Utopiat luo­vat toi­voa parem­mas­ta maa­il­mas­ta, ja dys­to­piat voi­vat tar­jo­ta kon­kreet­ti­sia vas­ta­rin­nan mal­le­ja. Solarpunk moti­voi rea­lis­ti­sel­la rat­kai­su­kes­kei­syy­del­lään, kun taas spe­ku­la­tii­vi­ses­sa fik­tios­sa visioi­daan mitä jos -ske­naa­rioi­den seu­rauk­sia yhtei­söil­le ja yksi­löil­le. Samuel Butlerin Erewhon, H. G. Wellsin Aikakone, Margaret Atwoodin Orjattaresi ja George Orwellin Vuonna 1984 ovat kaik­ki esit­tä­neet tule­vai­suu­des­ta hur­jia visioi­ta, jois­ta osa on toteu­tu­nut – onko kir­jai­li­jois­sa siis ennus­ta­jan vikaa? Essee on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön Hyvännäkijä-nume­ros­sa (nro 42) jou­lu­kuus­sa 2020.

*

”Se, ettei koneil­la nyt ole tie­toi­suut­ta, ei tar­koi­ta sitä, ettei­kö niil­le voi­si sitä kehit­tyä.”

Näin oli­si teko­ä­ly­tut­ki­ja voi­nut sanoa eilen tai insi­nöö­ri ensim­mäis­ten ohjel­moi­ta­vien tie­to­ko­nei­den aikaan. Mutta sitaat­ti onkin vuo­del­ta 1872, brit­ti­läi­sen kir­jai­li­jan ja ajat­te­li­jan Samuel Butlerin kynäs­tä, ja peräi­sin polee­mi­ses­ta teok­ses­ta Erewhon (suom. Sirpa Meriläinen). Käytän sanaa ”polee­mi­nen teos”, sil­lä Erewhon on ensi­si­jai­ses­ti yhteis­kun­nal­li­nen satii­ri. Näkökulmasta riip­puen sii­tä voi­si käyt­tää myös sanaa ”uto­pia”, ”dys­to­pia” tai yksin­ker­tai­ses­ti ”spe­ku­la­tii­vi­nen fik­tio”.

Teoksen nimi on ana­gram­mi sanas­ta now­he­re, ”ei mis­sään”, joka puo­les­taan on viit­taus krei­kan sanoi­hin ou topos – ilman paik­kaa, ilman sijain­tia – jois­ta ter­mi ”uto­pia” aikoi­naan on joh­det­tu. Utopia-sanaan ylei­ses­ti lii­te­tyt posi­tii­vi­set kon­no­taa­tiot joh­tu­vat sii­tä, että toi­sin ään­net­ty­nä sana­pa­ri voi­si olla myös eu topos, hyvä paik­ka. Ihanneyhteisöthän kehit­tyi­vät fik­tiois­sa perin­tei­ses­ti entuu­des­taan tun­te­mat­to­mis­sa pai­kois­sa, ou topos, jois­sa niil­lä oli mah­dol­li­suus kehit­tyä yhteis­kun­ta­na ilman lii­ko­ja muun maa­il­man vai­kut­tei­ta. Butlerin teos on kui­ten­kin enem­män satii­ri tai dys­to­pia kuin ihan­tei­ta kuvaa­va.

Butler poh­tii teok­ses­saan, voi­si­ko jon­kin­lai­nen ihmi­sen tajun­nan kal­tai­nen hen­gen muo­to kehit­tyä evo­lu­tii­vi­ses­ti uudel­leen­kin – sel­lai­nen, joka sil­ti ”poik­ke­ai­si kai­kes­ta tun­ne­tus­ta yhtä pal­jon kuin eläi­met poik­kea­vat kas­veis­ta”. Butler pää­tyy spe­ku­loi­maan tie­tois­ten konei­den mah­dol­li­suu­del­la – vaik­ka kir­joit­ta­mi­sai­ka­na kadun­mie­hen sil­mis­sä auto­ma­tii­kan ja hie­no­me­ka­nii­kan huip­pu oli tas­ku­kel­lo.

