Dystopiat ovat jäl­leen pin­nal­la. Mitä tämä ker­too maa­il­mas­ta, jos­sa eläm­me? Essee on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön nume­ros­sa Itä ja län­si (nro 37, 2019).

*

Viime vuo­si­na dys­to­pia on rois­kah­ta­nut entis­tä useam­min esil­le kir­jal­li­suu­des­sa ja elo­ku­vas­sa. Lajityyppi tun­tuu löy­tä­neen uut­ta pakot­ta­vuut­ta suh­tees­sa todel­li­suu­teen. Dystopia mer­kit­see pelon yhteis­kun­taa ja toi­vo­tun eli utoop­pi­sen vas­ta­koh­taa. Jopa ääri-indi­vi­dua­lis­ti­ses­sa ajas­sam­me tari­nat yhtei­sön huo­mi­ses­ta kiin­nos­ta­vat. Onko kyse kau­pal­li­suu­den sane­le­mas­ta ilmiös­tä vai aika­kau­den vireen muu­tok­ses­ta? Varmaankin molem­mis­ta.

Toki dys­to­pioi­ta on jo kau­an esiin­ty­nyt popu­laa­ri­kult­tuu­ris­sa, esi­mer­kik­si elo­ku­vis­sa. En puhu nyt mad­maxeis­ta, ter­mi­naat­to­reis­ta tai mat­rixeis­ta, laji­tyy­pin laa­duk­kaam­mas­ta puo­les­ta, vaan luvut­to­mis­ta kes­kin­ker­tai­sis­ta lef­fois­ta ja kir­jois­ta, joi­ta mari­noi­vat mus­tan­pu­hu­vat visiot saas­tei­den ja tyran­nian täyt­tä­män tule­vai­suu­den kau­huis­ta. Yhteiskuntakriittisenä kir­jal­li­suus­la­ji­na syn­ty­nyt dys­to­pia vai­kut­ti­kin 1900-luvun lopus­sa muut­tu­neen kei­no­jaan väsy­nees­ti varioi­vak­si komel­jant­ta­rik­si – kuin mukail­len dys­to­pioi­ta tut­ki­neen Erika Gottliebin (1938 – 2007) mak­sii­mia: ”Dystopia on tiu­kas­ti moder­nis­ti­nen gen­re, joka kuih­tuu post­mo­der­nin arvo­re­la­ti­vis­mis­sa.”

Scifin ala­la­ji­na 1970-luvul­la keh­key­ty­neen kyber­pun­kin kir­jal­li­suus­la­ji­tyy­pil­li­siin piir­tei­siin kuu­luu dys­toop­pi­nen, auto­ri­taa­ri­nen ja suu­ryh­tiöi­den hal­lit­se­ma tule­vai­suus, joi­ta kybor­git, hak­ke­rit ja teko­ä­ly pyö­rit­tä­vät. Alun perin mar­gi­naa­li­se­na laji­na syn­ty­neen kyber­pun­kin ideoi­ta on sit­tem­min kier­rä­tet­ty lähes loput­to­miin. Vielä äsket­täin monet tul­kit­si­vat­kin dys­to­pioi­ta mel­kein­pä silk­ka­na viih­tee­nä, jos­sa on ikiai­kais­ta hyvän ja pahan tais­te­lua, mut­ta jon­ka suh­de tosie­lä­mään on ohueh­ko.

Nyt tilan­ne tun­tuu muut­tu­neen. Kyse ei oikeas­taan ole sii­tä, että tuo­reet dys­to­piat oli­si­vat eri­lai­sia kuin van­hat, vaan sii­tä, että oma suh­tau­tu­mi­sem­me nii­hin on muut­tu­nut: uudet yhteis­kun­nal­li­set ja eko­lo­gi­set uhat pakot­ta­vat mei­tä tul­kit­se­maan dys­to­pia­ku­vauk­sia uudes­ta, ajan­koh­tai­ses­ta pers­pek­tii­vis­tä.

Todentuntuista fiktiota

Yhdysvaltalaisen Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sar­jan (2008 – 2010) romaa­nit ja nii­den poh­jal­ta teh­dyt elo­ku­vat kerää­vät maa­il­man­laa­juis­ta suo­sio­ta. Romaanit sijoit­tu­vat ympä­ris­tö­ka­ta­stro­fin tuhoa­maan apo­ka­lyp­ti­seen Panemin maa­han, joka sijait­see entis­ten Yhdysvaltojen pai­kal­la. Eliitti hal­lit­see Panemia dik­ta­to­ri­ses­ti pää­kau­pun­gis­taan ja pakot­taa mui­den aluei­den asuk­kaat puut­tee­seen ja kil­voit­te­luun. Vielä 15 vuot­ta sit­ten täl­lais­ta oli­si hel­pos­ti pitä­nyt vain yhte­nä kyber­pun­kin ideoi­den kier­rä­tyk­se­nä. Nyt sado­ma­so­kis­ti­nen ”näl­kä­pe­li” sen sijaan tun­tuu nyky­ka­pi­ta­lis­min ver­taus­ku­val­ta, ja luon­non­tu­ho herät­tää uuden­lais­ta kau­hua.

