Islan­ti­lai­sen Sjónin nel­jäs suo­men­net­tu teos Poika nimel­tä Kuukivi muis­tut­taa pal­jon hänen aiem­paa romaa­ni­aan, vuon­na 2005 Pohjoismaiden neu­vos­ton kir­jal­li­suus­pal­kin­non voit­ta­nut­ta Skugga-Balduria. Molemmat ovat tii­vii­tä his­to­rial­li­sia romaa­ne­ja, jois­sa ker­ro­taan muu­ta­man kuu­kau­den aika Islannin itse­näi­syys­liik­keen lop­pua­joil­ta parin päi­vän jak­sois­sa. Molemmissa on myös kes­kei­se­nä tee­ma­na vähem­mis­tö­jen koh­te­lu: Skugga-Baldurissa mar­gi­na­li­soi­tu­na ja syr­jit­ty­nä on kehi­tys­vam­mai­nen Abba-tyt­tö, Kuukivessä homo­sek­su­aa­li ja pros­ti­tuoi­tu orpo­poi­ka Máni Steinn.

Molempien pie­nois­ro­maa­nien tapah­tu­mat sijoit­tu­vat Islantiin, mut­ta kuten Sjónin teok­sis­sa aina, suu­ri maa­il­ma tekee tulo­aan isän­tä­maa Tanskan kaut­ta pis­kui­seen saa­ri­val­ta­kun­taan, niin hyväs­sä kuin pahas­sa: ”Jokin hal­lit­se­ma­ton voi­ma on val­lan­nut maan, jotain his­to­rial­lis­ta tapah­tuu saman­ai­kai­ses­ti Reykjavíkissa ja suu­res­sa maa­il­mas­sa.”

Eletään mur­ros­koh­das­sa, jota Sjón kuvaa mini­ma­lis­ti­ses­ti, voi­mak­kai­ta kont­ras­te­ja hyö­dyn­täen. Tapahtumien alla värei­lee Islannin koh­ta­lon­ky­sy­mys, pie­nen ja syr­jäi­sen kan­sa­kun­nan sel­viy­ty­mi­nen toi­saal­ta oman onnen­sa nojaan sysät­ty­nä, toi­saal­ta isom­mis­taan riip­pu­vai­se­na. Kirjan tapah­tu­mat ajoit­tu­vat vuo­teen 1918, jol­loin Islanti julis­tet­tiin itse­näi­sek­si Islannin kunin­gas­kun­nak­si, joka oli per­so­naa­liu­nio­nis­sa Tanskan kans­sa (aina vuo­teen 1944 asti). Samaan aikaan maa­il­mal­la rie­hu­va espan­jan­tau­ti kul­keu­tuu saa­rel­le. Luonnonvoimatkaan eivät anna ihmi­sil­le rau­haa: alu­een suu­rin tuli­vuo­ri Katla on pur­kau­tu­mis­ti­las­sa. Taivas vär­jäy­tyy punai­sek­si ja tum­me­nee tuh­ka­pil­ves­tä, ja vaik­ka Katlan pur­kau­tu­mi­nen ei ole juo­nen­kään­tei­den kan­nal­ta mer­kit­tä­vää, se on kuin tapah­tu­mien taus­tal­le maa­lat­tu kulis­si.

Paljon kon­kreet­ti­sem­pi vai­ku­tus on espan­jan­tau­dil­la, joka lamaan­nut­taa Reykjavíkin ja liki­pi­täen pysäyt­tää kau­pun­gin elä­män koko­naan. Elämästä tulee vai­ke­aa, kun kai­ken lisäk­si ele­tään ensim­mäi­sen maa­il­man­so­dan jäl­keis­tä pula-aikaa. Talvi tekee tulo­aan, hii­liä ei ole, ja kotei­hin­sa eris­täy­ty­neet ihmi­set sin­nit­te­le­vät kyl­mäs­sä kuka miten­kin.

Sjónin tuo­tan­toa lukies­sa voi huo­ma­ta ele­ment­te­jä, jot­ka tois­tu­vat kir­jas­ta toi­seen. Hän on nii­tä kir­jai­li­joi­ta, jot­ka vink­kaa­vat ilki­ku­ri­ses­ti sil­mää luki­jal­le ja pal­kit­se­vat tark­kaa­vai­sim­mat Sjón-uni­ver­su­miin vih­kiy­ty­neet. Taiteilijanimi Sjón (oikeas­ta nimes­tä Sigurjón) tar­koit­taa näköä tai kat­set­ta, ja eri­lai­set viit­tauk­set sil­miin ja näke­mi­seen ovat osa kir­jai­li­jan tuo­tan­non kes­keis­tä kuvas­toa. Kirjailijan 16-vuo­ti­aa­na oma­kus­tan­tee­na jul­kais­tun esi­kois­ko­koel­man nimi oli kau­ko­nä­köi­ses­ti Sýnir, ”Näkyjä”. Muissakin kir­jois­sa on näke­mi­nen esil­lä jo nimes­sä, kuten ensim­mäi­ses­sä suo­men­ne­tus­sa romaa­nis­sa Sinun sil­mä­si näki­vät minut (rak­kaus­ta­ri­na) (Like, 1994).