Butler oli Charles Darwinin kans­sa kir­jeen­vaih­dos­sa Erewhonin kir­joit­ta­mi­sen aikaan. Se myös näkyy: teok­ses­sa poh­di­taan, kuin­ka tas­ku­kel­lo on kuin vik­ke­lä pik­ku­ni­sä­käs ver­rat­tu­na din­osau­rus­mai­seen köm­pe­löön sei­nä­kel­loon, ja että koneis­ta löy­tyy evo­lu­tii­vi­sia jään­tei­tä merk­kei­nä edel­li­sis­tä kehi­tys­muo­dois­ta niin kuin eliö­la­jeis­ta­kin. (Nykylukijalle tulee vai­vat­ta mie­leen vaik­ka­pa tie­to­ko­neen näp­päi­mis­tö.)

Butler spe­ku­loi, että jos kone pys­tyy jär­jes­tel­mäl­li­ses­ti tuot­ta­maan uuden koneen, se lisään­tyy. Ihminen on toi­mes­sa lähin­nä pölyt­tä­vä kima­lai­nen, joka aut­taa lajia jat­ka­maan suku­aan, kun­han saa sii­tä hyö­tyä kuten hyön­tei­nen met­tä. Hänen havain­noin­tin­sa on veit­sen­te­rä­vää: ”Koneet hal­lit­se­vat ole­mal­la ala­mai­sia. Koneet eivät kan­na ihmi­sel­le kau­naa sii­tä, että hän tuho­aa koko­nai­sia kone­ro­tu­ja, kun­han hän tekee parem­pia tilal­le – päin­vas­toin, ne pal­kit­se­vat hänet ruh­ti­naal­li­ses­ti, kos­ka hän on kiih­dyt­tä­nyt nii­den kehi­tys­tä.”

”Koneet tar­vit­se­vat mei­tä pait­si jäl­ke­läis­ten­sä kas­vat­ta­jik­si myös pal­ve­li­joik­si.”

”Orjuutemme ete­nee vähi­tel­len, kai­kes­sa hil­jai­suu­des­sa ja huo­maa­mat­to­min aske­lin.”

”Moniko ihmi­nen elää jo sidok­sis­sa konei­siin? Moniko viet­tää koko ikän­sä keh­dos­ta hau­taan hoi­taen konei­ta yötä päi­vää?”

”Kenties ihmi­ses­tä­kin tulee konei­den loi­nen, konei­ta hel­läs­ti kutit­te­le­va kir­va”, Butler reto­ri­soi. Älypuhelintaan tun­ti­kausia hive­le­viä ihmi­siä tar­kas­tel­les­sa voi­si­kin sanoa, että Butler enna­koi hyvin sel­vä­nä­köi­ses­ti tule­vai­suut­ta sata­vii­si­kym­men­tä vuot­ta eteen­päin.

Mutta oli­ko se Butlerin tar­koi­tus? Ennustaa tule­vai­suus?

Tieteis­fik­tios­ta on usein hake­mal­la haet­tu esi­merk­ke­jä sii­tä, kuin­ka kir­jai­li­ja on osan­nut täs­mäl­li­ses­ti ennus­taa jon­kin tek­no­lo­gi­sen edis­ty­sas­ke­leen.

Usein täs­sä yhtey­des­sä nos­te­taan jalus­tal­le Jules Verne, jon­ka kir­jo­jen sano­taan kuvail­leen vaik­ka­pa ensim­mäi­sen Kuuhun las­keu­tu­mi­sen häm­men­tä­vän tar­kas­ti, tai että hän visioi ensim­mäi­se­nä ydin­käyt­töi­sen sukel­lus­ve­neen. Vernen kuu­ret­kel­lä ei kui­ten­kaan ole juu­ri mitään muu­ta yhteis­tä Apollo-len­non kans­sa kuin lau­kai­su­paik­ka Floridassa. Verne toi­mit­ti san­ka­rin­sa Kuuhun val­ta­val­la tykil­lä ontos­sa ammuk­ses­sa, ja tosie­lä­mäs­sä he oli­si­vat tul­leet peril­le jota­kuin­kin jau­he­li­ha­na. Sukellusveneitä taas oli käy­tös­sä jo Vernen eläes­sä, eikä vie­lä tun­te­mat­to­man ener­gian otta­mi­nen sel­lai­sen käyt­tö­voi­mak­si kovin isoa kris­tal­li­pal­loa vaa­ti­nut.