Donald Trumpin nous­tua Yhdysvaltain pre­si­den­tik­si Margareth Atwoodin dys­to­pia Orjattaresi (1985) hyp­pä­si myyn­ti­lis­to­jen kär­keen, ja romaa­nin poh­jal­ta teh­ty tele­vi­sio­sar­ja niit­tää kiin­nos­tus­ta. George Orwellin klas­si­nen antiu­to­pia Vuonna 1984 on ollut vii­me vuo­si­na Yhdysvalloissa myy­dyim­pien romaa­nien jou­kos­sa. Myös suo­ma­lai­ses­sa kir­jal­li­suu­des­sa dys­to­pia­tee­mat ovat olleet 2000-luvul­la vah­vas­ti esil­lä.

Uudet dys­to­piat ammen­ta­vat sekä todel­li­sis­ta uhkis­ta että laji­tyy­pin perin­tees­tä. Itse asias­sa 1900-luvun alun var­hai­set dys­to­piat vai­kut­ta­vat jäl­leen yllät­tä­vän tuo­reil­ta. Mistä ne ammen­si­vat polt­toai­neen­sa?

Dystopian juuret

Kirjallisena laji­na dys­to­pia syn­tyi nyky­ai­kais­tu­mi­sen aiheut­ta­mas­ta epä­var­muu­des­ta 1800- ja 1900-luku­jen tait­tees­sa. Siihen asti län­si­mai­ses­sa kult­tuu­ris­sa val­lit­si vuo­si­tu­han­sia opti­mis­ti­nen ja idea­li­soi­va eli niin sanot­tu klas­si­nen uto­pia. Sen juu­ria on haet­tu aina antii­kis­ta ja Raamatusta läh­tien. Kristinuskon vai­ku­tus­ta uto­pian taus­tal­la ei voi lii­kaa koros­taa. Pelkistetysti sanot­tu­na uto­pia (ja dys­to­pia) ilmen­tää län­si­mais­ta, kris­ti­nus­kon poh­jal­ta syn­ty­nyt­tä kehi­ty­sus­koa sekä tähän kehi­ty­sus­koon kriit­ti­ses­ti suh­tau­tu­vien taho­jen välis­tä kamp­pai­lua.

Dystopian syn­ty­ai­ka­na ja -pai­kas­sa, 1900-luvun vaih­teen Euroopassa, teol­li­nen pää­oma oli alle vuo­si­sa­das­sa orga­ni­soi­nut talon­poi­kais­väes­tön muut­to­liik­keen maal­ta kau­pun­kei­hin. Teollisen kehi­tyk­sen ja talous­kas­vun myö­tä perin­tei­set yhtei­söt ja nii­den sosi­aa­li­nen jär­jes­tys oli­vat hajon­neet. Samoihin aikoi­hin sosio­lo­git puhui­vat mas­sayh­teis­kun­nas­ta. Sillä vii­tat­tiin moder­niin yhteis­kun­taan, jota hal­lit­si­vat per­soo­nat­to­mat, yliyk­si­löl­li­set ins­ti­tuu­tiot sekä mas­soil­le suun­nat­tu kult­tuu­ri. 1800-luvun tyy­li­nen usko yhteis­kun­nan jat­ku­vaan täy­del­lis­ty­mi­seen jär­jen ja valis­tuk­sen mer­keis­sä alkoi rapau­tua.

Monet piti­vät moder­ni­saa­tio­ta hal­lit­se­mat­to­man pikai­se­na muu­tok­se­na. Tieteet kehit­tyi­vät häm­men­tä­vää tah­tia. Psykoanalyysin myö­tä ihmi­ses­tä oli äkkiä tul­lut outo unien ja viet­tien val­lit­se­ma olen­to, jon­ka näh­tiin tukah­tu­van teol­li­sen ja por­va­ril­li­sen suur­kau­pun­gin meka­ni­soi­tu­nees­sa arjes­sa. Jumala oli kuol­lut, kuten filo­so­fi Friedrich Nietzsche kir­joit­ti.

Tutkija Erika Gottliebin mukaan dys­to­pia on maal­lis­tu­neen aika­kau­den kir­jal­li­nen laji. Kristillisen ajan kes­kei­nen draa­ma, sie­lun pelas­tuk­sen ja kado­tuk­sen väli­nen konflik­ti, muun­tau­tui konflik­tik­si ihmis­kun­nan pelas­tuk­sen ja kado­tuk­sen välil­lä. Danten ja valis­tuk­sen kuvaa­ma kehi­tys­suun­ta hel­ve­tis­tä para­tii­siin kään­tyi ympä­ri. Vallitsevaksi aja­tuk­sek­si tuli, että alku­pa­ra­tii­sis­ta on vähi­tel­len taan­nut­tu. Eurooppalaiset uskoi­vat laa­jal­ti, että vain suu­ri mul­lis­tus, jos­sa van­ha tuho­taan, voi­si tuo­da muka­naan hen­ki­sen ja yhtei­söl­li­sen rai­kas­tu­mi­sen. Tämä mie­lia­la joh­ti ensim­mäi­sen maa­il­man­so­dan mate­ri­aa­li­tais­te­lui­hin ja raa­kaan jouk­ko­teu­ras­tuk­seen.

Sodan jäl­keen ihmis­ten usko huma­nis­miin alkoi muren­tua. Yksilökeskeinen libe­ra­lis­mi­kaan ei kyen­nyt selit­tä­mään muut­tu­nut­ta tilan­net­ta, jos­sa ihmi­nen kamp­pai­li itse luo­man­sa tek­no­lo­gian kas­vot­to­mien voi­mien armoil­la. Länsimaailma odot­ti maal­lis­ta Messiasta pyyh­ki­mään pois teol­li­sen val­lan­ku­mouk­sen luo­mat tai esiin nos­ta­mat sai­rau­det.

