Esittelyssä kak­si tuo­ret­ta tie­to­kir­jaa, jois­ta toi­nen pureu­tuu kes­kiai­kai­siin ope­tuk­siin, toi­nen tule­vai­suu­den­vi­sioi­hin. Molemmista löy­tyy ajan­koh­tai­nen taso. Tietokirjakritiikkejä jul­kais­taan Verkko-Särössä Wihurin rahas­ton tuel­la.

*

Pandemiamme myö­tä arkeen ovat ujut­tau­tu­neet pait­si kas­vo­mas­kit ja R-luvut, myös moraa­li­set kysy­myk­set. Yhteiskunnallisella tasol­la suh­tau­tu­mi­nen viruk­seen on nos­ta­nut esiin vas­tak­kai­na­set­te­lun talou­den ja ihmi­se­lä­män vaa­li­mi­sen välil­lä. Yksityisesti jou­dum­me pun­nit­se­maan, mis­sä mää­rin lähei­sen tapaa­mi­nen tai yli­mää­räi­nen kaup­pa­reis­su ovat oikeu­tet­tu­ja valin­to­ja. Kuinka löy­tää tasa­pai­no itsek­kyy­den ja alt­ruis­min välil­le? Miten mei­dän tulee toi­mia? Mikä on oikein?

Teppo Eskelinen kut­suu koro­nan herät­tä­mää eet­tis­tä poh­din­taa ”moraa­li­sek­si tihen­ty­mäk­si”. Tällaiselle ilmiöl­le on Eskelisen mukaan tyy­pil­lis­tä se, että yksi­lö joh­tuu reflek­toi­maan omaa käy­tös­tään, ja että eri­lai­set moraa­li­siin valin­toi­hin kyt­key­ty­vät tun­ne­reak­tiot, kuten aggres­sio tai syyl­li­syys, koros­tu­vat arjes­sa.

Lähdin set­vi­mään omaa moraa­lis­ta tihen­ty­mää­ni siel­tä, mis­tä useim­mi­ten olen saa­nut avun: kir­jal­li­suu­des­ta. Valitsin luet­ta­vak­se­ni kak­si teos­ta, jois­ta toi­nen tuo vies­tin men­nei­syy­des­tä, toi­nen tule­vai­suu­des­ta. Molempia teok­sia voi­si luon­neh­tia itsea­pu­kir­jal­li­suu­dek­si eli kir­jal­li­suu­dek­si, joka pyr­kii kehit­tä­mään luki­jaan­sa. Pohjimmiltaan näis­sä teok­sis­sa vas­ta­taan kui­ten­kin yksin­ker­tai­seen kysy­myk­seen: kuin­ka elää oikein?

Esimerkin ihme: keskiajan opetukset

Käsittelemistäni teok­sis­ta ensim­mäi­nen on kokoel­ma kes­kiai­kai­sia esi­merk­ki­ta­ri­noi­ta. Ihmeiden kir­ja on kään­nös Naantalin luos­ta­ris­ta löy­ty­nees­tä käsi­kir­joi­tuk­ses­ta, joka saa­pui Suomeen Vadstenan vau­raas­ta bir­git­ta­lais­luos­ta­ris­ta 1400-luvul­la. Naantalin käsi­kir­joi­tuk­ses­ta on sääs­ty­nyt vain satun­nai­sia sivu­ja, mut­ta his­to­rian­tut­ki­joi­den onnek­si emo­luos­ta­ris­sa Ruotsissa säi­lyi koko­nai­nen kap­pa­le. Kokoelman on suo­men­ta­nut Marko Lamberg, joka on tut­ki­jan­työn­sä ohel­la otta­nut teh­tä­väk­seen välit­tää kes­kia­jan kult­tuu­ri­his­to­ri­aa nyky-ylei­söl­le.

