WSOY:n koti­mai­sen kau­no­kir­jal­li­suu­den kus­tan­ta­ja ennus­taa etä­työ­päi­vä­kir­jas­saan, että koro­na­krii­si muut­taa pysy­väs­ti kus­tan­nusa­laa ja luke­mi­sen tapo­ja.

*

On kes­ki­viik­koil­ta 8.4.2020. Olen ollut lähes nel­jä viik­koa etä­töis­sä. Teen töi­tä keit­tiön­pöy­dän äärel­lä, kos­ka keit­tiös­tä näkee tai­vas­ta, kat­to­ja ja kak­si kir­kon­tor­nia, ja pöy­däl­le mah­tuu leh­tiä, kort­te­ja, muis­ti­lap­pu­ja ja vih­ko­ja. Ympäröin itse­ni sanoil­la ja eri tavoil­la olla yhtey­des­sä ihmi­siin. Viereisessä huo­nees­sa yhdek­säs­luok­ka­lai­nen opis­ke­lee ja poh­tii luok­ka­ka­ve­rei­den­sa kans­sa, mitä pysy­vää voi­si hank­kia rahoil­la, jot­ka oli kerät­ty luok­ka­ret­keä var­ten. Postiluukusta tip­puu muis­tu­tus­las­ku­ja peruun­tu­neis­ta teat­te­ri­li­puis­ta. Maksan osan ja osas­ta haen rahat takai­sin, ja pää­tän vara­ta kalen­te­rin täy­teen kult­tuu­ria, kun se on jäl­leen mah­dol­lis­ta.

Ensimmäisellä etä­työ­vii­kol­la perun kym­me­niä tapaa­mi­sia ja tilai­suuk­sia. Eniten har­mit­ta­vat kevääl­lä ilmes­ty­vien kir­jo­jen jul­kis­ta­mis­ti­lai­suuk­sien peruun­tu­mi­set. Monen kir­jai­li­jan kans­sa pää­te­tään juh­lia eri­tyi­sen isos­ti sit­ten, kun voi juh­lia ilman tur­va­vä­liä. Osallistun ensim­mäis­tä ker­taa kir­jan­jul­kis­ta­mis­ti­lai­suu­teen Facebook Livessä. Juon tee­tä, syön suklaa­kek­se­jä ja kuun­te­len, kun kir­jai­li­ja lukee kir­jaan­sa. Liikutun niin kuin jul­kis­ta­mis­ti­lai­suuk­sis­sa aina.

Vellon töi­den ja uutis­ten välil­lä, ja päi­vät veny­vät niin, etten ehdi ulos ennen kuin on pime­ää. Tai ehkä ehti­sin, mut­ta en mal­ta. Tuntuu, että kaik­ki tapah­tuu keit­tiön­pöy­dän äärel­lä. Maailma, jota seu­raan pie­nel­tä ruu­dul­ta. Työnantaja on rei­lu ja jär­jes­täi­si minul­le toi­mis­tol­ta suu­rem­man näy­tön, mut­ta se pilai­si kau­niin keit­tiön. Estetiikka menee nyt ergo­no­mian edel­le. Pidän kui­ten­kin pie­niä tau­ko­ja ja yri­tän saa­da jump­pa­ku­mi­nau­hal­la har­tiat liik­kee­seen.

Toisella vii­kol­la alkaa sel­vi­tä, miten laa­jat ja syvät seu­rauk­set täl­lä krii­sil­lä tulee ole­maan. Tekee mie­li toi­mia. Jos ensim­mäi­sel­lä vii­kol­la vel­loin töi­den ja uutis­ten välil­lä, toi­sel­la vel­lon töi­den ja yleis­hyö­dyl­lis­ten asioi­den välil­lä, ja päi­vis­tä ovat lop­pua tun­nit. Yleishyödyllisiä asioi­ta ovat muun muas­sa luot­ta­mus­teh­tä­vät, kes­kus­te­lut eri alo­ja edus­ta­vien tut­tu­jen kans­sa ja huo­lis­ta koot­tu­jen yhteen­ve­to­jen välit­tä­mi­nen tutul­le kan­san­edus­ta­jal­le ja kau­pun­gin­val­tuu­te­tul­le. Olen myös muka­na monis­sa kir­ja-alan sisäi­sis­sä kes­kus­te­luis­sa sii­tä, miten eri tahot voi­si­vat lie­ven­tää krii­sin vai­ku­tus­ta kir­jai­li­joi­den toi­meen­tu­loon ja tukea eri taho­jen sel­viy­ty­mis­tä krii­sin yli.

Kolmannella vii­kol­la ikä­vä monia ihmi­siä koh­taan yltyy. Alan kir­joit­taa pos­ti­kort­te­ja ja kir­jei­tä. Lähetän ääni­vies­te­jä ja olen Teams-kokous­so­vel­luk­ses­sa tref­feil­lä. Katsomme rajan taak­se jää­neen mie­hen kans­sa samaa elo­ku­vaa. Välillä kuva on rakei­nen, mut­ta se ei hait­taa, kun näen tutut kas­vot ja voi­daan jutel­la Diane Keatonista ja Jack Nicholsonista. Lähetän ääni­vies­tin ensi kevää­nä romaa­nin jul­kai­se­val­le esi­kois­kir­jai­li­jal­le. Tuntuu, että on enem­män aikaa ja tilaa havai­ta, min­kä­lai­nen yhtey­den­pi­to on mie­lui­sin­ta kenel­le­kin.