Messiaalla oli 1900-alun alku­puo­lel­la aina­kin kol­me ulot­tu­vuut­ta: tie­teen oli mää­rä teh­dä lop­pu köy­hyy­des­tä ja kär­si­myk­ses­tä; sosia­lis­min piti pois­taa epä­ta­sa-arvo; lisäk­si tar­vit­tiin ”uusi uskon­to”, yhtei­söä koos­sa pitä­vä lii­ma. Euroopassa vedot­tiin monin pai­koin ”kan­saan” ainoa­na myyt­ti­se­nä mal­li­na jär­jes­tää mie­le­käs yhtei­sö ja yhtei­nen iden­ti­teet­ti. Usean polii­ti­kon ja tai­tei­li­jan­kin mie­les­sä tämä myyt­ti näyt­täy­tyi rat­kai­su­na juu­ret­to­muu­teen ja luon­nos­ta vie­raan­tu­mi­seen. Näiden lupaus­ten toteu­tu­mis­ta odo­tel­les­sa mones­sa maas­sa pää­si esiin vää­rä Messias: fasis­mi, kom­mu­nis­mi tai nat­sis­mi.

Vaikka 1900-luvul­la kir­joi­tet­tiin edel­leen myös myön­tei­siä uto­pioi­ta, dys­to­pias­ta tuli hal­lit­se­va tule­vai­suu­den­ku­vi­tel­ma. Tämä on oikeas­taan hie­man yllät­tä­vää. Erityisesti työ­väes­tön ja kapi­ta­lis­min ”for­dis­ti­sen kom­pro­mis­sin” kukois­tusai­kaan vuo­si­na 1945 – 1973 län­si­mai­set yhteis­kun­nat vau­ras­tui­vat, tasa-arvo levi­si ja tek­no­lo­gia hyö­dyt­ti elä­mää monin tavoin, mikä toi myön­tei­syyt­tä aina­kin kult­tuu­rin pin­ta­ta­sol­le. Pelkoja loi­vat toi­saal­ta maa­il­man­so­dat, tota­li­ta­ris­ti­set val­tiot, kyl­mä sota, ase­va­rus­te­lu, yhden­mu­kais­tu­mi­nen, ydin­so­dan uhka ja ympä­ris­tö­on­gel­mat.

Tutkielma vallasta

Ensimmäiseksi suo­ma­lai­sek­si dys­to­pia­kir­jak­si usein mai­nit­tu Konrad Lehtimäen Ylös hel­ve­tis­tä ilmes­tyi jo 1917. Lehtimäen pasi­fis­ti­nen teos kuvaa ensim­mäi­sen maa­il­man­so­dan päät­ty­mis­tä kapi­ta­lis­ti­sen soti­la­sim­pe­riu­min nousuun. Rooman val­ta­kun­nan mie­leen tuo­va val­tio on syök­sy­mäs­sä uuteen maa­il­man­so­taan naa­pu­ri-impe­riu­min kans­sa. Lopulta romaa­ni kui­ten­kin päät­tyy utoop­pi­ses­ti: sosia­lis­ti­seen val­lan­ku­mouk­seen, rau­haan ja ihmis­kun­nan yhte­näi­syy­teen.

Lehtimäki ennus­taa taval­laan fasis­min nousun ja ydin­pom­min käy­tön. Olennaisempaa kui­ten­kin on, että kir­jai­li­ja sei­soo uto­pia- ja dys­to­pia­kir­jal­li­suu­den veden­ja­ka­jal­la. Teos ammen­taa 1800-luvun uto­piois­ta, mut­ta kat­soo eteen­päin aikaan, jol­loin klas­si­set dys­to­piat kään­ty­vät pois myön­tei­sen tule­vai­suu­den odo­tuk­ses­ta.

Kiinnostavimpia var­hai­sia dys­to­pia­ro­maa­ne­ja ovat Jevgeni Zamjatinin Me (1925), Aldous Huxleyn Uljas uusi maa­il­ma (1932) ja George Orwellin Vuonna 1984 (1948). Uutta niis­sä on yksi­löl­li­syy­den menet­tä­mi­sen pel­ko, joka kär­jis­tyy anti­au­to­ri­taa­ri­sek­si huu­dok­si jokais­ta val­ta­jär­jes­tel­mää koh­taan. Kamppailu oikeu­den­mu­kai­sen ja veres­li­hai­sen ihmi­syy­den puo­les­ta kiih­tyy. Elävä luon­to saa usein kyl­mään ja vie­raan­nut­ta­vaan val­ta­ko­neis­toon näh­den vas­tak­kai­sen latauk­sen. Havahtuminen dys­toop­pi­seen todel­li­suu­teen tapah­tuu rakas­tu­mi­sen ja sek­sin kaut­ta.