Tulevaisuusfiktioita on kir­joi­tet­tu niin run­saas­ti, että pakos­ta­kin pelk­kä sat­tu­man laki aiheut­taa näi­tä osu­mia. Edward Bellamy kuvai­li jo vuon­na 1888 erään­lai­sen luot­to­kor­tin, Ray Bradbury esit­te­li vuon­na 1953 inte­rak­tii­vi­sen tele­vi­sion. John Brunnerin romaa­ni Stand on Zanzibar vuo­del­ta 1968 sijoit­tuu vuo­teen 2010, ja kir­jas­sa esiin­tyy suo­sit­tu väril­li­nen suur­val­lan pre­si­dent­ti Obomi. Brunnerin osu­ma on kiel­tä­mät­tä mehe­vä, mut­ta ihan yhtä umpi­mäh­käi­nen kuin Vernen Florida.

Ylipäätään val­tao­sa jäl­ki­kä­teen pro­fee­tal­li­sik­si koe­tuis­ta tule­vai­suus­fik­tioi­den kek­sin­nöis­tä ovat sel­lai­sia, joi­den kir­joit­ta­mi­sa­jan­koh­ta­na ne oli­vat jo tie­teen hori­son­tis­sa. Ja toi­saal­ta: näkö­pu­he­lin on ollut fik­tioi­den ylei­nen troop­pi, mut­ta se on ollut niis­sä lan­ka­pu­he­li­men lail­la sijoi­tet­tu­na kiin­teäs­ti. Taskussa kan­net­ta­vaa veko­tin­ta, jol­la voi­si soit­taa näkö­pu­he­lun vaik­ka Shanghaista Siuroon ja sen lisäk­si äänit­tää, videoi­da, kat­soa elo­ku­via, lukea kir­jo­ja ja käy­dä maa­il­man­laa­jui­sis­sa tie­to­läh­teis­sä, ei kek­si­nyt kovin kau­kaa ennal­ta kukaan.

Kirjai­li­ja ei ole futu­ro­lo­gi.

Futurologi tut­kii tren­de­jä, tun­tee tilas­tot ja etsii his­to­rian tois­tei­suuk­sis­ta vah­vis­tuk­sia sil­le, miten ihmis­kun­nal­la on ollut eri tilan­teis­sa tapa­na toi­mia. Näin hän kar­toit­taa tule­vai­suu­den toden­nä­köi­syyk­siä. Kirjailija voi teh­dä aivan samaa työ­tä, mut­ta ei etsiäk­seen toden­nä­köi­sin­tä tule­vai­suus­jat­ku­moa, vaan sel­lais­ta, joka on hänes­tä kiin­nos­ta­va.

Kiinnostava tar­koit­taa täs­sä yhtey­des­sä sitä, että kir­jai­li­jal­la on kriit­ti­nen – mikä ei aina tar­koi­ta nega­tii­vis­ta – mie­li­pi­de jota­kin kir­joit­ta­mis­het­kel­lä val­lit­se­vaa tai val­lin­nut­ta yhteis­kun­tan­sa tai maa­il­man tren­diä koh­taan. Tuo tren­di voi olla vaik­ka­pa poliit­ti­nen, tek­no­lo­gi­nen, kult­tuu­ri­nen tai sosio­lo­gi­nen, ja kir­jai­li­ja ana­ly­soi, mitä tapah­tui­si, jos se sai­si rajoit­ta­mat­ta jat­kua ja kiih­tyä, ken­ties muut­tua uudek­si nor­maa­lik­si. Jos syn­ty­vä tule­vai­suus­vi­sio on kir­jai­li­jan kul­mas­ta ihail­ta­va, kysees­sä on uto­pia; jos se on hir­veä, tulok­se­na on dys­to­pia, mut­ta teos voi olla aivan hyvin myös vain mai­nio seik­kai­lu sel­lai­ses­sa vie­lä tun­te­mat­to­mas­sa maa­il­mas­sa, joka ei ole ken­ties toden­nä­köi­nen, mut­ta mah­dol­li­nen. (Vaihtoehtohistoriat ovat oma lukun­sa – niis­sä lei­ki­tel­lään sil­lä, mitä jois­sa­kin men­nei­syy­den his­to­rial­li­sis­sa tien­haa­rois­sa oli­si pitä­nyt teh­dä toi­sin ja mil­tä maa­il­mam­me sit­ten näyt­täi­si.)