Tajuan joka het­ki, miten help­poa minul­la on ver­rat­tu­na suu­rim­paan osaan maa­il­man ihmi­sis­tä. Teinin kans­sa otam­me yhteen har­voin, tapaan van­hem­pia­ni päi­vit­täin, nau­tin työs­tä­ni, saan yhtey­den lukui­siin ihmi­siin, ympä­ril­lä on kau­nii­ta ulkoi­lu­reit­te­jä, ja keit­tiös­sä on työ­huo­ne, uutis­huo­ne ja puhe­lin­kes­kus. Ja hyvää ruo­kaa. Ei minul­ta puu­tu mitään. Miten voi­sin täl­lai­ses­sa tilan­tees­sa pitää huol­ta vain omis­ta asiois­ta­ni?

Neljännellä vii­kol­la tajuan vaa­ti­va­ni sil­ti itsel­tä­ni vähän lii­kaa. Yöunet jää­vät lyhyik­si, kun yri­tän mah­dut­taa päi­viin lii­kaa töi­tä (vaik­ka kukaan ei sitä vaa­di, vaan esi­mies­kin muis­tut­taa, että pois koneel­ta ja lisää vapaa­ta aikaa), ylei­siä asioi­ta ja kir­jei­tä Uudenmaan rajan taak­se. Rauhoitun ja alan lukea taas. Valmiita kir­jo­ja enkä vain käsi­kir­joi­tuk­sia. Teen pit­kiä käve­ly­jä ja huo­maan les­ken­leh­det. Lähetän Lontooseen ystä­väl­le kuvia herää­väs­tä kevääs­tä ja saan takai­sin kuvia mag­no­liois­ta. Omasta mag­no­lia­nok­sas­ta, jon­ka ostin Bulevardilta vii­mei­se­nä etäe­lä­mää edel­tä­vä­nä työ­päi­vä­nä, ovat jo leh­det tip­pu­neet.

***

Päätän luot­taa sii­hen, että teen niin oikei­ta asioi­ta kuin täl­lä het­kel­lä pys­tyn. Tällä ymmär­ryk­sel­lä, mitä minul­la on sii­tä, mitä voin täs­sä maa­il­mas­sa teh­dä. Tätä kir­joit­taes­sa­ni kuun­te­len kir­jai­li­ja Jussi Sudenlehden ja tämän puo­li­son, muusik­ko Alina Sudenlehden kon­sert­tia Facebook Livessä. He soit­ta­vat Leonard Cohenin lau­lu­ja. Näen, miten moni kave­ri seu­raa samaa esi­tys­tä. Alina ja Jussi kohot­ta­vat puna­vii­ni­la­sit ja kiit­tä­vät sai­raan­hoi­ta­jia. Syön taas suklaa­kek­se­jä. Tulevalla vii­kol­la otan juok­suas­ke­lia. Kaikki on muut­tu­nut eikä kui­ten­kaan mikään tär­keim­mis­tä asiois­ta.

Huomenna soi­tan Eeva Kilvelle ja ker­ron, että kir­joil­la menee hyvin. Kirja-ala ei sel­viä kol­huit­ta, mut­ta yhtäk­kiä kir­jo­ja lue­taan ja kuun­nel­laan enem­män kuin pit­kään aikaan. Kerron, miten olem­me tot­tu­neet teke­mään töi­tä kotoa käsin ja ole­maan eri kana­via pit­kin yhteyk­sis­sä toi­siim­me. Palaamme vii­me puhe­lun aihee­seen. Siihen, miten ilmas­ton­muu­tos ja viruse­pi­de­mia ovat jol­lain lail­la yhteyk­sis­sä toi­siin­sa. Siihen, että ihmi­nen on ylit­tä­nyt jon­kin rajan, jol­ta ei ole paluu­ta. Kaikki, mikä on ollut näh­tä­vis­sä jo vuo­si­kausia, tapah­tuu nyt järi­syt­tä­väl­lä vauh­dil­la. Pitäisi oppia elä­mään toi­sin, mut­ta ensin on sel­vit­tä­vä täs­tä krii­sis­tä.

Pääsiäisenä luen, ulkoi­len ja lei­von pel­lil­li­sen rah­ka­pii­rak­kaa. Moni lei­poo nyt. Olen myös kir­joit­ta­nut muis­ti­la­puil­le uusia ja tut­tu­ja sano­ja, joi­ta haluan tut­kia. Kohderyhmä. Kirjallisuusinstituutio. (Tuntuu oudol­ta aja­tuk­sel­la hip­siä vil­la­su­kis­sa hake­maan lisää tee­tä ja taju­ta ole­van­sa osa kir­jal­li­suusins­ti­tuu­tio­ta, jon­ka moni kokee niin vie­raak­si. Voisiko ins­ti­tuu­tio olla hel­pom­min lähes­tyt­tä­vä?) Vähemmistöstressi. Tilausruno. (Kenelle voi­sin tila­ta runon juu­ri nyt?)