Nämä klas­si­set dys­to­piat ovat pal­jon vel­kaa englan­ti­lai­sen H. G. Wellsin romaa­nil­le Kun nuk­ku­ja herää (1899), jota on usein sanot­tu ensim­mäi­sek­si dys­to­pia­teok­sek­si. Wellsin romaa­nis­sa esiin­tyy itse asias­sa val­tao­sa niis­tä dys­toop­pi­sen yhteis­kun­nan piir­teis­tä, jot­ka sit­tem­min nousi­vat gen­reä mää­rää­vik­si, kuten oli­gar­kia ja työ­läi­sor­jat, tyh­jen­ty­nyt maa­seu­tu, kupu­jen peit­tä­mät jät­ti­läis­kau­pun­git, totaa­li­nen kau­pal­li­suus, teho­maa­ta­lous ja -kar­jan­hoi­to, hyp­noo­si, ihmis­ten geneet­ti­nen muok­kaus, pro­pa­gan­da, kan­sa­lais­ten tark­kai­lu ja yksi­tyi­se­lä­män häviä­mi­nen, tajun­ta­teol­li­suus ja huu­meet jouk­ko­jen viih­dyk­kee­nä sekä rodun­ja­los­tus ja yli-ihmi­sen idea.

Jos Wellsin, Zamjatinin ja Huxleyn dys­to­pia­ku­vauk­sis­sa ihmi­sen ali­ta­jun­ta vie­lä muo­dos­taa pako­pai­kan ja vas­ta­rin­ta­pe­sän totaa­li­sel­le val­ta­ko­neis­tol­le, niin bri­tan­nia­lai­sen Orwellin romaa­nis­sa Vuonna 1984 sekin tun­tuu tuhou­tu­van. Vuonna 1984 on klas­si­sis­ta dys­to­pia­ro­maa­neis­ta kir­jal­li­ses­ti tai­dok­kain, syys­tä­kin mai­nei­kas totaa­li­sen val­lan tut­kiel­ma. Romaanissaan Orwell ikään kuin tii­vis­tää aiem­mis­sa dys­to­piois­sa esiin­ty­neet tee­mat aina hyy­tä­vään lop­puun saak­ka.

Orwellin kuvaa­mas­ta loh­dut­to­mas­ta, sotaa käy­väs­tä tule­vai­suu­den Britanniasta on tul­lut nyky­kult­tuu­ris­sa suo­ras­taan iko­ni­nen. Puoluediktatuuri val­voo ihmis­ten pro­le­ta­ri­soi­tu­nut­ta enem­mis­töä, Kaukovarjostin tark­kai­lee jokais­ta lii­ket­tä, pro­pa­gan­da ja puo­lu­een ritu­aa­lit pitä­vät yllä rai­voa vihol­li­sia vas­taan. Jatkuvan sodan syy on kiis­ta­na­lais­ten aluei­den hal­pa­työ­voi­ma, jota käy­te­tään edel­leen uusiin sotiin. Kaikkialla kum­mit­te­lee mys­ti­sen Ison Veljen kuva härs­kei­ne viik­si­neen. Orwellin lan­see­raa­mis­ta his­to­rian vää­ren­nyk­ses­tä, ”kak­soi­sa­jat­te­lus­ta, ”uus­kie­les­tä” ja ”aja­tus­ri­kok­sis­ta” on tul­lut nyky­ään yleis­kiel­tä dik­ta­tuu­ris­ta ja tota­li­ta­ris­mis­ta puhut­taes­sa.

Vaikka romaa­nin pää­hen­ki­lö Winston Smith tie­tää tuhou­tu­van­sa, hän nousee vas­ta­rin­taan. Puolue riis­tää hänel­tä mart­tyy­riu­den­kin. Häntä kidu­te­taan kun­nes hän luhis­tuu, pet­tää rakas­tet­tun­sa ja menet­tää iden­ti­teet­tin­sä. Modernissa maa­il­mas­sa on vain mani­pu­loi­ta­vis­sa ole­via myyt­te­jä.

Vuonna 1984 ammen­taa kah­taal­ta, yhtääl­tä nat­sis­min käsit­tä­mi­ses­tä ja toi­saal­ta Orwellin, kom­mu­nis­miin pet­ty­neen sosia­lis­tin omis­ta koke­muk­sis­ta Espanjan sisäl­lis­so­das­sa. Kesällä 1937 Orwell pelas­tui vain nipin napin, kun Neuvostoliiton tuke­ma Espanjan kom­mu­nis­ti­puo­lue jär­jes­ti vasem­mis­to­lais­ten puh­dis­tuk­sia Barcelonassa. Romaanissa tode­taan, että Ison Veljen ideo­lo­gia pol­ki jal­koi­hin­sa kaik­ki euroop­pa­lai­sen sosia­lis­min peri­aat­teet – ja teki sen sosia­lis­min nimis­sä. Vuonna 1984 on viil­tä­vän tark­ka sta­li­nis­min tai hit­le­ris­min kuvaus. Se ana­ly­soi osu­vas­ti myös itse moder­ni­tee­tis­sa pii­le­vää totaa­li­sen val­lan­käy­tön mah­dol­li­suut­ta. Orwellin kri­tii­kin kär­ki on har­vain­val­las­sa, yhteis­kun­nal­li­ses­sa kont­rol­lis­sa, pet­tä­vis­sä ideo­lo­giois­sa ja kyl­män talou­del­li­ses­sa ajat­te­lus­sa.

Mielen rajoilla

Toisen maa­il­man­so­dan jäl­keen maa­il­ma tek­no­lo­gi­soi­tui edel­leen, ja dys­to­pia siir­tyi pit­käl­ti tie­teis­kir­jal­li­suu­den käsi­tel­tä­väk­si. Kylmän sodan aikaan kir­jai­li­jat rau­tae­si­ri­pun vas­tak­kai­sil­la puo­lil­la käsit­te­li­vät dys­toop­pi­sia tee­mo­ja hie­man eri tavoin.