Spekulatiivinen kir­jal­li­suus käy aina dia­lo­gia kir­joit­ta­mi­sa­jan­koh­tan­sa kans­sa. Vaikka teks­ti oli­si­kin pro­ji­sioi­tu sijoit­tu­maan johon­kin muu­hun kuin kir­joit­ta­jan edus­ta­maan ajan­koh­taan tai paik­kaan, kuten tule­vai­suu­teen, vaih­toeh­to­his­to­ri­aan tai kau­kai­seen galak­siin, kir­jai­li­jan elä­mään liit­ty­vät tapah­tu­mat tai tren­dit tule­vat usein aika hel­pos­ti­kin esiin, kun pin­taa vähän raa­put­taa. H.G. Wellsin romaa­nia Aikakone vuo­del­ta 1895 pide­tään aika­mat­kus­tus­ta­ri­noi­den perus­ki­ve­nä, mut­ta Wells – joka eli teol­lis­tu­mi­sen rajun nousun aika­na – oli kiin­nos­tu­nein sosi­aa­li­ses­ta eriar­voi­suu­des­ta ja sen rumal­ta näyt­tä­väs­tä kehi­tyk­ses­tä. Hän kehit­ti tari­naan­sa aika­ko­neen puh­taas­ti ope­ra­tio­naa­li­sek­si väli­neek­si, jot­ta hänen pää­hen­ki­lön­sä pää­si­si kur­kis­ta­maan 800 000 vuo­den pää­hän tule­vai­suu­teen havain­noi­maan, voi­si­ko varal­li­suu­den jyrk­kä jakau­tu­mi­nen ajan saa­tos­sa tuot­taa jou­ti­laas­ta ylä­luo­kas­ta ja teh­tais­sa raa­ta­vis­ta työ­läi­sis­tä kak­si täy­sin bio­lo­gi­ses­ti toi­sis­taan eriy­ty­nyt­tä ihmis­la­jia. Ajassa mat­kus­ta­mi­nen ei sinän­sä kiin­nos­ta­nut Wellsiä, luok­kayh­teis­kun­ta sitä­kin enem­män.

Sosiologisista muu­tok­sis­ta pro­fee­tal­li­ses­ti ker­to­nei­den spe­ku­laa­tioi­den jou­kos­ta nos­te­taan nyt usein esil­le kak­si klas­sik­ko­teos­ta, George Orwellin Vuonna 1984 (1949) sekä Margaret Atwoodin romaa­ni Orjattaresi (1985). Jälkimmäinen koki uuden näky­vyys­nousun 2010-luvun lopus­sa menes­ty­neen tv-sar­jan muo­dos­sa. Kumpaakin teos­ta alet­tiin 2010-luvul­la pitää niin tark­ka­na ennus­tee­na uus­kon­ser­va­tii­vis­ten arvo­jen, avoi­miin val­hei­siin perus­tu­van poli­tii­kan ja tar­kan kan­sa­lais­val­von­nan nousus­ta eri puo­lil­la maa­il­maa, että pian alkoi levi­tä slo­gan ”Make Orwell and Atwood fic­tion again!” Niitä ei kui­ten­kaan ole kir­joi­tet­tu pro­fe­tioik­si. Kirjailijat oli­vat vain kiin­nos­tu­nei­ta tie­tyis­tä yhteis­kun­nal­li­sis­ta suun­tauk­sis­ta, jot­ka he oli­vat jo itse koh­dan­neet. Atwood kir­joit­ti Orjattaresi-romaa­nin oles­kel­les­saan 1980-luvul­la muu­ta­mis­sa Euroopan itä­blo­kin mais­sa, jois­sa sekä val­tio­val­ta että kan­sa­lai­set nuus­ki­vat esiin toi­si­na­jat­te­li­joi­ta, jokais­ta kes­kus­te­lua voi­tiin sala­kuun­nel­la ja pie­ni­kin poik­kea­ma anne­tus­ta yhtei­sö­roo­lis­ta saat­toi olla koh­ta­lo­kas. Orwellin teok­ses­sa teki­jä on tahal­laan vain vaih­ta­nut romaa­nin nimen vuo­si­lu­vun kak­si nume­roa kes­ke­nään – hän ker­too itse asias­sa vuo­des­ta 1948, ajas­ta jol­loin toi­si­aan vas­taan tais­te­le­vien val­ta­ryh­mit­ty­mien äkil­li­set uudet liit­tou­tu­mat ja eufe­mis­ti­nen sota­pro­pa­gan­da oli­vat tuo­rees­sa muis­tis­sa, ja tele­vi­sio oli hui­ma, vähän pelot­ta­va­kin uutuus.

