa ilma­ke­hää, ympä­ris­töä, jos­ta kaik­ki muo­dos­tuu. Elämä on ympä­ris­töä.

Kasveissa tämä osal­li­suus ilme­nee perus­ta­val­la taval­la. Kasvit eivät mani­pu­loi ulko­maa­il­maa. Sen sijaan ne kas­va­vat sen osak­si ja muok­kaa­vat sitä ole­muk­sel­laan. Ne kyke­ne­vät foto­syn­tee­siin ja ovat siten muun elä­män perus­ta, ja sii­hen suh­tees­sa itse­riit­toi­sia. Yhteyttämällä ne tuot­ta­vat pait­si hen­git­tä­mäm­me hapen myös kai­ken ravin­non, jota kas­veil­la loi­si­vat eläi­met tar­vit­se­vat. Ne ovat ja ne luo­vat asut­ta­van maa­il­man.

Aiemmin myös Averroësin filo­so­fi­aa tut­ki­nut Coccia tun­tuu rin­nas­ta­van kas­vit tomis­tien juma­laan: Paitsi että ne ovat itse­riit­toi­sia maa­il­man luo­jia, ei nii­den aja­tus­ten ja teko­jen välil­lä ole eroa. Kasvi aja­te­lee toi­mi­mal­la. Kasvin aja­tuk­set eivät kos­kaan jää pel­käk­si aikeik­si, vaan kas­vi­na ole­mi­nen on toteu­tu­mis­ta. Kasville poten­tia ja aktu­aa­li­nen ovat yhtä.

Kasvin var­si­nai­sim­pa­na muo­to­na, kas­vin luon­to­na, Coccia pitää leh­teä. Lehdissä havi­see koko biosfää­rin elä­mä. Kukassa taas ilme­nee suku­puo­li­suus: pöly­tyk­ses­sä ja hedel­möi­ty­mi­ses­sä toteu­tu­va aktii­vi­nen yksi­löi­den sekoit­tu­mi­nen toi­siin­sa. Siemeneen varas­toi­tuu jär­ki: ei-semant­ti­nen tie­to kas­va­mi­ses­ta ja tule­vis­ta muo­dois­ta. Juuret taas ovat kas­vin ali­nen yöpuo­li: nii­den avul­la kas­vi yhdis­tää ruu­miis­saan valon ja pimey­den. Juurien koh­dal­la Coccian ajat­te­lu löyh­tyy meta­fyy­si­ses­tä meta­fo­ri­sek­si – kuin pimeä puo­li ei oikein sopi­si sii­hen poh­jim­mil­taan bio­lo­gi­seen som­mi­tel­maan, jota hän kehit­te­lee.

Mutta mitä on se, johon juur­ru­taan? Ihmislähtöinen filo­so­fia on ollut enim­mäk­seen maa­kes­keis­tä ajat­te­lua. Maan kama­ra koe­taan edel­leen perus­tak­si, jon­ka pääl­le maa­il­ma raken­tuu, ja johon suh­tees­sa lii­kum­me. Kopernikaaninen kään­ne on jää­nyt puo­li­tie­hen – pel­käk­si täh­ti­tie­teel­li­sek­si teo­riak­si. Haemme väit­teil­lem­me perus­tei­ta, poh­jaa, jon­ka pääl­le argu­men­tit voi­daan raken­taa. Ekologinen ajat­te­lu­kin pitää maa­ta arvok­kaim­pa­na, uni­ver­saa­li­na toi­min­nan mit­ta­na. Mutta kuten astro­no­mias­sa, ei Coccian luon­non­fi­lo­so­fias­sa­kaan maa­il­man kes­ki­pis­tee­nä toi­mi maan­ka­ma­ra. Yhteyttävän leh­den valoon kurot­te­le­van peri­aat­teen mukai­ses­ti maa­il­man on olta­va aurin­ko­kes­kei­nen.

Aurinkokeskeinen ajat­te­lu kohot­taa vir­taa­mi­sen ja sekoit­tu­mi­sen ava­ruu­den kor­keuk­siin.

Maa on pelk­kä kos­mi­sen atmosfää­rin tii­vis, jäh­meä­liik­kei­nen eri­kois­ta­paus, tai­vaan­kap­pa­le, siis kap­pa­le tai­vas­ta, yhtä upon­nut ja sekoit­tu­nut yli­siin kaa­su­vir­tauk­siin kuin eliöt ilma­ke­hään.

Sekoittumisen meta­fy­siik­ka haas­taa tie­teen­teon pre­mis­sit: eril­lis­tie­teet, joi­den koh­teet ovat yksi­löl­li­siä ja irral­li­sia, ja tut­ki­jat jot­ka ovat eri­kois­tu­neet kukin omaan tut­ki­mus­koh­tee­seen­sa, eivät tavoit­te­le tai saa­vu­ta koko­nai­suut­ta eivät­kä har­mo­ni­sia, yhte­näi­siä raken­tei­ta. Ne tai he eivät näe met­sää puil­ta, hyvä jos koko­nai­sia pui­ta­kaan. Tutkimusalojen rajauk­set eivät nouse tut­ki­mus­koh­teis­ta, vaan ovat puh­taas­ti sosi­aa­lis­ten kiel­to­jen seu­raus­ta. Mutta jos sekoit­tu­nut­ta maa­il­maa tah­do­taan ymmär­tää, on ajat­te­lun­kin tona­van kurit­to­mas­ti sol­jut­ta­va kaik­kial­le ja haet­ta­va muo­ton­sa tar­peen mukaan.

Jussi Palmusaaren suo­men­nos on nau­tit­ta­vaa luet­ta­vaa. Coccian filo­so­fia on man­ner­mai­seen tapaan runol­lis­ta, maa­lai­le­vaa ja sug­ges­tii­vis­ta, mut­ta samal­la hänen tyy­lin­sä onnis­tuu ole­maan sel­ke­ää ja kom­mu­ni­ka­tii­vis­ta. Ajatuskuluissa häi­väh­te­lee toki koh­tia, jot­ka eivät aivan täy­del­li­ses­ti vakuu­ta, mut­ta koko­nai­suu­den kan­nal­ta ne ovat tri­vi­aa­lin­puo­lei­sia. Kasvien elä­mä valai­see luon­toa viis­tos­ta kul­mas­ta ja onnis­tuu näyt­tä­mään maa­il­man kieh­to­van eri­lai­se­na kuin omaan otsaan kiin­ni­tet­ty lamp­pu.