Lännessä kir­jai­li­jat ruo­ti­vat nat­sis­mia ja sii­hen vivah­ta­via auto­ri­taa­ri­sia ja natio­na­lis­ti­sia juon­tei­ta omis­sa yhteis­kun­nis­saan. Sen ajan dys­to­pias­sa nousi­vat usein esiin ympä­ris­tö­tu­ho ja eko­lo­gi­nen kri­tiik­ki. Onpa jopa hyvin­voin­ti­val­tio­ta vas­tus­tet­tu dys­to­pian kei­noin: venä­läis­syn­tyi­sen, yhdys­val­ta­lais­tu­neen Ayn Randin romaa­nis­sa Kun maa­il­ma järk­kyi (1957) ihan­noi­daan lii­ke­mie­hiä ja pro­pa­goi­daan finans­si­ka­pi­ta­lis­mia. Idässä kir­jai­li­jat taas eivät kir­joit­ta­neet niin­kään hir­veäs­tä tule­vai­suu­des­ta, vaan käsil­lä ole­vas­ta tai lähi­men­nei­syy­den kom­mu­nis­ti­ses­ta pai­na­jai­ses­ta.

Sekä län­nes­sä että idäs­sä tär­keäk­si tee­mak­si muo­dos­tui todel­li­suu­den mani­pu­loin­ti, joka meni vie­lä Orwellin kuvaa­maa pidem­mäl­le.

Esimerkiksi Stanislaw Lemin Futurologisessa kongres­sis­sa (1972) pää­hen­ki­lö siir­tyy sat­tu­man oikus­ta täy­del­li­sel­tä vai­kut­ta­vaan tule­vai­suu­teen. Pienen pie­ni­nä puro­si­na vesi­mas­sat alka­vat hau­da­ta Eedeniä alleen. Paljastuu, että ihmis­ten enem­mis­töä on sumu­tet­tu juo­ma­ve­teen sekoi­te­tuil­la psy­koak­tii­vi­sil­la aineil­la. Kesken ylel­li­sen ravin­to­la-ate­rian pää­hen­ki­lö huo­maa kyh­jöt­tä­vän­sä rää­syis­sä syöt­tö­kau­ka­lon ääres­sä ja lusi­koi­van­sa hai­se­vaa vel­liä. Lopussa todel­li­suus on reven­nyt, ja ihmi­set har­hai­le­vat lumi­sa­tees­sa kes­kel­lä saas­tei­den tuhoa­maa rau­nio­kau­pun­kia. Puolalainen Lem sati­ri­soi koti­maan­sa reaa­li­so­sia­lis­min val­heel­li­suut­ta, mut­ta varoit­taa myös ympä­ris­tö­tu­hos­ta ja tajun­taa muok­kaa­vis­ta aineis­ta.

Luonnontuhon ohel­la 1960- ja 1970-luku­jen dys­to­pia­ro­maa­neis­sa nousi esiin femi­nis­mi. Esimerkkeinä täs­tä voi mai­ni­ta Ursula Le Guinin romaa­nit Pimeyden vasen käsi (1969) ja Osattomien pla­neet­ta (1974) sekä Joanna Russin Naisten pla­nee­tan (1975). Yhdysvaltalaiset Le Guin ja Russ tuo­vat esiin suku­puo­leen sidot­tu­ja val­ta­suh­tei­ta, mut­ta myös kysee­na­lais­ta­vat suku­puo­len mer­ki­tys­tä.

Monessa sci­fi-dys­to­pias­sa yhteis­kun­nan sai­raus ver­tau­tuu yksi­lön mie­len sai­rau­teen. Dystopia saa­kin 1900-luvun lopul­la yhä sisäis­ty­neem­män muo­don. Kuvitelmien ja todel­li­suu­den väli­sen rajan häi­ly­vyys on esi­mer­kik­si Philip K. Dickin teos­ten pää­tee­mo­ja. Koomiseksi veny­tet­ty esi­merk­ki har­hai­suu­des­ta on romaa­ni Hämärän var­ti­ja (1977). Sen pää­hen­ki­lö on saman­ai­kai­ses­ti huu­mei­ta myy­vä pik­ku­nilk­ki ja nilk­kiä var­jos­ta­va huu­me­po­lii­si; para­noia saa­vut­taa uudet mit­ta­suh­teet, kun jako­mie­li­nen pää­hen­ki­lö alkaa epäil­lä itse­ään ja todel­li­suut­ta.

Vielä pidem­mäl­le men­nään William Gibsonin romaa­nis­sa Neurovelho (1984), kyber­pun­kin erääs­sä pää­teok­ses­sa. Tietoverkossa elää ihmi­siä, jot­ka ovat fyy­si­ses­ti kuol­lei­ta, mut­ta joi­den tajun­ta on kopioi­tu tie­dos­tol­le. Neurovelhossa sekä ympä­ris­tö että ruu­mis ovat epä­to­del­li­sia.

Kipukohtia idässä

Millä tavoin ja mis­tä syis­tä dys­to­pia sit­ten on nous­sut 2000-luvul­la?