Ihmeiden kir­ja on kokoel­ma kris­til­li­siä esi­merk­ki­ta­ri­noi­ta eli exemplu­mei­ta. Exemplumin teh­tä­vä oli tar­jo­ta kuu­li­jal­le havain­nol­li­nen esi­merk­ki­ta­paus, joka välit­tää moraa­li­sen ope­tuk­sen, kuten Lamberg teok­sen­sa joh­dan­nos­sa taus­toit­taa. Kyseessä on siis kait­se­va ja ohjaa­va tari­na­tyyp­pi – mut­ta myös her­kul­li­nen tilai­suus esit­tää köm­mäh­dyk­siä, nolauk­sia, höl­möi­ly­jä ja suo­ra­nais­ta kau­hua. Varoittava esi­merk­ki on paras esi­merk­ki, ajat­te­li­vat luos­ta­rei­den uskon­mie­het.

Katolisesta taus­tas­taan huo­li­mat­ta exemplum eli esi­merk­ki­ta­ri­na vai­kut­taa yhä arkeem­me ja yhteis­kun­taam­me. Näin esit­tää Kertomuksen vaa­rat -han­ke, tam­pe­re­lais­ten ker­to­muk­sen­tut­ki­joi­den yhteis­pon­nis­tus. Hanke on kes­kit­ty­nyt per­kaa­maan eri­tyi­ses­ti medias­sa ker­rot­tu­ja, tun­teik­kai­ta nykyexemplu­mei­ta, jot­ka voi­vat ottaa vaik­ka­pa toi­pu­mis­ker­to­muk­sen tai elä­män­muu­tos­ta­ri­nan muo­don. Exemplumissa on jota­kin, joka tekee sii­tä sosi­aa­li­ses­sa medias­sa eri­tyi­sen jaet­ta­van eli viraa­li­sen.

Keskiajalla, 1200-luvul­ta alkaen, kato­li­nen kirk­ko pon­nis­te­li eri­tyi­ses­ti vakiin­nut­taak­seen ehtool­li­sen ja ripin. Tämä näkyy myös Ihmeiden kirjan tari­nois­sa, jois­ta val­tao­sa käsit­te­lee öylä­tin ihmei­tä­te­ke­vää voi­maa tai ripin suo­maa hen­gel­lis­tä pelas­tus­ta. Ehtoollisihmeen epäi­li­jät saa­vat huo­ma­ta, että öylät­ti hiko­aa ver­ta tai paran­taa sai­raat; mehi­läis­pe­sään ase­tet­tu­na se saa mehi­läi­set raken­ta­maan vahas­ta kap­pe­lin Kristukselle. Samankaltaisia vai­ku­tuk­sia on ripil­lä. Paholaiset, nuo ihmis­seu­raan her­käs­ti lyöt­täy­ty­vät pen­te­leet, saa kaik­koa­maan käy­mäl­lä ripil­lä, sil­lä syn­nin­tun­nus­tuk­sen suo­rit­ta­nut muut­tuu vai­no­lais­ten­sa sil­mis­sä tun­nis­ta­mat­to­mak­si. Kirkon sit­keä kam­pan­ja sakra­ment­tien­sa puo­les­ta tun­tuu juu­ri nyt tutul­ta: sii­nä hah­mot­tuu jär­jes­tys­tä luo­van esi­val­lan ja kurit­to­man yksi­lön väli­nen kamp­pai­lu. Tätä köy­den­ve­toa käy­dään täl­lä het­kel­lä mones­sa maas­sa, meil­lä­kin, kun nor­mi­tal­koi­ta ja sään­tö­jen pur­kua aja­nut eetos on saa­nut väis­tyä poik­keus­ti­la­la­kien tiel­tä.

Kokoelmasta voi lukea, että kes­kia­jan kir­kon­mies­ten stra­te­gia­na on ollut sulaut­taa kir­kon opit kan­sa­nus­kon maa­gi­seen ajat­te­luun: sakra­ment­te­ja kau­pa­taan nii­den ihme­vai­ku­tus­ten, ei niin­kään opil­lis­ten perus­tei­den avul­la. Mieleni tekee kysyä, voi­si­vat­ko esi­mer­kik­si roko­te­kriit­ti­syy­den kans­sa kamp­pai­le­vat kan­san­ter­vey­se­li­met hyö­dyn­tää samaa vies­tin­tä­stra­te­gi­aa? Ja jos voi­si­vat, oli­si­ko se oikein?