Muita tois­tu­via ele­ment­te­jä ovat var­jot, luu­kut ja vale­pu­vut, ja niil­lä on oma mer­ki­tyk­sen­sä myös Kuukivessä. Elokuvat jo sinäl­lään pal­ve­le­vat tar­koi­tus­ta kur­kis­tus­luuk­kui­na toi­seen maa­il­maan, mut­ta Sjón ei ole tyy­ty­nyt tähän mie­li­ku­vaan. Hän luo omat var­jo­leik­kin­sä ja sala­pe­räi­sen tun­nel­man elo­ku­va­teat­te­rin kat­so­moon, jos­sa ihmi­set koh­taa­vat ja hake­vat läm­pöä toi­sis­taan hii­li­pu­las­ta kär­si­väs­sä, influens­sae­pi­de­mian run­te­le­mas­sa kau­pun­gis­sa. Elokuvateattereihin kät­key­tyy para­dok­si: tar­tun­nan saa­mi­nen tii­viis­sä jul­ki­ses­sa tilas­sa on mel­ko toden­nä­köis­tä, mut­ta elo­ku­vat ja sosi­aa­li­nen kans­sa­käy­mi­nen tar­joa­vat loh­tua epä­var­mois­sa olo­suh­teis­sa:

”Hiljaisessa hämä­räs­sä, humi­se­van valon­välk­keen alla muu­ta­mat kat­so­jat alka­vat supat­taa kau­pun­gin tilan­tees­ta, aluk­si puo­li­ää­neen mut­ta sit­ten ään­tä sääs­te­le­mät­tä. Lisää ihmi­siä osal­lis­tuu kes­kus­te­luun, ja pian elo­ku­va­näy­tös muut­tuu kan­san­ko­kouk­sek­si, jos­sa ker­ro­taan tari­noi­ta epi­de­mian käyt­täy­ty­mi­ses­tä.”

Vastaan tule­vat myös Sjónille tun­nuso­mai­set sur­rea­lis­ti­set mini­jak­sot. Kuvaus Islannissa esi­te­tyis­tä elo­ku­vis­ta 1900-luvun alus­sa perus­tuu todel­li­suu­teen. Juuri näin kukois­ta­va elo­ku­va­kult­tuu­ri Euroopan syr­jäi­sim­mäs­sä pää­kau­pun­gis­sa kir­jai­li­jan mukaan todel­la­kin oli:

”Islannin pää­kau­pun­gis­sa on kak­si elo­ku­va­teat­te­ria, Vanha Kino ja Uusi Kino. Niissä esi­te­tään elo­ku­via joka päi­vä, yksi tai kak­si arki­päi­vi­sin ja kol­me sun­nun­tai­sin. Kukin esi­tys kes­tää yhdes­tä kah­teen ja puo­leen tun­tia. Tosin vii­me aikoi­na elo­ku­vis­ta on tul­lut niin pit­kiä, että jos­kus ne täy­tyy esit­tää kah­te­na ilta­na.”

Romaanin alku­pe­räi­nen nimi Mánasteinn – Drengurinn sem aldrei var till (”poi­ka jota ei kos­kaan ollut”) tun­tuu vih­jaa­van johon­kin lavas­tet­tuun ja näky­mät­tö­mään. Kertomuksen pää­hen­ki­lö on 16-vuo­tias orpo­poi­ka Máni Steinn Karlsson, into­hi­moi­nen elo­ku­vien ystä­vä, joka ansait­see itsel­leen pää­sy­lip­pu­ra­haa elo­ku­viin myy­mäl­lä sek­si­pal­ve­lu­ja mie­hil­le 1900-luvun alun Reykjavíkissa, jos­sa oli tuol­loin 15 000 asu­kas­ta. Kirjassa vili­see usei­ta tuol­loin Reykjavíkin kah­des­sa kinos­sa pyö­ri­nei­tä ulko­mai­sia elo­ku­via. Keskeisin on rans­ka­lai­sen Louis Feuilladen Les Vampires -elo­ku­vien sar­ja, johon liit­tyy myös sala­pe­räi­nen tyt­tö Sólborg Guðbjörnsdóttir eli Sóla Guðb-. Sóla yhdis­tyy Máni Steinnin mie­les­sä Les Vampiresin Irma Vep -hah­moa näyt­te­le­vään Musidoraan. Hänessä hen­ki­löi­tyy elä­män­ja­no ja into­hi­mo vas­ta­voi­mi­na arjen vai­keuk­sil­le ja toi­vot­to­muu­del­le. Tavallaan Sóla on kään­tei­nen vam­pyy­ri: hän vir­kis­tää ja syn­nyt­tää elä­män­ja­noa Mánissa, joka elää monin­ker­tai­ses­sa epä­var­muu­des­sa sekä maa­il­man­his­to­rial­lis­ten tapah­tu­mien että oman hei­kon sosi­aa­li­sen ase­man­sa vuok­si.