Dystopian uut­ta, vaka­vam­paa poten­ti­aa­lia tun­tuu osoit­ta­van esi­mer­kik­si sen esiin­mars­si venä­läi­ses­sä nyky­kir­jal­li­suu­des­sa samal­la, kun itä­naa­pu­rin yhteis­kun­ta on enti­ses­tään auto­ri­ta­ri­soi­tu­nut. Tämä tuo muis­tu­mia neu­vos­to-sci­fis­tä, jos­sa usein arvos­tel­tiin pure­vas­ti kom­mu­nis­ti­val­taa, esi­merk­ki­nä vaik­ka­pa Strugatskyn vel­jes­ten älyk­käät romaa­nit.

Länsimaissakin työ­elä­män epä­var­muus, eriar­vois­tu­mi­nen, talous­ku­ri, auto­ri­taa­ris­tu­va poli­tiik­ka ja har­vain­val­ta sekä äärioi­keis­ton nousu ovat kohon­neet todel­li­sik­si huo­mioi­duik­si ongel­mik­si, jot­ka kos­ket­ta­vat yhä suu­rem­pia ihmis­jouk­ko­ja.

Maailmaa ja ihmis­kun­taa uhkaa­vat täl­lä het­kel­lä myös eko­lo­gi­set ongel­mat, kiih­ty­vä luon­non moni­muo­toi­suu­den tuho, saas­tu­mi­nen ja raju ilmas­ton­muu­tos. Samalla tek­no­lo­gi­nen kehi­tys on otta­mas­sa uuden harp­pauk­sen. Elämme teol­lis­tu­mi­sen vii­den­nen vai­heen lop­pua – ja kuu­des vai­he, johon kuu­lu­vat digi­ta­li­saa­tio, robot­tien yleis­ty­mi­nen, auto­ma­ti­saa­tio, teko­ä­ly ja ties vie­lä mitä, on käyn­nis­ty­mäi­sil­lään.

Etenkin ilmas­ton­muu­tos ja sii­hen varau­tu­mi­nen, siir­ty­mi­nen pois fos­sii­li­sis­ta polt­toai­neis­ta ja yhteis­kun­tien muut­ta­mi­nen eko­lo­gi­ses­ti kes­tä­vik­si ovat val­ta­van iso­ja asioi­ta. Edessä on mur­ros, jon­ka kaik­kia vai­ku­tuk­sia on mah­do­ton­ta arvioi­da. Maailman val­tioi­den voi­ma­suh­teet tun­tu­vat nekin ole­van liik­kees­sä.

Tämä kaik­ki herät­tää pel­ko­ja ja epä­var­muut­ta huo­mi­ses­ta.

Dystopian laji­tyy­pis­sä tun­tuu ole­van mur­ros­kausi­na kai­vat­tua poliit­tis­ta poten­ti­aa­lia, vaik­ka kau­no­kir­jal­li­suus ylei­ses­ti ottaen usein tees­ken­te­lee epä­po­liit­ti­suut­ta. Pelot, uhka ja tra­ge­dia ovat aina myös draa­mal­li­sia teho­kei­no­ja. Niillä on sel­väs­ti edel­leen kau­pal­lis­ta poten­ti­aa­lia jäl­ki­teol­li­se­na aika­na, jol­loin kulut­ta­jan sano­taan ole­van kunin­gas. Kruununperillisiä ei tosin vält­tä­mät­tä ole.

Miltä itä­naa­pu­rin dys­to­pia sit­ten näyt­tää? Vladimir Sorokinin antiu­to­pias­sa Pyhän Venäjän pal­ve­luk­ses­sa (2006) uudel­leen syn­ty­nyt Iivana Julman aikai­nen ter­ro­ri­kaar­ti ajaa kan­sa­kun­taa dik­ta­tuu­riin ja eris­tyk­seen Euroopasta. Sorokinin Telluuria (2013) taas on häm­men­tä­vä dys­to­pia lopul­li­ses­ti kupliin hajon­nees­ta maa­il­mas­ta ja yhtei­sen, kol­lek­tii­vi­sen todel­li­suu­den katoa­mi­ses­ta. Dmitri Bykov esit­tää romaa­nis­saan ŽD (2006) Venäjän tule­vai­suu­den kaa­ok­se­na, jos­sa liit­to­val­tio­ta raas­taa etni­nen sisäl­lis­so­ta. Viktor Pelevinin romaa­ni Viides maa­il­man­val­ta (2009) on post­mo­der­ni, popu­laa­ri­kult­tuu­rin ainek­sia kier­rät­tä­vä nau­ru ylä­luo­kal­le. Romaanissa pal­jas­tuu, että yhteis­kun­tia joh­ta­vat todel­li­suu­des­sa vam­pyy­rit. Ihmiset ovat lyp­sy­kar­jaa. Veren ime­mi­nen ver­tau­tuu pait­si suur­ka­pi­ta­lis­min har­joit­ta­maan riis­toon myös öljyn­po­rauk­seen, uuden Venäjän lihak­sis­toon:

”Katselen mah­ta­via tor­ne­ja, jot­ka ime­vät mus­taa nes­tet­tä pla­nee­tan suo­nis­ta, ja tajuan löy­tä­nee­ni paik­ka­ni rivis­sä.”

Pelevinin satii­ri mät­kii Putinin har­vain­val­lan lisäk­si talou­den kaik­ki­voi­pai­suu­teen usko­vaa glo­baa­lia kapi­ta­lis­mia ja kon­su­me­ris­tis­ta elä­män­ta­paa. Kirjailija ivaa jäl­ki­teol­lis­ten yhteis­kun­tien tapaa kyl­läs­tää itsen­sä rahan­tuo­tan­nol­la – sii­tä on hänen mukaan­sa tulos­sa ainoa moraa­li, arvo ja pää­mää­rä.