Myös Butlerin Erewhon-teok­sen jul­kai­sun aikaan brit­ti­läi­sel­lä mate­maa­ti­kol­la ja filo­so­fil­la Charles Babbagella oli­vat työn alla tie­to­ko­neen esias­teet ”dif­fe­rens­si­ko­ne” ja ”ana­lyyt­ti­nen kone”. Koneiden tie­toi­suu­den ja mah­dol­li­seen val­taan nousun poh­din­taan on Butlerin aika­na ollut var­mas­ti­kin koh­ta­lai­sen lyhyt spe­ku­la­tii­vi­nen askel. Butler on elä­nyt tek­no­lo­gi­sen kehi­tyk­sen kiih­ty­vyys­koh­das­sa, tilan­tees­sa, jos­sa on luon­te­vaa apri­koi­da ”mihin asti tämä oikein voi­si men­nä?”

Ernest Callenbach kir­joit­ti romaa­nies­seen Ecotopia vuon­na 1975. Teos on tule­vai­suus­vi­sio, joka sijoit­tuu 2000-luvun alku­puo­lel­le. Teoksessa ker­ro­taan pie­nes­tä val­tios­ta, joka sijait­see suu­ren man­te­reen lai­ta­mal­la, ison, ideo­lo­gi­ses­ti eri­mie­li­sen itä­naa­pu­rin kyl­jes­sä. Maalla on into­hi­moi­nen suh­de met­siin­sä, jot­ka tur­vaa­vat ison osan sen talou­des­ta, mut­ta ovat myös arvos­tet­tu­ja vir­kis­tyk­sen läh­tei­nä. Siellä jul­kais­taan ja lue­taan kir­jo­ja väki­lu­kuun näh­den ällis­tyt­tä­viä mää­riä ja sau­no­taan ahke­ras­ti. Sukupuolten tasa-arvo on var­sin hyvis­sä kan­ti­mis­sa, maas­sa on ollut jopa naispre­si­dent­ti.

Ecotopiassa kier­rä­te­tään jät­teet, jul­ki­nen lii­ken­ne­ver­kos­to on tiheä ja suju­va, jopa ilmai­sia kau­pun­ki­pyö­riä on tar­jol­la. Verotettavat tulot ovat jul­kis­ta tie­toa ja verot käy­te­tään tasa-arvoi­seen hyvin­voin­tiin ja infra­struk­tuu­rin kehit­tä­mi­seen. Jokaisella kan­sa­lai­sel­la on kat­ta­va sai­raus­va­kuu­tus keh­dos­ta hau­taan.

Tämähän on – Suomi! Elämme uto­pias­sa!

Kirja sijoit­tuu kui­ten­kin Yhdysvaltoihin, jos­sa poh­joi­nen Kalifornia, Oregon ja Washingtonin osa­val­tio ovat julis­tau­tu­neet itse­näi­sek­si eko­val­tiok­si. Silti Callenbach on esit­tä­nyt 45 vuot­ta sit­ten var­sin käyt­tö­kel­poi­sen yhteis­kun­ta­mal­lin, joka on 1990-luvul­la toteu­tu­nut toi­saal­la, mut­ta jota 1970-luvun Yhdysvalloissa kukaan ei ole ollut val­mis vas­taa­not­ta­maan, saa­ti sit­ten aja­maan.

”Ennustaminen, eri­tyi­ses­ti tule­vai­suu­den ennus­ta­mi­nen, on vai­ke­aa”, on alku­jaan iki­van­ha kii­na­lai­nen kan­san­vii­saus. Ennustamisen avul­la toi­min­taan herät­tä­mi­sen tekee vie­lä vai­keam­mak­si se, että ennus­te voi osua oike­aan, mut­ta tätä ei voi havai­ta ennen kuin se on toteu­tu­nut. Orwell ja Atwood on löy­det­ty visio­nää­rei­nä ja pro­feet­toi­na uudel­leen vas­ta sit­ten, kun kan­san­omai­ses­ti sanoen pas­ka on jo iske­nyt tuu­let­ti­meen.

