Pääkirjoitus on jul­kais­tu Särön nume­ros­sa Karkotettujen kir­joi­tuk­sia (nro 45) hel­mi­kuus­sa 2022.

Ensi sil­mäyk­sel­lä käsil­lä ole­va Särö vai­kut­ta­nee syn­käl­tä. Mutta luki­jan eläy­ty­mi­sen myö­tä kuva voi muut­tua: saam­me tie­tää, että Siperiaan kar­ko­tet­tu, sit­tem­min jouk­ko­hau­taan vie­ri­tet­ty runoi­li­ja aikoo pudot­taa käsiim­me höy­he­nen. Kun tar­tum­me sii­hen, meil­le tapah­tuu ihme, ja hänel­le palau­tuu se, min­kä elä­mä jäi hänel­le vel­kaa. Mutta kos­ka Osip Mandelstam (1891 – 1938) oli ilmo­jen runoi­li­ja, on mah­dol­lis­ta, että höy­he­nen pudot­taa tai­vas, ei Mandelstam itse.

Se, että Mandelstam kir­joit­ti pilk­ka­ru­non Stalinista, ei voi olla vai­kut­ta­mat­ta Särön luki­jaan, joka tart­tuu yhteen Mandelstamin meta­fo­ris­ta.

Sadan vuo­den takai­ses­ta kevääs­tä pää­sem­me naut­ti­maan erään moder­nin kir­jal­li­suu­den oma­pe­räi­sen hah­mon, puo­lan­juu­ta­lai­sen Bruno Schulzin (1892 – 1942) novel­lin väli­tyk­sel­lä. Schulzin kir­joit­ta­mak­si toden­net­tu ker­to­mus Undula löy­tyi kol­me vuot­ta sit­ten puo­la­lai­ses­ta vuo­del­le 1922 päi­vä­tys­tä öljy­teol­li­suusa­lan leh­des­tä.

Schulzin koh­ta­lo pää­tyi Mandelstamin tapaan nimet­tö­mään jouk­ko­hau­taan ges­ta­po­mie­hen ammut­tua hänet koti­kau­pun­kin­sa Drohobytšin juu­ta­lais­ge­tos­sa vuon­na 1942.

Katkelma Undula-ker­to­muk­ses­ta: ”Kukaan ei itke. Mihinkään ei satu. Jossain kau­ka­na, kau­ka­na pimey­den syvyyk­sis­sä, jos­sain sei­nän taka­na rän­nit puhe­le­vat hil­jaa kes­ke­nään. Hyvä Luoja, suo­ja­sää…!”. Suomentajansa Tapani Kärkkäisen mukaan Schulz pyr­ki todel­li­suu­den uudis­ta­mi­seen ”ihme­tyk­sen avul­la”.

Itäval­ta­lais-israe­li­lai­sen filo­so­fin Martin Buberin (1878 – 1965) ”kak­sois­huu­don” unet vai­kut­ti­vat sii­hen, että hänes­tä tuli noin sata vuot­ta myö­hem­min Firenzessä poli­tiik­kaa opis­ke­le­van Jussi Hanhivaaran men­to­ri. Buber, jon­ka filo­so­fian juu­ret ulot­tu­vat 1700-luvun hasi­di­lai­seen, ilon mer­ki­tys­tä koros­ta­vaan liik­kee­seen, kir­joit­ti pää­teok­sen­sa Minä ja Sinä (1923) alkusi­vuil­le: ”Minä tulen Minäksi suh­tees­sa­ni Sinään. Kun tulen Minäksi, sanon Sinä. Kaikki todel­li­nen elä­mi­nen on koh­taa­mis­ta.” Kohtaaminen Buberin kans­sa joh­ti sit­tem­min toi­mit­ta­jan ammat­tiin siir­ty­neen Hanhivaaran elä­män peruut­ta­mat­to­maan muu­tok­seen, jon­ka syis­tä, jot­ka eivät ehkä ole sat­tu­man­va­rai­sia, hän kir­joit­taa Särölle.

Mitä tapah­tuu, kun nyky­päi­vän äiti ero­aa tyt­tö­lap­ses­taan ja jät­tää hänet isän huos­taan, joka osoit­tau­tuu mie­li­puo­lek­si? Kuka tai mit­kä ryh­ty­vät lap­sen todel­li­sik­si kas­vat­ta­jik­si? Carmen Baltzarin Hiidenmaalle ja Helsinkiin sijoit­tu­van novel­lin kai­ku­poh­ja löy­tyy niin ikään sadan vuo­den takaa. Kuinka kum­mal­li­nen – tai luki­jas­ta riip­puen: vapaut­ta­va – tari­na onkaan osoit­te­le­mat­to­muu­des­saan.

Pala­taan tovik­si juu­ta­lai­siin. Vuonna 1993 Tel Avivin yli­opis­ton pro­fes­so­ri Paul Wexler esit­ti hypo­tee­sin, että nykyi­nen jid­dišin kie­li ei ole kehit­ty­nyt kes­kiai­kai­ses­ta sak­sas­ta vaan slaa­vi­lai­ses­ta sor­bin kie­les­tä. Hypoteesi on kiis­ta­na­lai­nen, mut­ta se luo satu­maan varai­sen, säröi­sen sil­lan juu­ta­lais­ten ja itäi­ses­sä Saksassa yhä asus­ta­vaan sor­bien, toi­sel­ta nimel­tään ven­dien slaa­vi­lais­taus­tai­seen kan­saan. Omasta val­tios­ta haa­veil­lut kan­sa menet­ti kie­len­sä tai­ta­jia 1600-luvul­la hiip­pa­kun­tien mää­rää­mis­sä sor­bi­kir­jal­li­suu­den polt­ta­jai­sis­sa, myö­hem­min kan­sal­lis­so­sia­lis­tien vai­nois­sa ja sit­tem­min kom­mu­nis­ti­sen DDR:n syr­jin­tä­po­li­tii­kan seu­rauk­se­na. Sorbien Lausitzin – eli Lusatian – asui­na­luei­ta tuhon­neet rus­ko­hii­li­kai­vok­set­kaan eivät tosin onnis­tu­neet lou­hi­maan tai­vaan tuu­liin sor­bi­kult­tuu­rin ydin­tä – runout­ta ja tii­vis­tä proo­saa. Näistä Eero Balk on suo­men­ta­nut Särölle ottei­ta. Mihin perus­tuu sor­bien tuhat­vuo­ti­nen sel­viy­ty­mis­ta­ri­na? Uskostaan kir­jal­li­suu­teen. Ja näky­mät­tö­mäk­si tekey­ty­mi­sen tai­toon.