Suomalaisia avauksia

Dystopioiden suo­sio on nous­sut myös Suomessa, vaik­ka meil­lä muun maa­il­man yhteis­kun­nal­li­set, poliit­ti­set ja eko­lo­gi­set järis­tyk­set ovat tois­tai­sek­si tun­tu­neet ikään kuin peh­mus­teen takaa.

Risto Isomäen Sarasvatin hiek­kaa (2005) on romaa­ni­na köm­pe­lö, mut­ta nos­taa mah­dol­li­sen ympä­ris­tö­ka­ta­stro­fin kes­kus­te­luun. Romaani käyn­nis­ti osal­taan eko- ja ilmas­to­dys­to­pioi­den buu­min. Ekologiset dys­to­piat ovat sit­tem­min yleis­ty­neet myös nuor­ten­kir­jal­li­suu­des­sa, esi­merk­ki­nä vaik­ka­pa Siiri Enorannan Nokkosvallankumous (2013), jon­ka maa­il­mas­sa aurin­ko on peit­ty­nyt saas­tei­den taak­se ja har­vain­val­ta val­lit­see.

Maarit Verrosen Karsintavaihe (2008) on dys­to­pia, joka pureu­tuu luok­kayh­teis­kun­nan uuteen tule­mi­seen, työ­läis­ten oikeuk­sien katoa­mi­seen ja ala­luo­kan kur­jis­tu­mi­seen. Verrosen romaa­nin hen­ki­löt ovat pre­ka­ri­aat­tia – ”pas­ka­duu­na­rei­ta”, jot­ka sin­nit­te­le­vät töis­sä vuo­kra­työ­fir­mois­sa, sääs­tä­vät rahaa ter­vey­den­hoi­toon ja koet­ta­vat olla saa­mat­ta hää­töä asun­nois­taan. Sitten val­lan­pi­tä­jien mää­räyk­set tiu­ken­tu­vat: maa­il­mas­sa on lii­kaa ihmi­siä, on lei­kat­ta­va.

Karsintavaihe nak­ke­lee kir­pei­tä kysy­myk­siä sii­tä, mitä tapah­tuu hyvin­voin­nis­ta pudon­neil­le. Romaanin hen­ki­löt koet­ta­vat sel­vi­tä kovan kapi­ta­lis­min raa­dol­li­ses­sa arki­päi­väs­sä. Elämä on sopeu­tu­mis­ta yri­tys­ten vaa­ti­muk­siin. Hyväksikäytön maa­il­mas­sa kaik­ki on kau­pan. Hillitön kil­pai­lu kar­sii hei­kot. Dumpataanko ihmis­kar­jaa kehi­tys­mai­hin? Mitä rik­kai­den mai­den elii­tit suun­nit­te­le­vat?

Verrosen romaa­nin temaat­ti­sil­la vesil­lä sou­te­lee myös Juhana Petterssonin dys­to­piat­ri­lo­gia, jos­ta on ilmes­ty­nyt kak­si osaa, Tuhannen viil­lon kuo­le­ma (2017) ja Kuparihärkä (2018). Petterssonin hen­ki­lö­hah­moil­taan ja ker­ron­ta­kei­noil­taan mel­ko kaa­va­mai­set romaa­nit pelaa­vat ajan­koh­tai­sil­la aiheil­la. Ilmastonmuutoksen uhkaa­mas­sa maa­il­mas­sa elii­tin jäse­net osta­vat itsel­leen sel­viy­ty­mis­pa­ket­te­ja, kun taas köy­hät sin­nit­te­le­vät silp­pu­töis­sä ja ympä­ris­tö­on­gel­mien kes­kel­lä. Päinvastoin kuin Verronen, Petterssonin Kuparihärkä mars­sit­taa esiin vas­ta­rin­nan: rik­kai­siin koh­dis­tuu mur­hia, joi­den motii­vi­na näyt­tää ole­van epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­den herät­tä­mä viha.

Dystooppinen media

Dystopian uusi nousu hei­jas­taa todel­li­sia uhka­ku­via, mut­ta näkyy myös media­kult­tuu­rin muu­tok­se­na. Onkin para­dok­saa­lis­ta, että vaik­ka län­si­mai­den ihmis­ten enem­mis­tö elää yhä mel­ko tur­val­li­ses­ti ja hyvin­voi­vas­ti, media tun­tuu ole­van koko ajan enem­män täyn­nä tule­vai­suu­den uhka­ku­via. Kaupallistunut media nojaa entis­tä enem­män konflik­tei­hin, vas­ta­koh­tiin ja uhka­ku­viin. Kärjistetyt vas­ta­koh­dat sopi­vat sosi­aa­li­sen median ja infor­maa­tio­vai­kut­ta­mi­sen nyky­ai­kaan, jos­sa tun­ne­pi­toi­sis­ta, mus­ta­val­koi­sis­ta ärsyk­keis­tä vai­kut­taa tul­leen moni­sär­mäis­tä tie­toa tär­keäm­piä.

Olemmeko todel­la niin tot­tu­nei­ta ja tur­tu­nei­ta todel­li­suu­den uhkiin, ettei nii­tä voi­da kri­ti­soi­da vaka­vas­ti muu­ten kuin dys­to­pian kei­noin?

