*

Dialo­gi­muo­toi­nen ker­ron­ta on Platonista läh­tien kuu­lu­nut filo­so­fi­sen kir­jal­li­suu­den perin­tei­siin. Filosofiset aja­tus­ko­keet ja fik­tii­vi­set kes­kus­te­lut ovat muis­tut­ta­neet luon­non­tie­teel­lis­tä tut­ki­mus­me­ne­tel­mää: kun jota­kin eri­tyis­tä käsi­tet­tä yri­te­tään sel­ven­tää, se irro­te­taan arki­ses­ta käyt­tö- tai esiin­ty­mi­sym­pä­ris­tös­tään ja tör­mäy­te­tään sit­ten hal­li­tus­ti halut­tu­jen vas­ta­väit­tei­den tai tul­kin­to­jen kans­sa. Arkikontekstistaan ero­tet­tuun käsit­tee­seen tulee hel­pos­ti absur­di kier­re, aja­tus­ko­kei­siin has­suu­den tai vähin­tään­kin omi­tui­suu­den makua.

Tälle vink­sah­ta­nei­suu­del­le raken­tuu Roberto Casatin ja Achille C. Varzin tari­na­ko­koel­man huu­mo­ri. Ylittämättömien yksin­ker­tai­suuk­sien 39 filo­so­fis­ta paki­naa on ryh­mi­tel­ty kah­dek­saan temaat­ti­seen pää­lu­kuun, joi­den aihei­ta ovat esi­mer­kik­si kausa­li­teet­ti, toden­nä­köi­syys, aika ja paik­ka, iden­ti­teet­ti sekä mer­kin ja viit­taus­koh­teen suh­de.

Tyypillisimmin kirjan lyhyet ker­to­muk­set raken­tu­vat siten, että kak­si tai muu­ta­mia hen­ki­löi­tä saa­puu tilan­tee­seen mitä eri­lai­sim­mis­ta tulo­kul­mis­ta ja yhtei­sym­mär­rys­tä vail­la. Seuraa sket­si­mäi­nen kes­kus­te­lu, jon­ka aika­na seko­päi­sim­pien hah­mo­jen aja­tus­vir­hei­tä kor­ja­taan ja ymmär­rys kas­vaa – tai sit­ten jumi­tu­taan jänk­kää­mään. Henkilöt eivät useim­mi­ten oikeas­taan ole var­si­nai­sia hen­ki­löi­tä, vaan ennem­min­kin puhu­via päi­tä, jot­ka edus­ta­vat eri­tyi­siä aja­tus­luk­kiu­tu­mia, ja paki­nois­sa koh­dat­ta­vat ongel­mat ovat tyy­pil­li­ses­ti jon­kin­lai­sia käsi­te­se­kaan­nuk­sia tai ajat­te­lu­kon­ven­tioi­den tuot­ta­mia höl­möyk­siä.

Hauskana esi­merk­ki­nä mai­nit­ta­koon ker­to­mus mie­hes­tä, joka ottaa kir­joi­te­tun teks­tin impe­ra­tii­vit sanan­mu­kai­ses­ti: ”Käytä Maccani-kadun puo­leis­ta ovea” on käs­ky, johon on rea­goi­ta­va, oli­pa alku­jaan suun­ni­tel­lut mene­vän­sä sisäl­le liik­kee­seen tai ei. Entä mil­tä­pä kuu­los­taa elin­siir­tokli­nik­ka, jos­sa aivo­jen vas­taa­not­ta­jal­le mak­se­taan 10 000 euroa?