Yllättävää on se, ettei­vät kes­kia­jal­la niin ylei­set kul­ku­tau­dit esiin­ny kokoel­mas­sa lain­kaan. Ehkäpä epi­de­mioi­den läs­nä­olo oli niin läpeen­sä arkis­ta, ettei sii­nä ollut jutun juur­ta. Voi myös olla, ettei­vät nyky­lu­ki­jan asso­si­aa­tiot ruton aika­kau­des­ta vas­taa aika­kau­den omaa koke­mus­ta. Ruumiillisuus, keho ja kuo­le­vai­suus kyl­lä nouse­vat Ihmeiden kirjan sivuil­ta esiin. Kuten Lamberg (s. 101 – 102) huo­maut­taa, kes­kia­jan uskos­sa myös ruu­mis on muka­na: Jeesuksen kipu ris­til­lä on hur­meis­ta ja lii­oi­tel­tua, Neitsyt Marian armah­ta­val­la hah­mol­la on ravit­se­vat ja mai­toa tiuk­ku­vat rin­nat, ja uskon­nol­li­nen hur­mio mais­tuu suus­sa makeal­ta.

Ihmeiden kir­ja on myös kit­sas­te­li­joi­den, kur­sas­te­li­joi­den, nir­soi­li­joi­den, juo­rui­li­joi­den ja kai­ken­lais­ten koti­vel­ho­jen, käär­me­öl­jy­kaup­piai­den, ven­koi­li­joi­den ja himoit­si­joi­den paraa­ti. Kokoelman rita­rit hui­to­vat päi­tä miten sat­tuu, ja papit ja piis­pat kamp­pai­le­vat val­las­ta hel­mat lie­huen. Sellaisenaan nämä alku­pe­räi­set exemplu­mit ovat pal­jon armol­li­sem­pia kuin Kertomuksen vaa­rat -pro­jek­tin tut­ki­mat media­ker­to­muk­set. Oikeamielisten sijas­ta Ihmeiden kir­ja esit­tää jou­kon eri lail­la vaja­vai­sia ihmi­siä. Onnellisen lopun vaa­ti­mus­kaan ei vie­lä rasi­ta näi­tä tari­noi­ta. Tarjolla on kohot­ta­via ker­to­muk­sia, mut­ta pal­jon muu­ta­kin: äkki­kuo­le­mia, revit­ty­jä jäse­niä, raa­te­le­via rupi­kon­nia ja piru­jen perus­ta­ma luos­ta­ri. Moni tari­na yrit­tää pikem­min­kin pelo­tel­la kuin innoit­taa.

Koska kokoel­man tari­nat on mer­kit­ty muis­tiin lähin­nä saar­no­ja ja mui­ta esit­tä­mis­ti­lan­tei­ta var­ten, ovat Ihmeiden kirjan tari­nat ennem­min­kin aihioi­ta kuin mukaan­sa­tem­paa­via novel­le­ja. Tämän saa luki­ja tuta. Pohjolan Decameronea ei täs­tä teok­ses­ta saa teke­mäl­lä­kään. Lambergin kom­men­taa­ri onnek­si raken­taa sil­taa nyky­lu­ki­jan ja kes­kia­jan ker­to­jan välil­le. Laajempikin selos­tus oli­si teok­seen mah­tu­nut.

Sitä, tätä ja tota: Piilaakson profetia

Keskiajan kir­kon­mies­ten jäl­keen on aika kuun­nel­la, mitä tule­vai­suu­den tie­tä­jät tie­tä­vät. Perttu Pölösen Tulevaisuuden luku­jär­jes­tys on pari­kymp­pi­sen futu­ris­tin näke­mys sii­tä, mitä nyt ja huo­men­na tulee osa­ta. Pölönen on voit­ta­nut pal­kin­to­ja Sävelkello-sovel­luk­sel­laan, opis­kel­lut Piilaakson Singularity Universityssä ja tul­lut vali­tuk­si MIT Technology Review:n lis­tal­le, joka nos­ti esiin alle 35-vuo­tiai­ta muu­tok­sen ja inno­vaa­tioi­den teki­jöi­tä Euroopasta. Viime vuo­det hän on tul­lut tutuk­si eten­kin puhu­ja­na ja mat­ka­saar­naa­ja­na, joka kut­su­taan leh­ti­haas­tat­te­lui­hin ja kon­fe­rens­sei­hin avaa­maan näkö­kul­mia tule­vai­suu­teen ja epäi­le­mät­tä myös suku­pol­vi Z:n ajat­te­lu­maa­il­maan. Tulevaisuuden luku­jär­jes­tys poh­jaa Pölösen koke­muk­seen kou­lu­tuk­sen alal­la toi­mi­vien star­tup -yri­tys­ten perus­ta­ja­na: Sävelkello pyr­kii hel­pot­ta­maan musii­kin teo­rian omak­su­mis­ta, ja Piilaakson-kuu­kausi­na syn­tyi Myanmarissa toi­mi­va kou­luo­pe­tuk­sen digi­ta­li­saa­tio­han­ke 360ed.