Dance Me to the End of Love. Tilaisinko sit­ten­kin lau­lun jol­le­kul­le? Sanat ja sävel­lyk­sen, niin kuin par­haal­le ystä­väl­le­ni vuo­sia sit­ten 40-vuo­tis­lah­jak­si. Lähetän ystä­väl­le ääni­vies­tin. Sudenlehden kon­sert­ti lop­puu. Huomenna lähe­tän Jussille kii­tok­sen ja kysyn kuu­lu­mi­sia.

15-vuo­tias tulee keit­ti­öön teke­mään ruot­sin­läk­sy­jä. ”Sano jokin ruot­sin­kie­li­nen bii­si.” ”Diggi-loo dig­gi-ley.” ”Kiitti.” Mietin, miten pal­jon saan olla tänä kevää­nä hänen kans­saan. Hän täyt­tää 16 sama­na päi­vä­nä, kun kou­lu lop­puu. Mitenhän sil­loin juh­li­taan?

Pino leh­tiä valuu lat­tial­le. Viikonloppuna selaan nämä ja löy­dän aja­tuk­sia ja sano­ja, joi­ta käyt­tää ehkä puheis­sa, joi­ta lop­pu­vuon­na pidän. Viime vuon­na jän­ni­tin puhei­ta. Nyt jän­ni­tän, onko tilai­suuk­sia, jois­sa voi­sin sanoa jotain sii­tä, miten kir­jal­li­suus ja kir­ja-ala sel­vi­si­vät näis­tä poik­keus­o­lois­ta.

Luulen, että kus­tan­nusa­la muut­tuu pysy­väs­ti. Äänikirjojen suo­sio kas­vaa enti­ses­tään. Digitalisaatio ottaa suu­ria harp­pauk­sia, kos­ka jo nel­jäs­sä vii­kos­sa on loi­kit­tu vauh­dil­la eteen­päin. Yhä useam­pi tilai­suus jär­jes­te­tään jat­kos­sa­kin ver­kos­sa. Lukemisesta tulee yhä yhtei­söl­li­sem­pää. Poikkeusolot jät­tä­vät var­mas­ti jäl­jen myös yksit­täi­siin kir­joi­hin. Moni pitää nyt päi­vä­kir­jaa. Juuri nyt kir­jo­ja lue­taan ja kuun­nel­laan enem­män kuin kuu­kausiin. Näitä luku­ja seu­raan vii­koit­tain omal­ta koneel­ta­ni.

***

Tulla näh­dyk­si ja kuul­luk­si oma­na itse­nään. Siihen kitey­tyy koto­na ja töis­sä kaik­kein tär­kein. Ja sii­tä kir­joi­te­taan pal­jon. Se on tär­kein­tä Teamsissakin.

Minulla on huo­men­na Teamsissa kol­me kokous­ta. Aamulla koh­taan siel­lä vii­si kol­le­gaa. Luvassa on pal­jon ääni­kir­ja-asi­aa, ensi kevään kir­jo­jen esit­te­lyä, kuu­lu­mis­ten vaih­toa. Iltapäivällä puhun kus­tan­nus­toi­mit­ta­mi­ses­ta kah­den Turun yli­opis­ton opis­ke­li­jan kans­sa, joi­den men­to­ri­na toi­min. Viimeinen Teams-puo­li­tun­ti­nen käsit­te­lee Eeva Joenpellon 100-vuo­tis­juh­la­vuot­ta. Kentänvaltaajat-kirjan kir­joit­ta­jil­le haluan pit­kän kii­tos­vies­tin hyväs­tä hank­kees­ta. Kirja läh­tee huo­men­na pai­noon. Ehkä kir­joi­tan heil­le kai­ken, mitä oli­sin sano­nut puhees­sa­ni karon­kas­sa, joka on perut­tu. Päivät ovat täy­siä, mut­ta pää­siäi­sen jäl­keen nii­hin on löy­det­tä­vä uuden­lai­nen ryt­mi. Aion teh­dä itsel­le­ni luku­jär­jes­tyk­sen.

Olen nel­jäs­sä vii­kos­sa lähet­tä­nyt val­ta­vas­ti vies­te­jä, seu­ran­nut uuti­sia aamus­ta iltaan, otta­nut tal­teen kiin­nos­ta­via kir­joi­tuk­sia, link­ke­jä ja vink­ke­jä, joil­la luo­via poik­keus­o­lois­sa ja nii­den jäl­kei­ses­sä maa­il­mas­sa. Olen ollut levo­ton ja tar­vit­sen nyt jotain, joka rau­hoit­taa. Tarvitsen tii­lis­ki­ven. Mahdollisimman pit­kän romaa­nin, jos­ta en pää­se kar­kaa­maan The Guardianin etusi­vul­le.