Kysymys nousee väis­tä­mät­tä mie­leen seu­ra­tes­sa uutis­me­di­aa, jos­sa ker­ro­taan har­va se päi­vä kri­tii­kit­tö­mäs­ti tek­no­lo­gian uusis­ta loi­kis­ta. Nämä loi­kat mer­kit­se­vät mil­loin iden­ti­teet­ti­suo­jan haper­tu­mis­ta, mil­loin ihmis­ten äänes­tys­käyt­täy­ty­mi­seen vai­kut­ta­mis­ta bot­tien avul­la, kuten tapah­tui vuo­den 2016 Yhdysvaltain pre­si­den­tin­vaa­leis­sa. Vaikuttaa sil­tä, ettei uuden tek­no­lo­gian val­tuuk­sia ja laa­juut­ta ole mie­tit­ty alkuun­kaan, saa­ti että oli­si poh­dit­tu sen lain­sää­dän­nöl­lis­tä suit­si­mis­ta. Disinformaatiota tun­tuu ole­van kaik­kial­la ja sen levit­tä­mi­ses­tä on tul­lut aiem­paa hel­pom­paa.

Kiina on otta­nut käyt­töön mil­joo­nat kas­vo­jen­tun­nis­tus­ka­me­rat väki­jouk­ko­jen seu­lo­mi­ses­sa, kyyh­ky­sen­muo­toi­set dro­net tark­kai­le­vat ihmi­siä ja inter­net-sovel­luk­sen avul­la on tar­koi­tus val­voa kaik­kia kan­sa­lais­ten säh­köi­siä toi­min­to­ja. Lisäksi Kiina aikoo ryh­tyä pis­teyt­tä­mään kan­sa­lai­si­aan. Tämän on tar­koi­tus tapah­tua hei­dän säh­köi­sen pro­fii­lin­sa perus­teel­la siten, että tie­tyis­tä toi­min­nois­ta pal­ki­taan ja toi­sis­ta ran­gais­taan. Tällainen tule­vai­suus kuu­los­taa orwel­li­lai­sem­mal­ta kuin itse Orwellin teok­set, se kirs­kuu eto­vam­min kuin kyber­punk tai yksi­kään uusis­ta dys­to­piois­ta.

Toivoa kaivataan

Antiutopiaa kos­ke­vis­sa kes­kus­te­luis­sa pää­dy­tään usein hai­kai­le­maan sitä, että joku kir­joit­tai­si jäl­leen vaka­vas­ti otet­ta­van uto­pian. Se on hel­pom­min sanot­tu kuin teh­ty, vaik­ka on sel­vää, että nykyi­seen yhteis­kun­taan, tek­no­lo­gi­aan ja talou­teen kai­va­taan vaih­toeh­to­ja. Nyky-yhteis­kun­tia tun­tuu päin­vas­toin mää­rit­tä­vän ajat­te­lu­mal­li, jota hil­jan meneh­ty­nyt sosio­lo­gi Zygmunt Bauman kut­sui ”ret­ro­to­piak­si”. Tällä Bauman tar­koit­taa ilmiö­tä, jon­ka myö­tä parem­man tule­vai­suu­den suun­nit­te­lu ei enää koh­dis­tu tule­vai­suu­teen, vaan pikem­min­kin nos­tal­gi­ses­ti ymmär­ret­tyyn men­nei­syy­teen. Eräänlainen oire ”ret­ro­to­pias­ta” saat­taa esi­mer­kik­si olla vii­me vuo­si­na val­lin­nut his­to­rial­lis­ten romaa­nien, elo­ku­vien ja tele­vi­sio­sar­jo­jen suo­sio.

Nykyiset dys­to­piat tois­ta­vat yhä pal­jol­ti 1900-luvun var­hais­ten antiu­to­pioi­den ideoi­ta. Tämä ker­too uskol­li­suu­des­ta gen­rel­le tyy­pil­li­sil­le piir­teil­le, mut­ta myös yhä jat­ku­vas­ta pelos­ta moder­ni­saa­tion kiel­tei­siä vai­ku­tuk­sia koh­taan.

Kaunokirjallisuuden tuo­reis­sa dys­to­pia­ku­vauk­sis­sa tun­tuu kui­ten­kin ole­van aiem­paa enem­män toi­voa. Yhteiskunnallista sor­toa vas­tus­ta­vat kapi­nal­li­set eivät aina tuhou­du ja ympä­ris­tö­ka­ta­stro­fin jäl­kei­ses­sä maa­il­mas­sa ihmi­nen kyke­nee­kin usein jär­jes­tä­mään elä­män­sä. Klassisen dys­to­pian abso­luut­ti­ses­ta toi­vot­to­muu­des­ta on ikään kuin palat­tu dys­to­pian ja uto­pian veden­ja­ka­jal­le.

Ainetta, jos­ta tule­vai­suus on teh­ty, ei ole luo­ki­tel­tu yhteen­kään jak­sol­li­seen tau­luk­koon: se on yhä jokai­sen alke­mis­tin ulot­tu­vil­la. Vai pitäi­si­kö mie­luum­min puhua sipu­lis­ta, jos­ta tule­vai­suus ver­soo? Orgaanisen ver­taus­ku­van tapauk­ses­sa pelk­kä ihmis­pe­räi­nen kei­no­te­koi­suus ei riit­täi­si, vaan tar­vit­tai­siin lisäk­si oikea maa­pe­rä, sää­ti­la ja het­ki.