Tulevaisuuden luku­jär­jes­tyk­sen ensi leh­dil­lä on esil­lä itse luku­jär­jes­tys, jon­ka jakoa myös kir­ja nou­dat­te­lee. Mitä Pölösen kou­lus­sa sit­ten opis­kel­laan? Oppiaineilla on sel­lai­sia nimiä kuin ”Luovuus ja impro­vi­saa­tio”, ”Intohimot ja luon­ne”, ”Kommunikaatio ja tari­nan­ker­ron­ta” sekä ”Myötätunto ja rehel­li­syys”. Jälki-istun­to tar­jo­aa rak­kaut­ta. Mukana ovat kaik­ki Piilaakson opin­kap­pa­leet: Maailmasta täy­tyy teh­dä parem­pi paik­ka. Hierarkioista on vain hait­taa, eten­kin, kun kyse on tie­dos­ta tai kou­lu­tuk­ses­ta. Erehtyminen ei ole inhi­mil­lis­tä vaan suo­ras­taan juma­lal­lis­ta, sil­lä vain epä­on­nis­tu­mal­la voi onnis­tua. Työ ei ole työ­tä vaan into­hi­mo. Pölösen kes­kei­sen tee­sin mukaan koneä­lyn aika­kau­del­la ihmi­sen kan­nat­taa vaa­lia inhi­mil­li­syyt­tään. Samaa ohje­nuo­raa on tar­jon­nut muun muas­sa israe­li­lai­nen Yuval Noah Harari sekä ala­ti kas­va­va jouk­ko peda­go­gian asian­tun­ti­joi­ta.

Pölösen uudes­sa huma­nis­mis­sa näkyy eri­tyi­ses­ti kog­ni­tio­tie­teis­tä muil­le aloil­le läik­ky­nyt kiin­nos­tus tun­tei­siin. Tunnetaitojen ja -työn koros­tus osa­na tule­vai­suu­den menes­tys­stra­te­gi­aa muo­dos­taa jon­kin­lai­sen, jos­kin löy­hän, punai­sen lan­gan teok­sel­le. Aihepiiri pää­see esil­le eri­tyi­ses­ti Myötätunto ja rehel­li­syys -luvus­sa, joka käsit­te­lee empa­ti­aa. Erityisen ilah­dut­ta­vaa on se, että Pölönen kään­tää tren­dik­kään aiheen ympä­ri ja poh­tii myös empa­tian hai­tal­li­suut­ta: sitä, kuin­ka tehok­kaas­ti mei­hin voi­daan vai­kut­taa empa­tian avul­la, ja kuin­ka vali­koi­vaa empa­tiam­me lopul­ta kui­ten­kin on. Kuten teok­ses­sa yli­pää­tään, myös täs­sä aihees­sa näkö­kul­maa oli­si voi­nut vie­lä laa­jen­taa yksi­lös­tä yhtei­sö­jen tasol­le.