Sóla tar­jo­aa pojal­le eri­lai­sen kiin­to­pis­teen kuin lii­an lyhyet ja ohi­me­ne­vät, käy­tän­nös­sä mah­dot­to­mat, tai sit­ten hyväk­si­käyt­töön perus­tu­vat mies­suh­teet. Mutta sii­nä mis­sä mie­hiä on homo­sek­sin sää­dyt­tö­myy­des­tä huo­li­mat­ta suh­teel­li­sen help­po tava­ta var­joi­sil­la kujil­la, Sóla pysyy tavoit­ta­mat­to­ma­na, ja suh­de häneen väke­vä­nä mut­ta pla­to­ni­se­na. Sóla edus­taa sitä, mikä on häi­ly­vää, muun­tu­vaa, epä­sel­vää ja jän­nit­tä­vää.

Sóla, jon­ka vale­pu­kui­suu­teen vih­ja­taan monis­sa koh­dis­sa, samas­tuu toi­saal­ta myös kul­ku­tau­tiin, jon­ka ete­ne­mis­tä ei pys­ty näke­mään, ja jol­la on pää­sy kir­jai­mel­li­ses­ti kenen tahan­sa ihmi­sen ruu­mii­seen. Onhan virus­kin lop­pu­jen lopuk­si elä­vä jär­jes­tel­mä, jol­la on halu elää ja menes­tyä.

Vampyyriteema ilmen­tyy myös pojan har­joit­ta­mas­sa pros­ti­tuu­tios­sa. Suuseksikohtauksissa ei voi kaih­taa mie­li­ku­vaa elä­män­nes­tet­tä ime­väs­tä vam­pyy­ris­tä. Ruumiin myy­mi­nen voi mer­ki­tä myös sie­lun tyh­jen­tä­mis­tä: vaik­ka Mánin tun­tei­ta ei kuva­ta – pros­ti­tuu­tio on hänel­le vain työ­tä, jos­kus enem­män, jos­kus vähem­män nau­tin­nol­lis­ta – spe­ku­loin sitä, voi­ko nuo­ri poi­ka sel­vi­tä sek­su­aa­li­sel­ta hyväk­si­käy­töl­tä ilman sie­lul­li­sia särö­jä. Henkistä pahoin­voin­tia ei kui­ten­kaan tuo­da kir­jas­sa esil­le, ellei sit­ten tul­kit­se pojan (lopus­sa pal­jas­tu­vaa) näky­mät­tö­myyt­tä ja ole­mat­to­muut­ta tyh­jyy­te­nä, jon­ka sek­su­aa­li­nen hyväk­si­käyt­tö on aiheut­ta­nut. Sjón luo ker­to­muk­ses­saan kui­ten­kin niin tii­vii­tä ja ker­rok­sel­li­sia mer­ki­tyk­siä, ettei­vät yksi­se­lit­tei­set tul­kin­nat ole kovin mie­lek­käi­tä.

Jotain suru­mie­lis­tä poi­ka kui­ten­kin kan­taa hah­mos­saan, mitä ilmen­ne­tään mus­til­la per­ho­sil­la:

”Hänellä on per­ho­sia vat­sas­sa niin kuin sil­loin, kun hän on asiak­kaan kans­sa, pait­si että per­ho­set ovat isom­pia, nii­den sii­pien väli on pitem­pi ja ne ovat väril­tään mus­tia kuin ruu­mi­sau­ton samet­ti­ver­hot.”

Sjón on visu­aa­li­nen kir­jai­li­ja – hänen pale­tis­taan on läh­te­nyt täl­lä ker­taa aimo annos punais­ta, mus­taa ja tuh­kan­har­maa­ta. Tyyli sopii hyvin kir­jaan, jon­ka tär­ke­ää osaa näyt­te­le­vät myk­käe­lo­ku­vat. Sjónin mer­ki­tys­lei­kit ovat myös viih­dyt­tä­viä ja tyy­lik­käi­tä, mut­ta mie­tin välil­lä, ehkä kyy­ni­ses­ti, tur­vau­tuu­ko Sjón ehkä lii­ak­si­kin hyväk­si havait­tuun kaa­vaan, jol­la luki­jat saa­vat ”sitä taat­tua Sjónia” ja jol­la tyh­jen­ne­tään pal­kin­to­pöy­dät var­mim­min.