Kaik­ki spe­ku­la­tii­vi­nen fik­tio ei tie­ten­kään ole kriit­tis­tä. Suuri osa sii­tä on tule­vai­suus- tai fan­t­asia­nä­ky­jen värik­käil­lä mah­dol­li­suuk­sil­la viih­dyt­tä­mis­tä ilman sen kum­mem­pia ala­teks­te­jä kuin ”lojaa­li­suus on tär­ke­ää”, ”vai­keuk­sien kaut­ta voit­toon” tai ”rak­kaus moti­voi”. Osalla kir­jai­li­jois­ta taas on tai­pu­mus­ta ohjel­mal­li­suu­teen: vaik­ka kir­jai­li­ja ei haluai­si­kaan sinän­sä istua ennus­ta­jaeu­kon tuo­lil­le, hänel­lä voi olla tie­toi­nen tar­koi­tus vai­kut­taa tari­nal­laan: hän voi halu­ta esi­mer­kik­si esit­tää varoi­tuk­sia kir­joit­ta­mal­la dys­to­pian. Jos hän halu­aa näyt­tää mah­dol­li­sia esi­ku­via tai suo­ras­taan ohja­ta luki­jan näke­myk­siä, hän voi kir­joit­taa uto­pian.

Erityisesti auto­ri­taa­ri­sis­sa yhtei­söis­sä, jois­sa kri­tiik­kiä ei ole aina voi­nut esit­tää avoi­mes­ti, yhteis­kun­taa on kysee­na­lais­tet­tu satii­ril­la: yli­lyön­nein, kär­jis­tyk­sin ja kome­dial­li­sin kei­noin. Satiiri luo lii­oi­tel­tu­ja pila­ku­via sen ajan yhteis­kun­nas­ta usein seik­kai­lu- tai tie­teis­ker­to­muk­sen kaa­vus­sa, ja huu­mo­ril­le on tun­ne­tus­ti vai­kea esit­tää vas­ta­väit­tei­tä. Stanislaw Lem esit­ti vaik­ka­pa byro­kra­tia­kri­tiik­kin­sä yksin­ker­tai­ses­ti aset­ta­mal­la val­lit­se­van sys­tee­min nau­ru­na­lai­sek­si.

Utopia, dys­to­pia ja satii­ri koet­ta­vat vai­kut­taa luki­jaan ver­taut­ta­mal­la kuvi­tel­maan­sa sii­hen todel­li­suu­teen, mis­sä luki­ja elää, ja kan­nus­ta­mal­la tätä havait­se­maan näi­den maa­il­mo­jen erot ja yhtä­läi­syy­det. Lukijan toi­vo­taan rea­goi­van uto­pi­aan ajat­te­le­mal­la ”mik­si mei­dän maa­il­mam­me ei ole täl­lai­nen?”, dys­to­pi­aan ”mei­dän maa­il­mam­me­han on jo mel­kein täl­lai­nen!” ja satii­riin ”olem­me­ko me menos­sa ihan nau­ret­ta­vaan suun­taan?”

Utopia voi antaa luki­jal­le toi­von­pil­kah­duk­sen: kun joku on ker­ran kyen­nyt luo­maan täl­lai­sen aja­tus­ra­ken­nel­man, voi­si­ko sel­lai­nen olla toteu­tet­ta­vis­sa? Utopiahan ker­too, että meil­le voi­si olla ole­mas­sa vaih­toeh­to­ja. Silti uto­pia­fik­tio ei ole oikein muo­dis­sa, eikä ole ollut vuo­si­sa­toi­hin – uto­pia­nä­ky­jen maa­lai­lu on nykyi­sin ennem­min­kin poli­tii­kan alaa.

Spekulatiivisten fik­tioi­den syn­tyyn ovat kir­joit­ta­mi­sa­jan­koh­dan ongel­mien lisäk­si vai­kut­ta­neet aina myös kir­joit­ta­jien omat hen­ki­lö­koh­tai­set miel­ty­myk­set ja näke­myk­set. Platonin Valtio (370-luku eaa.) kuvaa filo­so­fi­joh­tois­ta yhteis­kun­taa, kos­ka Platon oli itse filo­so­fi. Ei ole yllät­tä­vää, että munk­ki Campanellan Città del sole (1623) uto­pia on teo­kra­tia. Niin kut­su­tuis­sa tek­nou­to­piois­sa tie­de ja insi­nöö­rit rat­kai­se­vat kaik­ki ongel­mat, ja hepä ovat myös näi­tä teks­te­jä run­saas­ti tuot­ta­neet.