Käsittelemättä jää muun muas­sa tun­ne­ti­lo­jen äkil­li­nen leviä­mi­nen, niin kut­sut­tu tun­tei­den tart­tu­mi­nen, joka näkyy pörs­si­pa­niik­kien ja vale­uu­tis­ten kal­tais­ten ilmiöi­den taus­tal­la. Korona-ajan moraa­li­ses­sa tihen­ty­mäs­sä on sii­nä­kin pit­käl­ti kyse tun­tei­den koke­mi­ses­ta ja jaka­mi­ses­ta. Voisiko olla, että han­ka­luu­tem­me koro­nan kans­sa joh­tu­vat kult­tuu­rim­me empa­ti­soi­tu­mi­ses­ta? Jostakin syys­tä juu­ri koro­na­kuo­le­ma mer­kit­see täl­lä het­kel­lä enem­män kuin mikä tahan­sa muu kuo­le­ma. Kenties syy­nä on se, että tun­ne­re­ser­vim­me on täl­lä het­kel­lä val­jas­tet­tu tun­te­maan ja käsit­te­le­mään nime­no­maan koro­naan liit­ty­viä pää­tök­siä.

Pölösen teok­sen kes­kei­nen ongel­ma on se, ettei­vät sii­nä esi­te­tyt aja­tuk­set tun­nu uusil­ta tai edes tuo­reil­ta. Ehkä ongel­ma pii­lee sii­nä, että ideat ovat tuon­ti­ta­va­raa Piilaakson tek­no­lo­gia­kes­kit­ty­mäs­tä. Usein mie­len­kiin­toi­sim­mat rat­kai­sut ja mul­lis­ta­vim­mat ideat kupli­vat mar­gi­naa­leis­sa ja eri­lai­sil­la unoh­de­tuil­la reu­na-alueil­la, pai­kois­sa, jois­sa kek­se­liäi­syy­des­tä ei mak­se­ta vaan sen avul­la sel­viy­dy­tään. Lukujärjestyksen mie­len­kiin­toi­sin­ta sisäl­töä ovat­kin Myanmarin kou­lu­tus­jär­jes­tel­mää ja sen uudis­ta­mis­ta käsit­te­le­vät kap­pa­leet.

Reseptiksi tule­vai­suu­des­sa menes­ty­mi­seen Pölönen tar­jo­aa luo­vuut­ta, sopeu­tu­mis­ky­kyä, yrit­tä­jä­hen­ki­syyt­tä, ongel­man­rat­kai­su­tai­to­ja, jat­ku­vaa janoa saa­da lisää ja enem­män. Kyseessä on tyy­li­puh­das itsea­pu­kir­jal­li­suu­den edus­ta­ja, joka puhut­te­lee ensi sijas­sa yksi­löä sil­loin­kin, kun käsi­tel­tä­vä­nä ovat yhteis­kun­nal­li­set muu­tok­set. Korona-ajas­ta käsin luet­tu­na on perus­tel­tua kysyä, jää­vät­kö nämä aja­tuk­set edus­ta­maan 2010-lukua täl­lä uudel­la vuo­si­kym­me­nel­lä, joka tun­tuu monel­la rin­ta­mal­la hakeu­tu­van takai­sin raken­tei­den pariin. Yhdysvalloissa nuo­ret äänes­tä­jät ovat liik­ku­neet koh­ti näke­myk­siä, jot­ka siel­lä yhdis­te­tään sosia­lis­miin, ja pan­de­mia on pal­jas­ta­nut, mis­sä mää­rin ylei­nen ja yhtä­läi­nen oikeus ter­vey­den­huol­toon on pait­si yksi­lön, myös koko yhtei­sön etu.

Ehkäpä Pölösen sano­ma oli­si pääs­syt parem­min esiin, jos se oli­si ase­tet­tu dia­lo­giin jota­ku­ta rin­nak­kais­ta tai aivan vas­tak­kais­ta näke­mys­tä edus­ta­van ajat­te­li­jan kans­sa. Tällaisena teos­ta hal­lit­see lii­kaa Pölösen omak­su­ma puhu­jan ase­ma: tee­sit toi­mi­vat 20 minuu­tin puheen­vuo­roi­na mut­ta eivät tah­do kan­taa, kun nii­den varaan yri­te­tään raken­taa laa­jem­paa koko­nais­nä­ke­mys­tä. Pölösen edus­ta­ma tule­vai­suusop­ti­mis­mi voi­si puo­lus­taa paik­kaan­sa parem­min, jos sitä hie­man haas­tet­tai­siin. Myös teok­sen kie­lia­su aiheut­taa täs­sä luki­jas­sa tur­haa ärtyi­lyä. Onkohan kus­tan­ta­ja Otava hop­puil­lut? Lukujärjestys oli­si kai­van­nut vie­lä yhden perus­teel­li­sen edi­toin­ti­kier­rok­sen, joka oli­si kar­si­nut anglis­mit ja puhe­kie­li­syy­det pois, sel­ven­tä­nyt lausei­den viit­taus­suh­tei­ta ja raken­ta­nut jon­kin­lais­ta hie­rar­ki­aa lukuis­ten esiin hei­tel­ty­jen ideoi­den välil­le.