Usein paki­nan ja sen sisäl­lä käy­tä­vän dia­lo­gin aihe yhte­ne­vät, jol­loin tari­nan fokus on sel­väs­ti näky­vil­lä. Muutamassa tari­nas­sa rat­kot­ta­vat kysy­myk­set näyt­täy­ty­vät kui­ten­kin alus­ta asti tri­vi­aa­lei­na näen­näi­son­gel­mi­na, jol­loin itse dia­lo­gi tun­tuu tur­hal­ta höpi­näl­tä. Varsin mones­sa ker­to­muk­ses­sa var­si­nai­nen pih­vi tun­tuu kui­ten­kin jää­vän ekspli­koi­mat­ta: vaik­ka itse ker­to­mus näyt­tää har­mit­to­mal­ta, sen ikään kuin lai­doil­le jää kum­mit­te­le­maan isom­pia, levot­to­muut­ta herät­tä­viä jän­nit­tei­tä. Nämä vih­jeen­omai­set avau­tu­mat, se mitä ei sano­ta suo­raan, ovat­kin ehkä kokoel­man kiin­nos­ta­vin piir­re – joka toi­vot­ta­vas­ti yllyt­tää luki­jan jat­ka­maan ajat­te­lu­aan uusiin yllät­tä­viin suun­tiin.

Joskus dia­lo­git ontu­vat reto­ri­ses­ti, kos­ka nii­den poh­ja­na ole­vat läh­tö­ole­tuk­set ovat itses­sään kysee­na­lai­sia. Näin esi­mer­kik­si paki­nas­sa Mitä enem­mis­tö halu­aa?, jos­sa asu­kas­toi­mi­kun­nal­le esi­tet­tä­vä aloi­te jae­taan tak­ti­ses­ti kah­teen osaan ja kuvi­tel­laan, että vas­tauk­set jakau­tu­vat kol­meen jouk­koon sen mukaan, vas­ta­taan­ko kysy­myk­siin kyl­lä vai ei (kyl­lä – kyl­lä, kyl­lä – ei, ei – kyl­lä). Neljäs jouk­ko (ei – ei), jon­ka ole­mas­sao­lon mah­dol­li­suus aina­kin esi­merk­ki­ta­pauk­ses­sa vetää maton joh­to­pää­tös­ten alta, sivuu­te­taan ole­mat­to­ma­na. Retorinen vedä­tys­yri­tys, huo­li­mat­to­muut­ta vai­ko yri­tys kas­vat­taa kriit­ti­siä luki­joi­ta? Tämä muis­tut­taa sii­tä, että fik­tii­vi­nen dia­lo­gi edus­taa vain ani har­voin aitoa dia­lek­tiik­kaa.

Kertomusten dra­ma­tur­gi­ses­ta tois­tei­suu­des­ta joh­tuen kir­jaa ei ken­ties kan­na­ta lukea lyhyes­sä ajas­sa kan­nes­ta kan­teen, vaan mie­luum­min tari­na ker­ral­laan sil­loin täl­löin. Kaunokirjallisesti tari­nat ovat par­haim­mil­laan, kun ne eivät ole lii­an fokusoi­tu­nei­ta, vaan käsit­teel­li­sen dia­lo­gin lisäk­si myös tapah­tu­mien puit­teet saa­vat osak­seen hie­man huo­mio­ta. Tällöin myös hen­ki­löt aset­tu­vat situ­aa­tioi­hin, lihal­lis­tu­vat ja muut­tu­vat mie­len­kiin­toi­sik­si. Näin esi­mer­kik­si pei­li­ku­vaan kes­kit­ty­väs­sä ker­to­muk­ses­sa Huone 88, jon­ka hotel­li­huo­ne herää kau­hu­tun­nel­mai­seen eloon, tai kaf­ka­mai­ses­sa Kellonsoittajan epis­to­las­sa, jos­sa val­ta­kun­nan aika synk­ro­noi­daan kel­lo­tor­nis­ta toi­seen ete­ne­vin kumah­duk­sin.

Tällaisia tari­noi­ta lukies­sa­ni koin nos­tal­gi­sia häi­väh­dyk­siä: juu­ri täl­lais­ten tari­noi­den vuok­si innos­tuin lap­se­na sci­fin luke­mi­ses­ta. Ehkä saman­kal­tai­set tun­nel­mat voi­vat yhtä hyvin innos­taa filo­so­fian pariin. Jos edel­leen opet­tai­sin filo­so­fi­aa kou­lus­sa, har­kit­si­sin vaka­vas­ti Ylittämättömien yksin­ker­tai­suuk­sien otta­mis­ta ope­tuk­sen viri­ke­ma­te­ri­aa­lik­si.