Dystopia voi taas olla pelk­kää kau­hu­fan­ta­si­aa, kos­ka ele­lem­me me tääl­lä miten vain, emme pys­ty vai­kut­ta­maan sii­hen, jos yhtäk­kiä sotai­sat muu­ka­lai­set hyök­kää­vät tai komeet­ta läjäh­tää maa­pal­lon kyl­keen. Dystopia on myös pal­kit­se­vam­pi kir­joit­ta­jal­le ja luki­jal­le kuin har­mo­ni­nen uto­pia: sisäl­tää­hän dys­to­pia jo läh­tö­koh­tai­ses­ti krii­sin ja konflik­tin, jot­ka ovat kir­jal­li­suu­den mer­kit­tä­vä käy­te­ai­ne. Vaikuttamaan pyr­ki­vät dys­to­piat voi­vat­kin hyö­dyn­tää run­saas­ti draa­maa, mut­ta myös kon­kre­ti­soi­da ole­mas­sa ole­via uhka­ku­via näyt­tä­mäl­lä fik­tion kei­noin, miten kor­rup­toi­tu­nees­ti mei­tä joh­de­taan, miten tai­ta­vas­ti mani­pu­loi­daan, tai miten ilmas­ton läm­pe­ne­mi­nen tai luon­non köyh­ty­mi­nen tule­vat vai­kut­ta­maan mei­hin arkie­lä­mäs­sä. Dystopiavisiot voi­vat jos­kus antaa jopa kon­kreet­ti­sia vas­ta­rin­nan mal­le­ja.

Dystopian ja uto­pian kiin­nos­ta­va hybri­di on täl­lä het­kel­lä niin kut­sut­tu solar­punk-suun­taus. Siinä kir­joi­te­taan toi­veik­kai­ta tule­vai­suus­fik­tioi­ta maa­il­mas­ta, jos­sa ilmas­to­krii­sin seu­rauk­set ovat eden­neet monin tavoin, mut­ta ihmis­kun­ta sopeu­tuu, tais­te­lee muu­tok­sia vas­taan ja käyt­tää jo ole­mas­sa ole­vaa tie­det­tä ja tek­niik­kaa ongel­mien­sa rat­kai­suun. Solarpunk on rat­kai­su­kes­kei­nen ja moti­voi­va tule­vai­suus­fik­tion laji, joka kiel­täy­tyy maa­lai­le­mas­ta ruusuis­ta tule­vai­suut­ta, mut­ta ei myös­kään halua pelo­tel­la tai lan­nis­taa. Solarpunk voi juo­ni­ker­to­muk­sen lomas­sa tar­jo­ta aivan suo­ria­kin rat­kai­su­mal­le­ja ja -ehdo­tuk­sia ongel­miin, joi­ta meil­lä on nyt ja tule­vai­suu­des­sa.

Speku­la­tii­vi­sen fik­tion työ­nä on nime­no­maan vaih­toeh­tois­ten tule­vai­suus­jat­ku­moi­den luo­mi­nen ja kehit­tä­mi­nen. Miltä maa­il­mam­me näyt­täi­si pelä­tyn uhka­ku­van toteu­dut­tua, toi­vo­tun tie­teel­li­sen läpi­mur­ron jäl­keen, nousus­sa ole­van poliit­ti­sen suun­tauk­sen muo­dos­tut­tua enem­mis­tön näke­myk­sek­si? Spekulatiivinen fik­tio pyr­kii poh­dis­ke­le­maan täl­lai­sia entä­pä jos -jat­ku­moi­ta läpi ja näke­mään abstrak­teil­ta kuu­los­ta­vien muu­tos­ten kon­kreet­ti­set seu­rauk­set sekä yksi­lön että yhtei­sö­jen elä­mäs­sä. Spekulatiivinen fik­tio on erään­lais­ta vie­lä tapah­tu­mat­to­man kui­va­har­joit­te­lua, men­taa­lis­ta kar­toi­tus­ta tois­tai­sek­si kul­ke­mat­to­mien tien­haa­ro­jen taka­na ole­vis­ta mai­se­mis­ta. Nuo mai­se­mat ja maa­il­mat tut­ki­taan ensin mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa, sit­ten tari­nal­lis­te­taan ja kie­len­ne­tään.

Ja vaik­ka ennus­ta­maan ei pyri­tä­kään – kun kän­nyk­kä­ni kes­ken tämän kir­joit­ta­mi­sen vaa­tii minua asen­ta­maan sii­hen uuden päi­vi­tyk­sen, teki­si mie­le­ni hih­kais­ta: ”Make Samuel Butler fic­tion again!”