Lopuksi: Rehellisyys saa kiitosta ja näkee nälkää (Juvenalis)

Ajallisesta etäi­syy­des­tään huo­li­mat­ta Ihmeiden kir­jas­sa ja Tulevaisuuden luku­jär­jes­tyk­ses­sä on pal­jon yhteis­tä. Molemmat teok­set poh­jaa­vat puhut­tuun sanaan. Ihmeiden kirjan tari­nat sai­si­vat ker­rot­tu­na lihaa luit­ten­sa ympä­ril­le, Pölösen näke­myk­set taas toi­mi­si­vat parem­min annos­pa­loi­na. Saarnastuolitaustasta ker­too myös se, että molem­mat teok­set pyy­tä­vät luki­jaa luot­ta­maan ulkoa annet­tuun uto­pi­aan. Ihmeiden kir­jas­sa sitä edus­taa maal­lis­ta elä­mää seu­raa­va pelas­tus – ja sii­nä sivus­sa toki viral­li­sen kir­kon oppe­ja tun­nus­ta­va elä­mä. Pölösen näke­myk­ses­sä puo­les­taan yhdis­ty­vät yksi­lö­kes­kei­nen kevyt­hu­ma­nis­mi ja tek­no­lo­giaop­ti­mis­mi: ”(…) on tär­ke­ää, että puhum­me tule­vai­suu­des­ta har­ki­ten ja luom­me uskoa omiin kykyi­him­me. Jos sinul­ta kysy­tään, mitä ajat­te­let tule­vai­suu­des­ta, minul­la on sinul­le vas­taus. Sano näin: ’En mal­ta odot­taa!’” (s. 185)

Siinä mis­sä Ihmeiden kir­ja nojaa pit­käl­ti pelot­te­luun, on Pölösen innos­tu­neen teok­sen tar­koi­tus kan­nus­taa ja ins­pi­roi­da. Teokset hyö­dyn­tä­vät siis vas­tak­kai­sia tun­ne­re­kis­te­rei­tä. En tie­dä onko seu­raa­va lop­pu­tu­le­ma yllä­tys, mut­ta aina­kin se on minul­le luki­ja­na vah­va koke­mus: Pölösen tule­vai­suusop­ti­mis­mi saa minut ala­ku­loi­sek­si. Se tar­jo­aa ihmis­ku­vaa, johon liit­tyy jat­ku­va kehit­ty­mi­sen, sopeu­tu­mi­sen ja jous­ta­mi­sen vaa­ti­mus. Keskiajan hur­mei­set tari­nat saa­vat minut sen sijaan nau­ra­maan, huvit­tu­maan ja keve­ne­mään. Yli 600-vuo­tis­ten exemplu­mei­den luke­mi­nen on toki nau­tin­nol­lis­ta jo sik­si­kin, että luen nii­tä vas­ta­kar­vaan, laji­tyyp­piä kumar­ta­mat­ta tai lii­em­mäl­ti kun­nioit­ta­mat­ta. Pölösen visioon on vai­keam­pi suh­tau­tua, sil­lä se puhut­te­lee luki­jaan­sa eri­lai­ses­ta val­ta-ase­mas­ta käsin. Tämä näke­mys on juu­ri nyt nis­kan pääl­lä. Mutta ennen kaik­kea Ihmeiden kir­ja tun­tuu rehel­li­sem­mäl­tä. Se tun­nus­taa sat­tu­man, epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­den ja eriar­voi­suu­den. Sen ihmis­ku­vas­sa on ulot­tu­vuus, johon nyky­päi­vän futu­ris­tit eivät kajoa: kär­si­mys.